Qventin Durward: X Vartija

IX Metsäkarjunjahti

X Vartija Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott

XI Roland’in sali

Mist’ on tuo sointi? Ilmasta vai maasta?

Myrsky.

– herkin korvin kuuntelin,

ja imin itseheni säveleitä,

jotk’ olis voineet hengen herättää

luurankohonkin.

Comus.

Qventin oli tuskin päässyt pikkuiseen kammioonsa ja ryhtynyt tarpeellisten vaatteiden muuttoon, kun hänen arvoisa enonsa tuli sisään ja käski hänen tarkalleen kertoa kaikki, mitä hänelle tällä metsästysretkellä oli tapahtunut.

Nuorukainen, joka ei voinut auttaa sitä, että hänen mielestään enon käden voima oli hänen älynsä voimaa suurempi, sommitteli vastauksensa huolellisesti siten, että täysi voiton kunnia tuli kuninkaalle, joka oli halunnut sen yksin omistaa. Le Balafré puolestaan kerskasi, kuinka paljoa taitavammin hän olisi menetellyt semmoisessa tilaisuudessa, ja nuhteli hiukan sisarenpoikansa riitaisuutta, kun hän ei rientänyt kuninkaan avuksi, vaikka tämä oli niin suuressa vaarassa. Nuorukainen vastauksessaan oli taaskin varovainen; hän ei koettanutkaan puolustaa käytöstänsä millään muulla kuin sillä, että hänen mielestään metsästystaidon sääntöjen mukaan olisi ollut epäkohteliasta käydä otuksen kimppuun, johon toinen metsästäjä jo oli ryhtynyt, jollei tämä nimenomaan pyytänyt apua. Tuskin tämä keskustelu oli loppunut, kun Qventin saikin jo tilaisuuden iloita siitä, että hän puheissaan enonsa kanssa oli ollut siksi varovainen. Hiljainen kolkutus ovelle ilmoitti vieraan tuloa – ovi avautui heti, ja sisään astui Olivier Daim eli Paha, eli Perkele – kaikilla näillä nimillä tätä miestä nimitettiin.

Tämä taitava, mutta aivan omaatuntoa vailla oleva mies on jo ylempänä ulkomuotonsa puolesta tullut kuvatuksi. Parhaaksi vertauskuvaksi hänen liikunnoilleen sekä käytökselleen olisi kenties sopinut ottaa kissa, joka, vaikka on makaavinaan syvimmässä unessa tai hiipii huoneen kautta hitain, aroin, pelkurimaisin askelin, samassa väijyilee jonkun hiiri paran ovireikää, ja joka, vaikka teeskennellen luottamusta ja rakkautta hieroskelee kylkeään niitä vasten, joilta se hyvittelyä toivoo, kuitenkin saattaa heti hetken perästä raapaista sitä, jota se juuri äsken mielisteli.

Hän astui sisään, selkä kumarassa, katse nöyränä ja vaatimatonna, ja oli niin ylenpalttisen kohtelias puheessaan Le Balafré’lle, ettei kukaan läsnäoleva olisi voinut olla ajattelematta muuta, kuin että parranajaja oli tullut skotlantilaiselta jousimieheltä jotain armoa pyytämään. Hän toivotti Leslylle onnea, kun hänen nuori sukulaisensa metsässä sinä päivänä oli osoittanut semmoista taitoa, joka, lisäsi hän, oli vetänyt kuninkaan erikoisen huomion Durward’in puoleen. Tähän hän pysähtyi vastausta odottamaan; hänen silmänsä olivat, maahan luotuina ja ainoastaan pari kertaa ne salaa sivulta vilkaisivat Qventin’iin. Balafré puolestaan vastasi: »Kova onni, etten minä silloin sattunut olemaan kuninkaan vieressä sisarenpoikani sijassa, kylläpä minä olisin käynyt sen otuksen kimppuun ja lävistänyt sen peitselläni, jonka työn, sen verran kuin asiasta olen selvää saanut, Qventin jätti kuninkaalle omin käsin tehtäväksi. Mutta se olkoon elinajaksi opiksi kuninkaalle, että hänen tulisi antaa tämmöiselle hongalle kuin minulle paremman hevosen. Kuinka minun flanderilainen kuormahevoskaakkini olisi pysynyt kuninkaan normandilaisen juoksijan rinnalla? Kyllähän minä kannustin kannustamistani ratsuni kupeita, kunnes ne olivat täynnä lovia! Se ei ollut viisasta, mestari Olivier, ja teidän pitäisi puhua siitä kuninkaalliselle majesteetille.»

Mestari Olivier vastasi tähän pyyntöön ainoastaan siten, että hän loi rohkeaan, suorasukaiseen puhujaan hitaan, kaksimielisen silmäyksen, samassa hiukan huiskuttaen kättään ja kallistaen päätänsä, jotka temput yhtähyvin saattoi käsittää äänettömäksi suostumuksesi kuin kielloksi, ettei siitä aineesta sopisi enempää puhua. Terävämmän, läpitunkevamman katseen hän loi sitten nuorukaiseen, kysyen kaksimielisesti hymyillen: »Semmoinenko tapa on Skotlannissa, nuori herra, ettei auteta kuningasta niin vaarallisissa tilanteissa kuin tämänpäiväisessä?»

»Meillä on tapana», vastasi Qventin pysyen lujasti päätöksessään olla asiaa tarkemmin selittämättä, »ettemme rasita avullamme kuninkaita kunniallisissa huvituksissa, niin kauan kun he tulevat omin voimin toimeen. Meidän mielestämme kuninkaankin tulee metsästysretkellä kärsiä leikki, koska hän on leikkiin mennyt, samoin kuin muut, ja että hän juuri siinä tarkoituksessa antautuukin semmoisiin. Mitäs olisi koko metsästyksestä ilman vaivaa ja vaaraa?»

