Qventin Durward: XXXVII Rynnäkkö

XXXVI Lüttich’in edustalla

XXXVII Rynnäkkö Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott

Qventin Durward

Hän katsoi: – luvut lukemattomat

kaupungin portist’ ulos tunkivat.

Jälleenvoitettu Paratiisi.

Tuo suuri armeija, joka oli asettunut leiriin Lüttich’in edustalle, oli pian vaipunut syvimpään äänettömyyteen. Kauan aikaa vielä olivat kaikuneet lippujensa luo asettuvien sotamiesten huudot, kuuluen ikäänkuin herraansa etsivien koirien ulvomiselta. Mutta lopulla hajonneet soturit, väsyneinä päivän vaivoista, tunkeutuivat joukottain ensimäisen vastaantulevan katoksen alle, ja ne, joiden ei onnistunut semmoista löytää, vaipuivat, uuvuksissa kuin olivat, maahan muurien, pensasaitojen ynnä muiden samanlaisten satunaisten suojapaikkojen juureen, siellä odotellen aamua – aamua, jota moni heistä ei enää saanutkaan silmin nähdä. Melkein kaikki vaipuivat syvään, kuoleman tapaiseen uneen, paitsi ne harvat, jotka raukeina ja unisina pitivät vahtia kuninkaan ja herttuan majapaikkojen ympärillä. Huomispäivän vaarat ja vaivat – samoinkuin kunniantoiveet, joita monet nuorista aatelismiehistä hautoivat mielessään tuon loistavan palkinnon vuoksi, joka saisi piispan murhan kostetuksi – ne olivat nyt haihtuneet mielestä, kun kaikki makasivat väsymyksestä ja unesta tunnottomina. Niin ei ollut kuitenkaan Qventin Durward’in laita. Se tieto, että hän yksinään vain saattoi eroittaa De la Marck’in huomispäivän taistelussa – se ajatus, kuka hänelle sen tiedon oli antanut ja minkä ihastuttavan johtopäätöksen sen johdosta saattoi vetää – se ajatus, että kohtalo nyt oli manannut esille hänen elämänsä vaarallisimman, epätietoisimman hetken, mutta kuitenkin hetken semmoisen, josta sittenkin oli mahdollisuus suoriutua voittajana – ne kaikki karkottivat häneltä unenhalun ja karaisivat hänen hermojansa voimalla, joka väsymyksen voitti.

Hän oli kuninkaan nimenomaisesta käskystä asetettu äärimmäiseen vahtipaikkaan ranskalaisten leirin ja kaupungin välille, jommoisenkin matkan päähän oikealle äsken mainitusta etukaupungista. Täällä seisoen hän teroitti katsettansa tunkeakseen hänen edessään olevan mustan pimeyden läpi, ja heristi korviansa, voidakseen heti huomata vähimmänkin melun, joka ilmaisisi liikettä piiritetyssä kaupungissa. Mutta Lüttich’in suuret kellot olivat jo toinen toisensa jälkeen soimisellaan ilmoittaneet, että kello oli kolme yöllä, ja kaikki oli yhä vielä hiljaa ja ääneti niinkuin haudassa.

Vihdoin viimein, kun Durward alkoi jo luulla, että rynnäkkö oli lykätty päivänkoiton aikaan, ja ajatteli ilolla, että päivän valossa olisi helpompi erottaa tuota poikkiviivalla halkaistua Orleans’in liljavaakunaa, kuului hänen korviinsa hiljainen humina niinkuin häirittyjen mehiläisten, jotka kokoontuvat pesäänsä puolustamaan. Hän kuunteli – humina ei lakannut; mutta sen ääni oli niin epäselvä ja kaikkea omituisuutta vailla, että se yhtähyvin saattoi olla tuulen huminaa jonkun kaukaisen lehdon latvoissa, tai kenties sateesta paisuneen puron solinaa, joka tavallista kovemmalla äänellä laski vetensä hidaskulkuiseen Maas-jokeen. Tämä epätietoisuus esti Durward’ia heti antamasta hätämerkkiä, sillä se, jos se ajattelemattomasti tehtiin, olisi ollut suuri rikos.

Mutta kun humina yhä koveni ja samassa ikäänkuin kuului lähenevän etukaupunkia sekä hänen omaa vahtipaikkaansa, katsoi Durward viimein parhaaksi peräytyä niin hiljaa kuin mahdollista ja kutsua enoansa, joka komensi varavahtina olevaa pientä jousimiesparvea. Kaikki kavahtivat heti jaloilleen, tehden sen niin äänettömästi kuin suinkin. Ei ollut kulunut vielä minuuttiakaan, niin oli jo lordi Crawford’kin saapunut heidän luokseen. Hän lähetti sanansaattajan kuningasta ja hänen seuralaisiaan herättämään, ja peräytti pienen joukkonsa vähän matkaa vahtivalkean taakse, etteivät he olisi näkyvissä. Humina, joka sillä välin oli jo tullut paljoa lähemmäksi, taukosi nyt yht’äkkiä kokonaan; mutta sen sijaan kuului kauempaa selvään raskasta jalkojen kopinaa suuressa etukaupungille päin marssivasta miesjoukosta. »Burgundilais-vetelykset ovat nukuksissa vahtipaikoillaan», kuiskasi Crawford. »Riennä etukaupunkiin, Cunningham, herättämään noita pässinpäitä.»

»Tehkää jommoinenkin kierros taaksepäin», sanoi Durward; »sillä jos ikänä korvani on osannut ihmisten jalankopinaa erottaa, niin seisoo jo aika parvi etukaupungin ja meidän välillämme.»

»Oikein puhuttu, sievä poikaseni Qventin», kiitti ukko Crawford; »oletpa jo soturi, paljon taitavampi kuin mitä sinun ikäisestäsi saattaisi toivoa. He ovat seisahtuneet odottamaan kunnes toisetkin joutuvat perille. – Soisinpa että minulla olisi hiukkasen tietoa siitä, missä kohdassa he ovat!»

»Kyllä minä lähden hiipimään sinnepäin, korkea-arvoinen herra», sanoi Durward, »ja koetan hankkia tietoja.»

»Teepäs niin, poika kultaseni; sinulla on tarkka korva ja tarkat silmät ja hyvä tahto – mutta ole varovainen – en tahtoisi menettää sinua koko maailman tavaran tähden.»

Durward läksi hiipimään, pyssy kädessä varalta, paikkoja myöten, joita hän jo ennakolta, edellisenä iltana hämärän aikana, oli tyystin tutkinut. Hän meni yhä eteenpäin, kunnes oli saanut selville, ettei ainoastaan sangen suuri sotamiesjoukko ollut pysähtynyt kuninkaan majapaikan sekä etukaupungin keskivälille, vaan että toinenkin pienempi, erilleen lähetetty parvi oli tullut vielä edemmäksi, ollen nyt aivan likellä häntä. He kuuluivat kuiskuttelevan keskenään, ikäänkuin eivät oikein olisi tietäneet mitä nyt tehdä. Viimeinpä pari, kolme tästä parvesta erilleen lähtevää Enfants perdus (ennalta lähetettyä uskalikkoa) lähestyi häntä kahden peitsen varren matkan päähän. Durward näki nyt, ettei hänen ollut enää mahdollista heidän huomaamattansa peräytyä. Hän huusi siis ääneensä: »Qui vive?» (Kukas siellä?) ja sai vastaukseksi: »Vive Li-Li-ége! (Eläköön Lüttich!) – arvelinpa sanoa (lisäsi puhuja oikaisemalla) (Vive la France! (Eläköön Ranska!)» – Durward heti paikalla laukaisi pyssynsä – yksi mies kaatui parahtaen, ja Qventin pääsi takaisin omiensa luoksi, vaikka hänen jäljessänsä lensi koko joukko umpimähkään ammuttuja luoteja, joiden tuli epäsäännöllisellä tavalla välkähteli vihollisparven riviä myöten, todistaen sen lukumäärän sangen suureksi.

»Sepä oli aikamiehen työ, kunnon poikani!» kehui Crawford. »Nyt, pojat, peräydytään pihaan – heitä on liian monta, että heidän kanssansa sopisi mellastella aukealla tantereella.»

He riensivät siis nyt pihaan ja puutarhaan, jossa heidän tullessaan jo kaikki oli taisteluun valmiina ja kuningas par’aikaa nousi hevosen selkään.

»Minnekä te aiotte, kuninkaallinen majesteetti?» kysyi Crawford; »parhaassa turvassahan te olette täällä oman väkenne keskellä.»

»Ei», vastasi kuningas, »minun pitää heti rientää herttuan luoksi. Hänen pitää saada luja todistus rehellisyydestämme, muuten käyvät sekä lüttichiläiset että burgundilaisetkin meidän kimppuumme.» Hevosen selkään hypättyään hän jätti ulkopuolella huvilaa seisovan väen Dunois’n haltuun, ja määräsi Crawford’in skotlantilaisten jousimiesten sekä muiden henkivartijain päälliköksi, joiden tuli puolustaa huvilaa pihoineen, puutarhoineen. Hän käski heidän tuottaa sinne kaksi falkonettia sekä kaksi muuta pientä tykkiä, jotka olivat jääneet noin virstan matkaa jäljemmäksi. Sillä välin piti heidän pitää paikkansa, vaan eivät saaneet millään muotoa rynnätä eteenpäin, vaikka onni kuinka kallistuisi heidän puolelleen. Nämät käskyt annettuaan hän ratsasti pienen saattojoukon suojaamana herttuan pääkortterille.