»Kuulkaapas vain tuota hupsua poikaa!» virkkoi Lesly. »Semmoinen hän on, aina on vastaus tai syy varalla, vaikka kuka häneltä jotain kysyisi. Mistä ihmeestä hän lieneekin sen avun saanut; minä kumminkaan en olisi koskaan osannut selittää syytä mihinkään, mitä eläissäni olen tehnyt, paitsi kun olen nälän vaatiessa syönyt, tai komppanian nimikirjan mukaan pitänyt tarkastusta, tai toimittanut muita senkaltaisia virkaan kuuluvia asioita.»

»Ja sanokaapas, korkeasti kunnioitettava herra», virkkoi kuninkaallinen parranajaja, katsahtaen häneen silmäluomiensa alatse, »mikähän teillä oli syynä silloin semmoisen tarkastuksen pitoon?»

»Se että päällikköni oli sen käskenyt», sanoi Le Balafré. »Pyhä Giles auttakoon! enpä minä siihen muuta syytä tiedä sanoa! Jos hän olisi Tyrietä tai Cunningham’ia käskenyt, niin heidän olisi täytynyt se tehdä.»

»Ja se onkin aivan sotamiehentapainen, ratkaiseva syy», myönsi Olivier. – »Mutta herra Le Balafré, te varmaankin nyt tulette hyvin iloiseksi, kun sanon teille, ettei kuninkaallinen majesteetti ollenkaan ole paheksinut teidän sisarenpoikanne käytöstä, vaan on valinnut hänet toimittamaan erästä tehtävää tänä iltana.»

»Hänetkö valinnut?» kummeksi Le Balafré – »te tarkoitatte kai, että hän on valinnut minut?»

»Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanoin», vastasi parranajaja laupiaalla, mutta lujalla äänellä; »kuningas tahtoo uskoa erään asian teidän sisarenpoikanne toimitettavaksi.»

»Mutta miksi niin ja kuinka?» kysyi Le Balafré; »miksikä hän tämän pojan valitsi eikä minua?»

»En voi antaa siihen muuta selitystä kuin sen, minkä te itse viimeksi sanoitte, herra Le Balafré – kuninkaallinen majesteetti on näin käskenyt. Mutta», lisäsi hän, »jos saan olla niin rohkea ja tuoda esiin oman ajatukseni, niin mahtaa kuninkaalla olla joku tehtävä, joka sopii nuorukaiselle, semmoiselle kuin teidän sisarenpoikanne, eikä teidän kaltaisellenne paljoa kokeneelle soturille, herra Le Balafré. – Ja siis, nuori junkkari, ota aseesi ja seuraa minua. Ota myös pyssy kanssasi, sillä sinun tulee seisoa vahtina.»

»Vahtinako!» ihmetteli eno. – »Oletteko te vain varma, ettei se ole erehdys, mestari Olivier? Vartijoiksi linnan sisähuoneisiin on aina asetettu vain semmoisia miehiä, jotka, niinkuin minä, ovat jo palvelleet kaksitoista vuotta meidän kunnianarvoisessa komppaniassamme.»

»Minä olen aivan selvillä kuninkaallisen majesteetin tahdosta», virkkoi Olivier, «eikä sen täyttämistä sen kauemmin saa viivytellä.»

»Mutta», vastusti vielä Le Balafré, »eihän minun sisarenpoikani ole vielä vapaa jousimies; hän on vain minun peitsikunnassani palveleva knaappi.»

»Älkää panko pahaksi», vastasi Olivier, «mutta kuningas tuotti komppanian tarkastuskirjan luokseen noin puoli tuntia sitten ja kirjoitti tämän nuoren herran nimen henkivartijain luokkaan. – Olkaa siis hyvä ja auttakaa, että me saisimme teidän sisarenpoikanne varustetuksi virkatoimeensa.»

Le Balafré ei ollut pahanluontoinen mies, eikä kateellinenkaan mielenlaadultaan; hän rupesi siis joutuisasti auttamaan varustuksia sisarenpoikansa päälle, samalla neuvoen häntä, kuinka vartijana tuli käyttäytyä. Mutta vähä väliä pääsi sittenkin hänen suustaan ihmetteleviä sanoja sen erinomaisen onnen johdosta, joka näin aikaiseen oli sattunut siksi nuoren miehen osaksi.

»Mokomaa ei ole vielä koskaan tapahtunut skotlantilaisessa henkivartijakomppaniassa», sanoi hän, »ei edes minullekaan. Mutta kukaties hänet asetetaankin vartioimaan noita papukaijoja ja Intian riikinkukkoja, jotka Venetsian lähettiläs äsken lahjoitti meidän kuninkaallemme – mitäpä muuta se voisi olla, ja mokoma virka ei sovikaan muille kuin tämmöisille parrattomille pojille», näin sanoen hän väänteli hirvittäviä viiksiänsä, »mutta iloinen olen kuitenkin, että se tuli minun rakkaan sisarenpoikani osaksi.»

Qventin’illä oli yhtä terävä ja sukkela äly kuin vilkas mielikuvituskin; käsky saapua kuninkaan läheisyyteen herätti siis hänessä korkeamman arvon toiveita, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmin ajatellessaan, että hän näin nopeasti voisi päästä kuuluisuuteen. Hän päätti tyystin tarkastaa saattajansa käytöstä sekä puheita, joista hän oli saanut sen käsityksen, että nekin joskus olivat päinvastoin ymmärrettävät, samoinkuin unenselittäjät sanovat unien merkitsevän juuri päinvastaista kuin mitä nähdään. Oikein iloinen oli hän myös siitä, että hän oli pitänyt metsäretkellä tapahtuneet seikat salassa, ja teki nyt päätöksen, joka varsinkin niin nuoren miehen tekemäksi oli hyvin viisas. Hän päätti näet, niin kauan kuin hänen tuli hengittää tämän umpimielisen ja salaisen hovin ilmaa, pitää ajatuksensa telkittynä rintaansa ja kielensä mitä kovimmassa kurissa.