Syynä siihen, että kaikki tässä luetellut toimet kerittiin saada aikaan, oli Durward’in onnistunut laukahdus; sillä se oli sattunut itse huvilan isäntään, joka oli tähän paikkaan aikovan parven oppaana. Ilman tätä sattumusta olisi lüttichiläisten rynnäkkö, jos he viivähtämättä olisivat käyneet päälle, kenties onnistunut.

Durward, jolla oli käsky seurata kuninkaan mukana, sai nähdä herttuan vimmaisessa mielenkiihkossa, joka miltei oli tehdä hänet kykenemättömäksi johtajan virkaa toimittamaan juuri tällä hetkellä, jolloin se olisi ollut erittäin tarpeen. Sillä nyt tulinen käsikahakka pauhasi etukaupungissa armeijan vasemman kyljen päässä – samoin myös oli vimmaisesti rynnätty kuninkaan pääkortteria vastaan, leirin keskikohtaan – ja sitä paitsi ilmaantui nyt kolmas, vieläkin suurempi lüttichiläisparvi, joka oli pujahtanut ulos jostain kaukaisemmasta muurinruhjomasta, hiljaa marssinut kaikenlaisia heille tuttuja solia, viinamäen polkuja ja kujia myöten, ja karkasi nyt oikeanpuolisen kyljen kimppuun. Burgundilaiset, säikähtyneinä siitä, kun kuulivat sekaisin huudettavan »Vive la France! (Eläköön Ranska!)» tai »Mont joie St. Denis!» ja taas »Liége! (Lüttich!)» sekä »Rouge Sanglier! (Punainen Metsäkarju!)» päättivät tästä, että heidän ranskalaiset liittolaisensa olivat ruvenneet pettureiksi ja tekivät sangen heikosti, pikemmin vain nimeksi vastarintaa. Herttua puolestaan kiroillen, niin että vaahto pursui suusta, huusi ja komensi, että piti pyssyillä sekä jousilla ampua kaikkia ranskalaisia, olivatpa ne sitten mustia tai valkeita – hän tarkoitti näet noita liinoja, jotka Ludvigin sotamiehet olivat sitoneet käsivarteensa.

Kuninkaan tulo, jonka seurassa oli vain Le Balafré, Durward sekä vielä kymmenkunta jousimiestä, palautti nyt kuitenkin herttuan luottamuksen ranskalaisiin. D’Hymbercourt, Crévecoeur sekä muut burgundilaispäälliköt, jotka siihen aikaan olivat enimmin kuuluisat ja pelätyt sodassa, riensivät innokkaasti taisteluun. Muutamat heistä läksivät hakemaan kauempana majailevia sotajoukkoja, joihin ei pelästys ollut ulottunut; toiset hyökkäsivät tulisimpaan kahakkaan, saivat miehet jälleen tottelemaan, järjestivät heidät vähitellen sotarintamaan ja masensivat päällekarkaajien vauhdin sinne tuoduilla tykeillään. Herttua itse puolestaan peuhaili etumaisessa rivissä huutaen, hakaten ja sivallellen kuin tavallinen sotamies. Ludvig sitä vastoin käyttäytyi niinkuin hätäilemättömän, tasamielisen, järkevän johtajan sopii, välttämättä vaaraa, mutta hakemattakaan sitä, ja osoittaen niin suurta neuvokkaisuutta sekä taitoa, että burgundilaiset mielellään tottelivat hänen käskyjänsä.

Taistelu oli nyt kiihtynyt sanomattoman tuliseksi ja kauheaksi. Vasemmalla kyljellä oli etukaupunki, sen jälkeen kun siellä jonkun aikaa oli vimmaisesti taisteltu, syttynyt palamaan, vaan ei edes tämä hirveä, avaralle levinnyt tulipalokaan saanut lakkautetuksi vihollisten sotajoukkojen taistelua noiden lekkuvien kekälekasojen keskellä. Keskikohdalla ranskalainen apuvoima, vaikka ahdistuksissa suunnattoman ylivoiman alla, lennätteli joka haaralle niin lakkaamatonta ja tiheää tulta, että tuo pieni huvila välähdyksistä oikein paistoi loistavana, aivan kuin olisi tulinen marttyyrikruunu ollut sen ympärillä. Oikealla kyljellä kallistui tappelu milloin puolelle, milloin toiselle vaihtelevin menestyksin, sitä myöten kuin vereksiä apujoukkoja virtasi lisään, kaupungista tai toiselta puolen Burgundin armeijan takaa. Näin jatkui taistelua viihtymättömällä vimmalla koko kolme loppumattoman pitkää tuntia, kunnes päivä, jota piirittäjät kipeästi toivoivat joutuvaksi, vihdoin koitti. Silloin juuri näyttivät vihollisen ponnistukset sekä keskikohtaa että myös oikeanpuolista kylkeä vastaan jo alkavan väsähtyä, ja muutamat tykin jyrähdykset samassa kuuluivat huvilasta.