Pian hän oli täysissä varustuksissa pyssy olkapäällä – sillä skotlantilaiset henkivartijat, joskin jousimiehen nimi yhä vielä oli heille jäänyt, olivat jo aikaa sitten tuliputkeen vaihtaneet pitkän jousen, jonka käyttämisestä ei heidän kansansa ollut koskaan ollut erittäin kuuluisa. Tämmöisenä nyt Durward seurasi mestari Olivier’iä ulos kasarmista.

Hänen enonsa katsoi pitkään hänen jälkeensä ihmetyksellä, johon sekaantui uteliaisuutta. Ja vaikka hänen rehellisessä sydämessään ei ollut sijaa kateudelle eikä sen synnyttämille ilkeille tunteille, sekaantui kuitenkin loukatun ylpeyden ja masentuneen itseluottamuksen tunne siihen iloon, jonka sisarenpoikaa kohdannut onni herätti hänessä.

Hän pudisti ykstotisesti päätänsä, aukaisi salaisen komeron, otti siitä suuren pullon esille, joka oli täynnä väkevää viiniä, heilutti sitä, nähdäkseen kuinka matalalle nesteen pinta jo oli alennut, täytti pikarin ja joi kelpo kulauksen. Sitten hän vaipui puoleksi pitkäkseen suurelle tammiselle tuolille, pudisti vielä kerran hitaasti päätänsä, josta hänelle näyttikin tulevan siksi paljon lohdutusta, että hän jatkoi sitä temppua aivankuin mandarininuket, kunnes hän vaipui uneen, eikä herännyt siitä ennenkuin torvi kutsui päivällisaterialle.

Qventin Durward puolestaan, jättäen enonsa näihin syviin mietteisiin, seurasi opastansa, mestari Olivier’iä, joka ei kulkenut yhdenkään suuremman linnanpihan poikki, vaan saattoi hänet osaksi katottomia syrjäisiä teitä, osaksi ja vielä enemmänkin umpisokkelonkaltaisia portaita, holveja sekä käytäviä myöten, jotka olivat toinen toiseensa yhdistetyt salaisilla ovilla paikoissa, missä ei semmoisia olisi arvattu olevankaan. Näin päästiin viimein avaraan, tilavaan, rautaristikolla suljettuun galleriaan, jota leveytensä tähden olisi melkein sopinut sanoa saliksi. Sitä koristivat tapetit, jotka olivat merkillisemmät vanhanaikaisuuteensa kuin kauneuteensa nähden, sekä muutamat jyrkkäpiirteiset, jäykät, haamunnäköiset muotokuvat, jommoisia maalaustaide synnytti aamusarastuksessansa ennenkuin sen aurinko oli vielä loistavana noussut. Nämä maalaukset kuvasivat muka Kaarle Suuren sankareita, joilla on niin etevä sija Ranskan tarunsekaisessa alkuhistoriassa; ja koska kuuluisan Roland’in jättiläiskuva oli näistä kaikkein enimmin silmiinpistävä, niin oli tämä huone saanut nimekseen Roland’in sali eli Roland’in galleria.

»Täällä saat seisoa vartijana», sanoi Olivier hiljaisesti kuiskaten, ikäänkuin nuo kolkot kuningasten ja soturien kuvat olisivat voineet pahastua kovasta puheesta, tai ikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä kaiut, jotka piilivät monilokeroisissa holveissa sekä tämän gotilaistyylisessä avaran ja synkännäköisen huoneen kattoparruissa.

»Mitä käskyjä ja merkkejä minun tulee täällä vartioidessani noudattaa?» kysyi Qventin yhtä hiljaisella äänellä.

»Onko sinun pyssysi latingissa?» kysyi Olivier kysymykseen vastaamatta.

»Kyllä se pian saadaan latinkiin», sanoi Qventin. Hän latasi aseensa ja otti tulta sytyttimeensä (joka tarpeen tullessa oli vänkkireikään pistettävä) pystyvalkean tähteiksi jääneistä hiilistä, jotka vielä kytivät takassa – niin suuressa takassa, että sitä hyvin olisi sopinut sanoa salin kylkeen rakennetuksi gotilaiseksi kammioksi tai kappeliksi.

Kun se oli tehty, ilmoitti Olivier Durward’ille, että henkivartijaväen suuriin etuoikeuksiin kuului sekin, ettei heidän tarvinnut ottaa vastaan käskyjä keneltäkään muulta paitsi itse Ranskan kuninkaalta ja ylikonnetablelta. »Sinä olet nyt asetettu tänne kuninkaan käskystä, nuori mies», lisäsi hän, »eikä sinun tarvinne kauan olla täällä, ennenkuin saat tietää miksi olet tänne käsketty. Sillä välin tulee sinun astua tässä parvekkeella edestakaisin. Sinun on lupa seisahtua niin kauaksi kuin jotain kuuntelet, vaan et saa millään muotoa käydä istumaan etkä jättää kädestäsi pyssyä. Et myöskään saa kovalla äänellä laulaa tai viheltää; mutta jos niin tahdot, sopii sinun mutista jotakuta kirkkomme rukousta tai jotain viatonta laulua hiljaisella äänellä. Hyvästi nyt ja ole valpas vartija.»

»Valpas vartija!» ajatteli nuori soturi, kun hänen oppaansa oli poistunut omituisen hiljaa hiipivin askelin ja kadonnut sivuovesta tapetin taakse. »Valpas vartija! Ketä täällä sitten tulee vartioida ja ketä vastaan? – Sillä ketä muuta paitsi rottia ja nahkasiipiä vastaan täällä voisi taistella, jolleivät nuo julmannäköiset muinaisajan edusmiehet herää henkiin minua häiritsemään? No no, se on velvollisuuteni luullakseni, ja se on täytettävä.»

Lujasti päätettyään täyttää velvollisuutensa tyystimmällä tarkkuudella, hän koetti kuluttaa aikaansa lukemalla muutamia niistä jumalisista virsistä, joita hän oli oppinut luostarissa, missä hän isänsä surman jälkeen oli saanut turvapaikan. Ja tuntuipa hänen mielestänsä – sillä erotuksella vain, että hän oli silloisen noviisikauhtanan vaihtanut nykyiseen koreaan soturinpukuun – tämä vahtina astuminen Ranskan kuninkaan galleriassa hyvin samankaltaiselta kuin ne kävelyt, joista hän oli saanut perin kylliksensä Aberbrothick’in umpimuurisessa luostarissa.

Mutta sitten, ikäänkuin vakuutukseksi itselleen, ettei hän kuulunut luostariin, vaan maailmaan, hän rupesi itsekseen hiljaisella äänellä laulamaan muutamia yksinkertaisia ballaadeja, jotka hän oli oppinut sukunsa vanhalta harppumieheltä: ranskalaisten teloituksesta Aberlemnossa sekä Torres’issa, Duffus kuninkaan murhasta Torfar’issa ynnä muita samanlaisia voimallisia lauluja, joiden aiheena oli hänen kotimaansa ja erittäinkin hänen kotiseutunsa historia. Tällä tavoin hän sai jokseenkin pitkän ajan vierimään, ja kaksi tuntia oli jo kulunut päivällisajasta, kun heräävä nälkä muistutti Qventin’ille, että Aberbrothick-luostarin kunnon munkit, joskin he ankarasti vaativat hänen olemaan läsnä kaikissa rukouksissa, pitivät myös yhtä tarkasti kiinni ruokahetkistä. Tässä kuninkaallisessa palatsissa sitä vastoin ei kukaan ihminen näyttänyt pitävän sitä luonnollisena, että hän hartaasti halusi päivällistä sen jälkeen, kun hän kaiken aamua oli ollut liikkeellä ja nyt keskipäivällä väsyttänyt itseään vahdissa.

Mutta suloisilla sävelillä on se lumoava voima, että ne viihdyttävät semmoistakin maltittomuutta, joka nyt Qventin’iä ahdisti. Tuon pitkän salin eli gallerian kummassakin päässä oli suuri ovi, jota jykevä kaari koristi; niiden kautta arvattavasti pääsi erinäisiin huonejaksoihin, jotka tämä galleria yhdisti toisiinsa. Jatkaessaan yksinäistä kävelyänsä näiden molempien ovien välillä, jotka olivat hänen vartioitavansa paikan rajana, vahti yht’äkkiä hämmästyi – toisen oven takaa helähti soiton sävel, jossa, ainakin Durward’in mielestä, sama harppu ja sama ääni, mitkä eilispäivänä olivat häntä ihastuttaneet, taas olivat yhtyneet yhteen. Kaikki eilisaamuiset mielikuvittelut, jotka sen jälkeen tapahtuneitten, sydäntä mullistavien seikkojen vuoksi olivat menettäneet elävyytensä, heräsivät nyt taas täyteen voimaansa. Qventin pysähtyi siihen paikkaan, missä hänen korvansa parhaiten saattoi imeä itseensä tuon säveleen, ja seisoi siinä pyssy olkapäällä, suu puoleksi avoinna, korva, silmä ja sielu, kaikki oveen kiintyneinä – ollen pikemmin maalatun vartijankuvan kaltainen kuin elävä vartija, ajattelematta mitään muuta, kuin miten hän, jos mahdollista, saisi jokaisen kerkeästi haihtuvan, suloisen säveleen kiinnitetyksi korvaansa.

Nuo viehättävät säveleet kuuluivat vain epäselvästi – ne raukenivat, alkoivat haihtua ja haihtuivat kokonaan, mutta helähtivät taas uudestaan välistä pitemmän, välistä lyhyemmän hetken perästä. Mutta musiikki, samoinkuin kauneus, onkin usein kaikkein enimmin ihastuttava tai ainakin kaikkein voimallisin nostattamaan mielikuvittelua, kun se vain osaksi tarjoaa suloansa nautittavaksi, ja kuulijan tai katsojan oma mielikuvitus saa itse täyttää kaukaisuuden vuoksi epäselviksi jääneet kohdat; ja Qventin’illä sitä paitsi oli muutenkin kyllin miettimisen aihetta tuon lumoavan musiikin lomahetkinä. Sen jälkeen mitä hän oli enonsa sotakumppaneilta kuullut sekä mitä hänen läsnäollessaan juhlasalissa oli tapahtunut, hän saattoi nyt varmasti päättää, että hänen korviansa lumoava sireeni ei ollut, niinkuin hän aikaisemmin aivan yksinkertaisesti oli luullut, halvan kapakanisännän tytär tai sukulainen, vaan sama valepuvussa kulkeva, onneton kreivitär, jonka tähden nyt kuninkaat ja herttuat olivat pukeutumaisillaan rautahaarniskoihin ja ojentamaisillaan peitsiään. Tuhannet hurjat mielikuvittelut, jommoisia sillä romanttisella, seikkailuista rikkaalla aikakaudella niin helposti saattoi syntyä romanttisessa, seikkailuihin palavassa nuorukaisessa, saattoivat hänet kokonaan unohtamaan paikan, missä hän todenteolla ruumiillisesti oleskeli, rakennellen sen sijaan omia hurmaavia pilvilinnojaan. Mutta yhtäkkiä ne kaikki armottomalla tavalla rikottiin – kova käsi tarttui kiinni hänen aseeseensa, ja tyly ääni ihan hänen korvansa juuressa huudahti: »Haa! Pasques-Dieu! uneliaasti te, herra knaappi, näytätte toimittavankin vartijavirkaanne!»