»Menkää», käski kuningas Le Balafré’tä sekä Durward’ia heti kun nämät paukahdukset olivat kajahtaneet hänen korvaansa. »Falkonetit ovat tulleet – huvila on nyt hyvässä turvassa, kiitos pyhälle Neitsylle! – Käskekää Dunois’n rynnätä tännepäin, painuen kuitenkin vähän lähemmäksi kaupungin muuria. Hän ottakoon kaikki meidän huovimme, paitsi mitä huvilan puolustamiseksi tarvitaan, ja tunkeutukoot näiden kovapäisten lüttichiläisten sekä kaupungin väliin, mistä heille yhä uusia voimia virtaa.»

Molemmat jousimiehet ajoivat täyttä nelistä Dunois’n ja Crawford’in luoksi, jotka, paljaaseen puolustussotaan jo kyllästyneinä, ilolla tottelivat tuotua käskyä. He ryntäsivät ulos, vieden kanssansa noin kaksisataa uljasta Ranskan ritaria knaappeinensa sekä enimmän osan skotlantilaisista jousimiehistä ja heidän seuralaisistaan. Näin tunkeutuen sotakentän poikki ja tallaten maassa makaavia haavoitettuja, pääsivät he karkaamaan suuren lüttichiläis-lauman kylkeen, joka tulisesti oli ahdistellut Burgundin armeijan oikeanpuolista sivua. Koittavan päivän valossa he näkivät, että yhä vielä vereksiä vihollisparvia virtaili ulos kaupungista, joko jatkaaksensa tappelua tässä kohdassa, taikka auttaaksensa niitä, jotka olivat kahakassa.

»Niin totta kuin on Jumala taivaassa!» huusi Crawford Dunois’lle, »jollen varmaan tietäisi, että sinä täällä ratsastat minun rinnallani, niin luulisin näkeväni sinut keskellä noiden rosvojen ja poroporvarien laumaa, johtaen ja järjestäen heidän joukkoaan nuija kädessä. Ei muuta erotusta kuin että jos sinä se olisit, niin olisit tavallistasi kookkaampi. Oletko varma, ettei tuo rautavaruksinen päällikkö ole sinun haamusi?»

»Minun haamuniko!» vastasi Dunois; »enpä tiedä mitä sillä tarkoitat. Mutta onpa tuolla kun onkin joku koira, joka haarniskaansa ja kilpeensä on maalannut minun vaakunani, ja häntä minä lähden heti rankaisemaan siitä hävyttömyydestä!»

»Kaikkien jalojen avujen nimessä, korkea-arvoinen herra», pyysi Durward, »jättäkää kostonne minun täytettäväkseni!»

»Sinulleko, nuori mies?» ihmetteli Dunois. »No sepä tosiaan oli nöyrä pyyntö. – Ei – tämmöisissä asioissa ei sijainen kelpaa.» Ja sitten, kääntyen ympäri satulassaan, hän huusi ympärillä seisoville: »Herrat Ranskan ritarit, riviin, peitset ojennuksiin! Laittakaa että nousevan auringon säteet pääsevät paistamaan noiden Lüttich’in sikolaumain ja Ardennien metsäkarjupoikueitten läpi, jotka pitävät maskeraadia meidän vanhoissa, kuluneissa vaatteissamme!»

Ritarit vastasivat kaikuvalla huudolla: »Dunois, Dunois! – Eläköön uljas Bastardi! – Orleans apuun!» Ja he ryntäsivät eteenpäin täyttä vauhtia, päälliköt etumaisena. Vaan ei ollut hätäpoikia heidän vastassaankaan. Koko suuri sotajoukko, jonka kimppuun he hyökkäsivät, oli jalkaväkeä, muutamia ratsullisia päälliköitä lukuunottamatta. Lüttichiläiset tukivat peitsiensä varret jalkojansa vastaan, ja näin, ensimäinen rivi polvillaan, toinen kyykkysillä, muiden taempain peitsenpäät ojennuksissa etumaisten päiden ylitse, he tekivät siilin tavoin vastarintaa ritarien päälleryöpsähtävälle rynnäkölle.

Harvojen vain onnistui murtaa tuon rautaisen piikkiaitauksen läpi. Niiden harvojen joukossa oli Dunois, joka iskien kannukset ratsunsa kupeisiin sai jalon orhiin hypähtämään enemmän kuin kahdentoista jalan korkeuteen maasta, ja tuli siten vihollisjoukon keskelle, jossa hän oli likempänä sitä, jota hänen vihansa etsi. Mutta suureksi ihmeeksensä hän huomasi, että Durward yhä oli hänen vieressänsä taistellen kilpaa hänen kanssaan! Nuoruus, hurja uljuus ja luja päätös saada voitto tai surma, olivat antaneet nuorukaiselle voimaa pysytellä Euroopan parhaan ritarin rinnalla; sillä semmoiseksi Dunois’ta kehuttiin, ja syystä kehuttiinkin siihen aikaan.