Se ääni oli mestari Pietarin kaikumaton, vaan kuitenkin läpi sydämen käyvä, pilkallinen ääni; ja Qventin, äkisti heräten houreistaan, huomasi häpeällä ja pelästyksellä, että hänen uneksiessaan Ludvig itse – luultavasti astuttuaan sisään jonkun salaoven kautta ja hävittyään seinää myöten tai seinäverhojen taitse – oli huomaamatta päässyt häntä niin likelle, että melkein olisi saattanut ryöstää hänen aseensa.

Hämmästyksen ensi vaikutus oli se, että Qventin tempasi äkisti aseensa irti, niin että kuningas horjahti taaksepäin. Mutta samassa hänessä heräsi myös pelko, että hän, totellen luonnonviettiään, niin sanoaksemme, joka pakoittaa urhoollisen miehen tekemään vastarintaa, kun häneltä yritetään asetta ryöstää, oli sysäyksellänsä vielä enemmän suututtanut kuningasta, joka jo oli vihastunut hänen huolimattomuudestansa. Tämän tunteen vaikutuksen alaisena hän, tietämättä mitä teki, otti pyssynsä, laski sen jälleen olkapäälleen ja seisoi näin liikahtamatta kuninkaan edessä, joka nyt, niinkuin hänellä oli syytä luulla, oli tullut hänen verivihollisekseen.

Ludvigin tyrannius johtui vähemmän luontaisesta sydämen julmuudesta ja armottomuudesta kuin kylmäverisestä valtioviisaudesta ja arasta epäluuloisuudesta; mutta hänessä oli hiukan tuota pilkallista tylyyttä, joka teki, että hän yksityisissä keskusteluissa oli kova tyranni, ja että se tuska, jossa hän tämmöisissä tilaisuuksissa näki toisten ihmisten olevan, huvitti häntä. Siitä huolimatta ei hän nyt kauemmin jatkanut kiusaamistaan, vaan sanoi ainoastaan: »Tämän-aamuinen apusi on yltäkyllin maksanut näin nuoren soturin huolimattomuuden. – Oletko saanut ruokaa?»

Qventin, joka pikemmin luuli tulevansa lähetetyksi yliprovossin käsiin, kuin saavansa tämmöisiä mieltä hyvittäviä sanoja kuulla, vastasi nöyrästi, ettei ollut saanut päivällistä.

»Poika parka», virkkoi Ludvig tavallista laupiaammalla äänellä, »nälkä on hänet tehnyt uneliaaksi. – Kylläpä tiedän, että sinun ruokahalusi on oikea susi», jatkoi hän, »ja täytyyhän minun pelastaa sinut siitä pedosta niinkuin sinä pelastit minut toisesta. – Sinä olet siinäkin asiassa menetellyt viisaasti, ja siitä sinua kiitän. – Kestätkö vielä tunnin ajan ruuatta?»

»Vaikkapa vuorokaudenkin, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Durward, »muuten en olisi oikea Skotlannin poika.»

»Vaan enpä minä, vaikka saisin toisen kuningaskunnan lisäksi, tahtoisi sitten olla se piirakka, jonka kimppuun sinä kävisit semmoisen paaston perästä», nauroi kuningas. »Mutta nyt ei olekaan puhe sinun päivällisestäsi, vaan omastani. Tänään olen pöytävieraikseni, vain kolmen kesken, kutsunut kardinaali Balue’n sekä Burgundin lähettilään – tuon Crévecoeur’in kreivin – ja jotakin saattaisi tapahtua – piru on aina kaikkein ahkerimmin liikkeellä, kun viholliset välirauhan ehdoilla tulevat yhteen.»

Hän vaikeni ja seisoi ääneti katsellen synkästi, miettivästi eteensä. Koska kuninkaalla ei näyttänyt olevan kiire jatkaa puhettaan, uskalsi Qventin viimein kysyä, mitä hänen tulisi tehdä siinä tilaisuudessa.

»Sinun tulee seisoa vartijana ruokapöydän vieressä, ladattu pyssy varalla», sanoi kuningas, »ja jos kavaluutta tapahtuu, ampua kavaltaja kuoliaaksi.»

»Kavaluuttako, kuninkaallinen majesteetti! Tässä vartioidussa linnassa!» huudahti Durward.

»Sinusta se näyttää mahdottomalta», sanoi kuningas, jota nuorukaisen suorapuheisuus ei näyttänyt loukanneen; »mutta on meidän historiassamme nähty, että kavaluus pääsee koiranreiänkin kautta sisään pujahtamaan. Kavaltamistako vartijat voisivat estää! Voi sinua hupsua poikaa! – Qvis custodiat ipsos custodes? – Kuka voi varjella itse henkivartijani kavaltamisesta?»

»Heidän skotlantilaiskunniansa», vastasi Durward rohkeasti.

»Oikein – aivan oikein – se sana oli minulle mieleen!» virkkoi kuningas iloisesti. »Skotlantilaiskunnia ei ole ikänä pettänyt, ja luottamukseni siihen onkin yhtä luja. Mutta kavaluus!» – Näin sanoen hän vaipui taas samaan synkkämielisyyteen, ja alkoi epätasaisilla askeleilla astua edestakaisin huoneessa. – »Se istuu vieressämme pitopöydässä, se pilkistää meidän viinimaljoistamme, se väijyy meidän neuvonantajiemme parrassa, meidän hoviherrojemme hymyilyssä, meidän hovinarriemme hupsussa naurunhohotuksessa – ja varsinkin se väijyy leppyvinänsä olevan vihamiehen ystävällisissä silmäniskuissa. Orleans’in Ludvig uskoi Burgundin Juhanaan – hän murhattiin Barbette-kadulla. Burgundin Juhana uskoi Orleans’in puolueeseen – hän sai surmansa Montereaun sillalla. – Minä en usko kehenkään – en kehenkään. – Kuules nyt – minä aion pitää tuota uhkarohkeaa kreiviä tarkasti silmällä, niin, ja tuota kirkkoylimystä myöskin, jota en liioin pidä luotettavana. Kun sanon: Écosse en avant! (Skotlanti, käy päälle!), niin ammu Crévecoeur samassa kuoliaaksi.»

»Onhan se minun velvollisuuteni», sanoi Qventin, »jos teidän henkenne, herra kuningas, joutuisi vaaraan.»

»Tietysti – en minä tarkoittanutkaan muuta», virkkoi kuningas. – »Mitä hyötyä minulla olisi tuon uhkarohkean soturin surmasta? – Niin, jos se olisi konnetable Saint-Paul!» – – Hän pysähtyi, ikäänkuin hänen mielestään liika sana olisi livahtanut hänen suustaan, mutta jatkoi sitten nauraen: »Pistihän minun oma lankonikin, Skotlannin Jaakko kuningas – sinun oma Jaakko kuninkaasi, Qventin – väkipuukon Douglas’in rintaan omassa kuninkaallisessa Skirling’in linnassaan, jonne kreivi oli tullut vieraskutsuihin.»

»Stirling’in linnassa», oikaisi Durward, »älkää pahaksi panko, herra kuningas. – Mutta siitä teosta ei ollut paljon hyvää.»

»Vai Stirlingkö on sen linnan nimi?» virkkoi kuningas, joka ei ollut kuulevinansa Qventin’in puheen loppupuolta. »No, olkoon sitten Stirling – nimi ei vaikuta asiaan. Mutta en minä aio mitään pahaa noille miehille – en yhtään mitään – siitä ei olisi minulle mitään hyötyä. Mutta kenties heidän aikomuksensa minua kohtaan eivät ole yhtä rehellisiä – minä turvaan sinun pyssyysi.»

»Kyllä minä olen valmis tottelemaan merkkiänne», sanoi Durward, »mutta kuitenkin – –»

»Sinä epäröit», sanoi kuningas. »Puhu vain suusi puhtaaksi – minä annan sinulle täyden luvan. Sinun kaltaisiltasi saattaa joskus saada sangen arvokkaita huomautuksia.»

»Minä olisin vain ollut niin rohkea ja tuonut ilmi ihmetykseni sen johdosta, että te, herra kuningas, vaikka te pelkäätte kavallusta burgundilaisen puolelta, sittenkin sallitte hänen päästä näin likelle persoonaanne, vieläpä vain kolmen kesken.»

»Älkää huoliko, herra knaappi», sanoi kuningas. »On olemassa vaaroja, jotka haihtuvat olemattomiksi, jos niitä rohkeasti käy vastaan, mutta jotka varmaan ja välttämättömästi tulevat päälle, jos suoraan ja selvästi näyttää pelkoa. Jos rohkeasti astun murisevan koiran luo ja silitän sitä, niin voin lyödä vetoa yhdestä kymmentä vastaan, että se leppyy ikihyväksi; mutta niin pian kuin näytän pelkääväni sitä, se hyppää päälleni ja puraisee. Sen verran tunnustan sinulle suoraan: – minulle on hyvin tärkeää, ettei lähettiläs vihoissaan palaa tuittupäisen herransa luo. Sen asian vuoksi antaudun tähän vaaraan. En ole koskaan välttänyt hengenvaaraa, kun siitä on voinut olla etua valtakunnalleni. – Seuraa nyt minua.»

Ludvig vei nyt nuoren henkivartijansa, johon hän näytti erittäin mieltyneen, sivuovesta, mistä hän itse oli tullut sisään, ja näyttäen sitä hän sanoi: »Sen, joka toivoo hovissa menestyvänsä, tulee tuntea kaikki salaovet ja piiloportaat – niin vieläpä kaikki palatsin satimetkin ja salahaudat yhtä hyvin kuin julkiset läpikäytävät, kaksoisovet ja suuret portit.»

Useampien mutkien ja kierrosten jälkeen kuningas astui pieneen holvikattoiseen huoneeseen, mihin pöytä oli katettu kolmella hengelle. Huoneen kaikki huonekalut sekä muu varustus olivat yksinkertaiset, niin että ne näyttivät melkein köyhiltä. Astiakaappi, jonka saattoi erottaa eri osiksi ja siirtää muualle, sisälsi muutamia hopeisia ja kultaisia astioita; ainoa kalu koko kamarissa, joka näytti hiukkasenkin kuninkaalliselta. Tämän astiakaapin taakse, missä saattoi olla aivan piilossa, Ludvig asetti Durward’in; ja katseltuaan eri puolilta ja huomattuaan, että vartija oli aivan näkymättömissä, antoi hän Qventin’ille vielä viimeiset käskynsä: – »Muista vaan sanat Écosse en avant! – Niin pian kun ne ovat suustani lähteneet, työnnä astiakaappi kumoon – älä välitä kupeista ja pikareista – ja pidä varasi, että tähtäät tarkkaan Crévecoeur’iin. – Jollet saa luotiasi sattumaan, niin ryntää päälle ja käytä puukkoasi – Olivier ja minä, me kyllä tulemme toimeen kardinaalin kanssa.»