Heidän peitsensä olivat pian menneet poikki, mutta lanzknecht’it eivät kestäneet heidän pitkien, raskaitten kalpojensa sivalluksia; ja itse puolestaan nämät molemmat ratsumiehet yhtä vähän kuin heidän hevosensakaan, jotka olivat täydessä rautavarustuksessa, eivät olleet milläänkään peitsenpistoksista. Dunois ja Durward ponnistelivat yhä voimiansa päästäkseen siihen paikkaan, missä tuo mies, väärä Dunois’n vaakuna kilvessänsä, taisteli taitavana ja uljaana johtajana – mutta yht’äkkiä Dunois keksi toisessa kohtaa kahakan keskellä metsäkarjun päänahan torahampaineen, De la Marck’in tavallisen päähineen. Heti hän huusi Qventin’ille: »Sinä ansaitset kunnian saada kostaa Orleans’in vaakunan puolesta! Sen työn jätän sinulle. – Balafré, auta sinäkin sisarenpoikaasi. – Vaan älköön kukaan uskaltako häiritä Dunois’n metsäkarjunpyyntiä.»

Tietysti Durward suostui ilolla tähän työnjakoon, ja kumpikin heistä läksi ajamaan omaa ajettavaansa, saaden seuraa ja apua muutamilta harvoilta huoveilta, jotka jaksoivat pysyä heidän rinnallansa.

Tähän aikaan se lüttichiläisjoukko, jota De la Marck aikoi mennä auttamaan, silloin kun Dunois’n ryntäys keskeytti hänen oman kulkunsa, oli jo menettänyt yön pimeässä saadut edut; burgundilaiset puolestaan olivat päivän valjettua alkaneet nyt osoittaa säännöllisesti harjoitetun sotavoiman etevyyttä. Lüttichiläiset pakotettiin peräytymään, vihdoin pakenemaan, ja kun he nyt rupesivat tunkeilemaan niiden päälle, jotka olivat käsikahakassa Ranskan huovien kanssa, hämmentyi kaikki tyyni sekavaksi taistelevien, pakenevien sekä takaa-ajavien virraksi, joka vieri kaupungin valleille päin ja viimein itse kaupungin sisään, tuon leveän, varustuksettaman vallinruhjon kautta, josta lüttichiläiset olivat lähteneet rynnäkölleen.

Durward ponnisteli yli tavallisten ihmisvoimien saavuttaaksensa miehen, jota hän ajoi takaa ja joka yhä vielä oli näkyvissä. De la Marck – sillä hän se todellakin oli, – koetti kehotuksillaan sekä esimerkillään saada taistelun uuteen vauhtiin, ja sai siinä työssään hyvää apua valitulta lanzknecht-parvelta. Le Balafré sekä muutamat hänen kumppaneistaan puolestansa koettivat pysyä Durward’in jäljessä, aika lailla ihmetellen tämän nuoren soturin tavatonta uljuutta. Juuri vallinruhjon suussa onnistui De la Marck’in vihdoin saada väkensä hetkeksi pysähtymään ja etumaiset takaa-ajajat takaisin syöstyiksi. Hänellä oli kädessään rautainen nuija, jonka iskuista jokainen, mihin se sattui, näytti sortuvan maahan, ja hän oli niin verissä, että tuskin enää oli mahdollista erottaa hänen kilvessään tuota vaakunaa, jonka näkö oli Dunois’ta vimmastuttanut.