Näin puhuttuaan hän vihelsi kovaan ja kutsui sisään Olivier’in, joka samalla oli kamaripalvelijana ja parranajajana, ja joka muutenkin toimitti kaikki ne palvelukset, mitkä suorastaan koskivat kuninkaan persoonaa. Hänen kanssansa tuli kaksi vanhaa miestä, jotka yksin pitivät huolta tarjoamisesta näissä kuninkaallisissa pidoissa. Niin pian kuin kuningas oli istahtanut sijalleen, päästettiin vieraat sisään; ja Qventin, ollen itse näkymättömissä, seisoi niin, että hän tarkalleen saattoi nähdä, mitä kuninkaan ja hänen vieraittensa välillä tapahtui.

Ludvig tervehti tulijoita erinomaisen ystävällisesti, jota Durward’in oli hyvin vaikea käsittää ajatellessaan hänelle äsken annettuja käskyjä sekä sitä tarkoitusta, minkä vuoksi hänen tuli seisoa piilossa astiakaapin takana, surma-ase kädessä. Ludvig ei näyttänyt vähintäkään pelkoa; päinvastoin olisi luullut, että nämä vieraat, jotka hän oli kutsunut pöytäänsä, olivat yli kaikkien muiden semmoisia miehiä, joihin hän aivan rajattomasti luotti ja joille hän oli erittäin halukas osoittamaan kunniaa. Ei mikään voinut olla sen majesteetillisempaa, mutta samalla sen kohteliaampaa, kuin hänen käytöksensä. Kaikki hänen ympärillään, hänen oma pukunsakin siihen luettuna, oli vailla tuota loistoa, jolla hänen valtakuntansa kaikki pikku valtiaat koreilivat juhlapidoissaan; mutta hänen oma puheensa ja käytöksensä olivat sittenkin mahtavan, armollisimmalla tuulellaan olevan kuninkaan mukaiset. Qventin’issä alkoi päästä se ajatus voitolle, että koko hänen äskeinen puheensa Ludvigin kanssa oli ollut vain unennäköä, tai että kardinaalin alamainen käytös sekä burgundilaisen aatelisherran suora, rehellinen ja jalo katse olivat perinjuurin poistaneet kuninkaan epäluulot.

Mutta sillä aikaa kun vieraat, kuninkaan käskyä noudattaen, kävivät pöytään istumaan, iski Ludvig heihin tuikean silmäyksen, ja heti sen jälkeen vilkaisi Qventin’in piilopaikan puoleen. Se oli vain silmänräpäyksen työtä: mutta tuo silmäys ilmaisi niin paljon epäluuloa ja vihaa vieraita vastaan, niin ankaran käskyn Qventin’ille olla valpas vartioidessaan ja nopea merkin saatuaan, ettei jäänyt mitään sijaa epäilykselle: Ludvigin tunteet olivat ennallansa, muuttumatta, eikä hänen pelkonsa ollut poistunut. Durward siis vielä enemmän kuin ennen ihmetteli, miten tyystin kuningas osasi peittää epäluuloiset tunteensa.

Näytti siltä kuin Ludvig olisi peräti unohtanut ne rohkeat sanat, jotka Crévecoeur, koko hoviseuran kuullen, oli hänelle lausunut. Hän puheli kreivin kanssa menneistä ajoista, seikoista, jotka olivat tapahtuneet hänen majaillessaan maanpakolaisena Burgundin herttuan luona; hän tiedusteli kaikenlaista niistä aatelisherroista, joiden kanssa hän siihen aikaan oli seurustellut, aivan kuin se aika olisi ollut onnellisin koko hänen elämässään, ja ikäänkuin hänen sydämessään olisi ollut kaikkia niitä kohtaan, jotka jollakin lailla olivat lievittäneet hänen maanpakolaisuuttansa, vain ystävyyden ja kiitollisuuden tunteita.

»Jos te olisitte ollut minkä muun valtakunnan lähettiläs hyvänsä», lausui hän, »niin olisin teitä jollakin juhlallisemmalla tavalla kestittänyt. Mutta vanhalle ystävälle, joka usein oli minun pöytäkumppaninani Genappes’n linnassa, tahdon näyttää itseni semmoisena kuin mieluimmin elän, vanhana Ludvig Valoislaisena, yhtä koreilemattomana ja yksinkertaisena kuin kuka hyvänsä minun parisilaisistani. Sittenkin käskin teitä varten, herra kreivi, varustaa hiukan parempia herkkuja kuin tavallisesti, sillä muistanhan minä teidän burgundilaisen puheenpartenne: »Mieux vault bon repas que bel habit». (Parempi makea huttu, kuin korea nuttu) – siksi käskin kokin huolehtia vähän enemmän ruuanlaitoksistamme. Ja mitä viiniin tulee, niin te tiedätte hyvin siitä olevan vanhan kiistan ja kilvan Burgundin ja Ranskan välillä, jonka kuitenkin tässä nyt heti sovitamme; minä juon teidän terveydeksenne Burgundin viiniä, ja te, herra kreivi, saatte juoda minun maljani sampanjassa. – Olivier hoi! annas minulle pikarillinen Auxerren viiniä!» Ja sitten hän rupesi iloisesti hyräilemään tuttua laulua:

Auxerre est la boisson des rois (Auxerren viini on kuningasten juoma).