Qventin’in ei ollut nyt enää niin vaikeata päästä kaksintaisteluun De la Marck’in kanssa; sillä korkea paikka, jossa tämä nyt seisoi ynnä hänen hirveät nuijanläimäyksensä pelottivat useimmat päällekarkaajat pois vähemmän vaarallisiin kohtiin, missä ei ollut niin ylen hurjaa vastarintaa vastassa. Mutta Durward, joka paremmin kuin muut tiesi kuinka tärkeä tuon pelottavan vihollisen voittaminen oli, hyppäsi vallinruhjon suulla hevosen selästä alas, jätti jalon oriinsa, jonka hän Orleans’in herttualta oli saanut lahjaksi, irralleen keskelle pauhua, ja kiipesi ylös vallin rauniolle Ardennien Metsäkarjun kanssa miekkaa mittailemaan. Tämä, aivan kuin hän olisi Durward’in aikomuksen arvannut, kääntyi nuorukaisen puoleen, nuija kohotettuna; näin olivat he jo käymäisillään toinen toisensa kimppuun, kun sekä kauhistuttavaa voittoriemua että epätoivoa ilmaiseva huuto antoi tiedoksi, että piirittäjät toisesta kohdasta jo alkoivat päästä kaupungin sisään, vallinrikon sortuneitten puolustajain kantapäillä. Kuultuaan tämän mieltämasentavan melun, kokosi De la Marck huudolla sekä torven torahduksella ympärilleen epätoivoisen taistelunsa toivottomat osanottajat, jätti vallinrikon ja yritti peräytyä semmoiseen kaupunginosaan, mistä hän saattoi päästä pakoon Maasjoen taakse. Hänen omaan väkeensä kuului lukuisa joukko sotaan harjaantuneita miehiä, joilla ei ollut koskaan ollut tapana suoda armoa ja jotka eivät nyt myöskään huolineet pyytää armoa. Tässä tilaisuudessa, jossa ei näyttänyt enää olevan mitään toivoa, järjestyivät he lujasti riveihin, täyttäen koko kadun, ja näin he peräytyivät hitaasti vähä väliä seisahtuen ja torjuen takaisin takaa-ajajansa, joista moni jo alkoi poiketa turvallisempaan työhön, murtaen itselleen tietä huoneisiin ryöstämisen aikeissa, luultavasti olisi siis De la Marck’in onnistunut vahingoittumatta suoriutua pulasta – sillä hänen valepukunsa varjeli häntä kaikkia niitä vastaan, jotka hänen päänsä kautta toivoivat saavuttavansa kunniaa ja rikkautta – jollei Durward, Le Balafré sekä vielä muutamat skotlantilaiset jousimiehet olisi aina olleet kiinteästi hänen kinterillään. Joka kerta kun lanzknecht’it seisahtuivat, syttyi aina vimmainen kahakka heidän ja jousimiesten välillä, ja joka kerta Durward pyrki aina De la Marck’in kimppuun; mutta jälkimäinen, jolla nyt oli vain poispääsö mielessä, näkyi välttävän nuorta skotlantilaista, joka halusi kaksintaistelua. Joka haaralla oli nyt häiriötä. Naisten kiljumiset ja hätähuudot sekä pelästyneitten porvarien parahdukset, kun soturit hillittömästi rupesivat nyt harjoittamaan kaikenlaista väkivaltaa, kajahtelivat kauhistavan kimakasti soturien sotakarjunnankin yli – tuo kurjuuden ja epätoivon ääni, joka kilpaili vimman ja väkivallan äänen kanssa, ja jonka olisi luullut vahvuudessa voittavan molemmat.

Juuri sillä hetkellä, kun De la Marck, peräytyessään tämän helvetintapaisen nielun keskitse, oli kulkenut erään erittäin pyhänä pidetyn pienen kappelikirkon oven sivuitse, kajahtivat yht’äkkiä takaakin huudot »Ranska! Ranska!» sekä »Burgundi! Burgundi!» – ilmaisten, että piirittäjät olivat nyt tunkeutuneet tämän kapean kadun toiseenkin päähän ja että siis paluutie oli suljettu. – »Konrad», sanoi silloin De la Marck, »vie kanssasi kaikki miehet, rynnätkää koko voimalla noiden konnien päälle ja raivatkaa itsellenne tietä, jos voitte. – Minä olen hukassa, mutta onpa minussa toki vielä miestä, nyt kun en enää minnekään pääse, ainakin ennakolta lähettämään hiiteen muutamia näistä skotlantilaisista maankuljeksijoista.»

Hänen alipäällikkönsä totteli ja riensi useitten vielä elossa olevien lanzknecht’ien kanssa kadun toiseen päähän, käydäkseen sieltäpäin lähenevien burgundilaisten kimppuun ja raivatakseen siten itsellensä pakotietä. Ainoastaan viisi, kuusi De la Marck’in parhaista miehistä jäi sinne; he olivat päättäneet kuolla johtajansa kanssa ja kääntyivät nyt skotlantilaisia jousimiehiä vastaan, joita ei myöskään ollut paljoa enemmän. »Sanglier! Sanglier! (Metsäkarju! Metsäkarju!)» huusi rosvomainen, mutta miehuullinen De la Marck, heilutellen nuijaansa. »Skotlannin herrat hoi! – Ketä teistä haluttaa saada kreivinkruunu voittosaaliikseen? – Kuka tulee Ardennien Metsäkarjun kimppuun? – Sinun, nuori poikaseni, näyttää mieli sinnepäin palavan; mutta onpas se kun onkin ensin ansaittava, ennenkuin sen päähänsä voi panna.»

Durward kuuli epäselvästi sanat, jotka osaksi jäivät onttoon kypäriin; mutta tuota nuijan heilumista oli mahdoton käsittää väärin, ja töin tuskin hän kerkesi vain pyytää enoansa sekä muita kumppaneitaan pysymään syrjässä, jos he tahtoivat olla oikeita aatelismiehiä, kun De la Marck harppasi jo häntä kohti kuin tiikeri ja samassa sivalsi nuijallansa, liikuttaen samalla sekä jalkaansa että käsivarttansa, jotta sivallus hypähtävän ruumiin painosta saisi sitä suuremman voiman. Mutta Durward, jolla oli kevyt jalka ja tarkka silmä, hyppäsi syrjään ja väisti siten läimäyksen, joka muuten, jos se olisi sattunut, olisi tuottanut hänelle kuoleman.