»Nyt, herra kreivi, – minä juon jalon Burgundin herttuan, meidän ystävällisen ja suosiollisen serkkumme maljan! – Olivier, täytä tuo kultapikari uudestaan Rheims’in viinillä ja tarjoo se polvillasi kreiville – hän on täällä meidän rakkaan serkkumme sijaisena. – Herra kardinaali, teidän pikarinne me täytämme omalla kädellämme.»

»Te olette sen jo täyttänyt, jotta se virtaa yli reunojensa», sanoi kardinaali sillä alamaisuudella, jota suosikki osoittaa suosiolliselle herrallensa.

»Siksi että tiedämme teillä olevan lujan käden sitä kohottamaan», sanoi Ludvig. »Mutta kummalleko puolelle te asetutte tässä suuressa kiistassa – Sillerynkö vai Auxerren – Ranskan vai Burgundin?»

»Minä tahdon olla puolueeton, kuninkaallinen majesteetti», vastasi kardinaali, »ja täytätän pikarini Auvergnen viinillä.»

»Puolueettoman asema on vaarallisin», sanoi kuningas. Mutta huomattuaan, että kardinaali hiukan punastui, hän sivuutti sen aineen ja lisäsi: »Mutta teidän mielestänne Auvergnen viini on parasta siksi, ettei siihen jaloon juomaan sovi sekoittaa vettä. – Mutta te, herra kreivi, vitkastelette pikarinne tyhjentämistä. Ettehän suinkaan, toivoakseni, ole löytänyt mitään kansainvälistä katkeruutta sen pohjasta?»

»Soisinpa, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Crévecoeur’in kreivi, »että kaikki kansainväliset riidat voitaisiin yhtä hauskasti sovittaa kuin tämä kiista meidän viinamäkiemme välillä.»

»Aikaa myöten, herra kreivi», lausui kuningas, »aikaa myöten – hiljakseen niinkuin tekin tyhjensitte sampanjanne. – Ja kun se on tyhjennetty, niin tehkää minulle se ilo ja pistäkää pikari povellenne ja pitäkää se meidän kunnioituksemme merkkinä. Sitä en olisikaan kelle hyvänsä hennonut lahjoittaa. Se oli ennen aikaa Ranskan hirmun, Englannin kuninkaan Henrik V:n oma, ja joutui meidän käsiimme, kun Rouen valloitettiin ja nuo saarelaiset Ranskan ja Burgundin yhdistynein asein karkoitettiin Normandiasta. Sopivammalle miehelle en voisi sitä lahjoittaa kuin jalolle, uljaalle burgundilaiselle, joka hyvin tietää, että mannermaan vapauttaminen englantilaisten vallasta riippuu näiden molempien valtakuntain pysyvästä liitosta.»

Kreivi vastasi tähän sopivilla sanoilla, ja Ludvig antoi nyt vapaat ohjakset luonteensa pilkalliselle leikillisyydelle, joka joskus kajasti esiin hänen mielenlaatunsa mustempien puolien välistä. Niinkuin luonnollistakin johtaen puhetta hän siroitteli ympärilleen lauselmia, jotka aina olivat kirpeät ja pistäväiset, usein todellakin sukkelat, mutta harvoin hyväntahtoiset, ja jutut, joita hän höysteeksi joukkoon sekoitti, olivat usein enemmän lystikkäitä kuin hienoja. Mutta ei yksikään sana, yksikään tavu, yksikään kirjain ilmaissut sitä mielialaa, murhan pelkoa, joka oli saattanut hänet tuomaan tähän kamariin aseellisen soturin ladatuin pyssyin, jotta hänen henkeänsä uhkaava päällekarkaus tulisi torjutuksi tai jo ennakoltakin estetyksi.

Crévecoeur’in kreivi otti suoramielisesti osaa kuninkaan iloiseen puhetapaan; liukasmielinen kirkkoylimys puolestaan nauroi jokaiselle sukkeluudelle, vieläpä pani jokaiseen naurattavaan juttuun omiansakin lisään, laisinkaan häpeämättä sanoja, joita maalla kasvanut nuori skotlantilainen piilopaikassaan punastui. Puolentoista tunnin kuluttua ateria oli päättynyt, ja kuningas, kohteliaasti jättäen jäähyväiset vieraillensa, ilmaisi tahtovansa jäädä yksin.

Niin pian kuin kaikki, Olivierkin, olivat lähteneet, hän kutsui Qventin’in esille piilopaikasta; mutta hänen äänensä oli nyt niin heikko, että nuorukainen tuskin saattoi uskoakaan sitä samaksi, joka äsken vielä oli laskenut leikkiä sekä vilkkaasti keskustellut. Lähetessään hän huomasi myös samanlaisen muutoksen kuninkaan muodossa. Teeskennellyn vilkkauden välke oli sammunut Ludvigin silmistä, hymy suupielistä oli kadonnut; hänessä näkyi nyt samaa voimain uupumusta kuin kuuluisassa näyttelijässä, kun hän äsken on päättänyt jonkun kaikkia voimia vaativan osan suorituksen, jossa hän, niin kauan kuin hän seisoi näyttämöllä, oli osoittanut tulisinta vilkkautta.

»Sinun vartiohetkesi ei ole vieläkään loppunut», sanoi Ludvig Durward’ille. – »Virvoita nyt vain itseäsi vähän – tuolla pöydällä on ravintoa – sitten sanon mitä sinun vielä tulee tehdä. Enempää en nyt virka, sillä paha on nälkäisen kuunnella kylläisen puheita.»

Hän heittäytyi istuimensa selkänojaa vasten, peitti otsansa kädellään ja vaikeni.