Nyt he hyökkäsivät toinen toisensa kimppuun, aivan kuin susi ja hurttakoira, ja kumppanit molemmin puolin jäivät jouten katselemaan, sillä Le Balafré huusi: »Rehellistä leikkiä! Kylläpä minä uskaltaisin panna sisarenpoikani tuota vastaan, vaikkapa mies olisi itse Wallacen vertainen!»

Eikä tämä kokeneen vanhan soturin luottamus ollutkaan liian suuri; sillä vaikka epätoivosta hurjistunut rosvo hosui nuijallansa taajaan niinkuin seppä takoessansa, niin nuori jousimies nopsemmilla liikkeillään sekä vikkelämmällä miekankäytöllään sai kuitenkin aina vaaran vältetyksi ja iskut kostetuiksi vähemmän pauhaavan, mutta tehokkaamman aseensa kärjellä. Tästäpä viimein De la Marck’in voimat alkoivat raueta, vaikka hän oli suunnattoman väkevä, ja maa hänen allansa muuttui verilätäköksi. Mutta Ardennien Metsäkarjun miehuus ja vimma ei ollut kuitenkaan vielä lopussa; hän taisteli yhä samalla tulisella innolla, ja Durward’in voitto näytti olevan epätietoinen, kaukainen. Silloinpa yht’äkkiä eräs nainen huusi häntä nimeltä, rukoillen: »Durward, Durward! Auttakaa pyhän Neitsyen tähden!»

Durward käänsi päätään ja heti tunsi Gertrud Pavillon’in, jolta päällysvaate oli olkapäiltä revitty, ja jota eräs ranskalainen sotamies väkisin tempasi puoleensa. Se oli yksi niistä monista voittajista, jotka murtamalla oven olivat päässeet lähellä olevaan pieneen kappeliin ja olivat saaliikseen siepanneet sinne piiloutuneita pelästyneitä naisia.

»Odota minua hiukkasen!» huusi Durward De la Marck’ille, ja riensi vapauttamaan hyväntekijäänsä tilasta, jonka vaarallisuuden hän hyvin ymmärsi.

»Minä en rupea kenenkään mieliksi odottamaan!» vastasi De la Marck, heilutellen nuijaansa ja kääntyen peräytymismatkalle – iloiten luultavasti siitä, että oli päässyt näin ankarasta vihollisesta.

»Mutta minulle mieliksi täytynee sinun kuitenkin seisahtua, älä pahaksesi pane», virkkoi Le Balafré; »en salli sisarenpoikaani näin petettävän.» Näin sanoen hän sivalsi heti De la Marck’ia kahdenkäden käytettävällä miekallaan.

Durward puolestaan sai kokea, että Gertrud’in vapauttaminen ei ollutkaan niin helppoa työtä; että sen silmänräpäyksessä olisi saanut tehdyksi. Tytön kiinnikoppaaja ei ruvennutkaan hellittämään saalistansa, ja sai apua useilta kumppaneiltansa; ja Qventin, kun hän parin, kolmen muun skotlantilaisen kanssa yritti pakottaa ranskalaista luopumaan tytöstä, huomasi, että onnen ja rikkauden toivo, jonka kohtalo niin ystävällisesti oli hänelle tarjonnut, sillä välin alkoi livahtaa hänen käsistään. Kun hän vihdoin viimein oli saanut Gertrud’in vapaaksi, ei näkynyt enää ketään muuta lähellä. Kokonaan unohtaen seurakumppaninsa turvattomuuden, aikoi nyt Durward lähteä paennutta Ardennien Metsäkarjua etsimään, niinkuin hurttakoira metsäkauriin jälkiä myöten juoksee, mutta Gertrud, tarttuen häneen kiinni epätoivonsa tuskassa, huusi: »Jos teille äitinne kunnia on rakas, niin älkää jättäkö minua tänne! – Jos te olette oikea aatelismies, saattakaa minut hyvässä turvassa isäni taloon, joka kerran antoi teille ja neiti Isabellalle suojaa! – Hänen tähtensä älkää minua hylätkö!»

Tämä rukous oli kiusallinen, mutta mahdoton sitä oli vastustaa. Durward sanoi siis sydämessään sanomattomalla katkeruudella jäähyväiset kaikille iloisille toiveille, jotka tämänpäiväisessä verisessä taistelussa olivat kiihdyttäneet häntä suurimpiin ponnistuksiin ja hänen voimiansa karaisseet, ja jotka yhteen aikaan jo näyttivät olevan toteutumaisillaan. Niinkuin vastahakoinen haltija, joka tottelee jotain taikakalua, kun hän ei voi vastustaa sen voimaa, hän saattoi Gertrud’in Pavillon’in taloon saakka, ja joutui juuri ajoissa sinne ennättääkseen turvata sekä taloa että pormestaria itseään vallattomien soturien vimmalta.

Sillä välin oli kuningas ja Burgundin herttua ajaneet kaupunkiin erään vallinrikon kautta. Molemmat olivat täysissä rautavarustuksissa; mutta jälkimäinen, verentahrassa sulkatupsusta kannustimiin saakka, karautti oriinsa selässä vimmaisesti muurin raunioitten yli; Ludvig sitä vastoin ratsasti juhlallisesti, niinkuin kirkkosaattojoukon etupäässä. He lähettivät kaikille haaroille käskyjänsä lopettaakseen jo alkaneen ryöstön ja kutsuakseen hajonneet sotajoukkonsa kokoon. Hallitsijat itse ratsastivat tuomiokirkkoon; he näet tahtoivat suoda suojaa niille sadoille kaupungin etevimmille asukkaille, jotka sieltä olivat turvaa etsineet, ja sitten, kuultuansa kiitosmessun, aikoivat pitää jonkunlaisen sotaneuvottelukokouksen.

Puuhatessaan niinkuin muutkin korkeat päälliköt, saadakseen väkensä jälleen kokoon, kohtasi Crawford Maasjoelle käyvän kadun kulmassa Le Balafrén, joka vakavasti ja hiljakseen asteli rantaa kohti, kantaen verisistä hiuksista ihmispäätä, yhtä huolettomasti kuin jos se olisi ollut metsämiehen laukku.

»Mihin nyt, Ludvig?» kysyi päällikkö. »Mihinkä tuota raadon kappaletta kuljetat?»

»Se on jäännös työstä, jonka minun sisarenpoikani alotti, melkeinpä myös jo sai valmiiksi, ja jonka minä sitten lopetin», vastasi Le Balafré –»se on veitikka, jonka minä sain tuolla hengiltä ja joka pyysi minua viemään hänen päänsä Maasjokeen. – Ihmisillä välistä on mokomia lystejä mielitekoja, kun Manalan Matti paraikaa heihin kyntensä iskee – ja Manalan Matin parissahan me saamme jokainen vuorossamme käydä pitkään tanssiin.»

»Ja sinä olet nyt menossa viskaamaan tuota päätä jokeen?» kysyi Crawford tarkemmin katsellen hirveätä kuolemanalaisuutemme muistutusta.

»Niin olen», sanoi Ludvig Lesly. »Jollei täytä kuolevan ihmisen pyyntöä, käypi se aina kummittelemassa, ja minä nukun mielelläni yöni rauhassa.»

»Täytyypä sinun kuitenkin antautua tuohon vaaraan alttiiksi», virkkoi Crawford; »sillä, niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, tästä pallerosta riippuu enemmän kuin sinä arvaatkaan. Tule pois minun kanssani – ei sanaakaan enää – tule pois minun kanssani.»

»No, mitä siihen tulee», sanoi Le Balafré, »niin enpä luvannutkaan hänelle mitään. Sillä, totta puhuen, hänen päänsä lensi jo maahan, ennenkuin kieli vielä oli lopettanut lorunsa. Ja koska en häntä elävänä pelännyt, niin – Tours’in pyhä Martti auttakoon! – enpä pelkää häntä juuri kuolleenakaan. Sitä paitsi voin aina saada pullollisen siunattua vettä kummiltani, pyhän Martin luostarin iloiselta munkilta.»

Sen jälkeen kuin messu oli pidetty Lüttich’in tuomiokirkossa ja pelästynyt kaupunki saatu jälleen jonkinmoiseen järjestykseen, kävivät Ludvig ja Kaarle korkeitten herrojensa ympäröimänä istumaan, ja käskivät niiden astua esille, joilla oli jotain palkintoa vaadittavana tappelussa tehdyistä ansiotöistä. Kaikkein ensiksi annettiin niiden astua esille, jotka vaativat Croyen kreivikuntaa ja sen ihanaa perillistä omakseen; mutta suureksi harmiksi niille monille, jotka olivat jo luulleet olevansa aivan varmat tuosta loistavasta palkinnosta, näytti heidän vaatimuksensa todenperäisyys olevan peitetty epätietoisuuteen ja salaisuuteen. Crévecoeur toi esiin metsäkarjun taljan, jommoista De la Marck tavallisesti oli käyttänyt päällysvaatteenaan; Dunois’lla oli halkaistu kilpi, johon De la Marck’in vaakuna oli kuvattu; samoin useimmat muutkin kehuivat surmanneensa piispan murhamiehen, todisteeksi näyttäen mikä mitäkin tunnusmerkkiä. De la Marck’in päästä luvattu kallis palkinto oli tuottanut surman jokaiselle, jonka asussa oli ollut jotain mainion päällikön asuun vivahtavaakin.

Paljon oli riitaa ja melua noiden kilpaveljesten välillä, ja Kaarle herttua, sydämessään katuen ajattelematonta lupaustaan, jolla hän oli sattuman varaan heittänyt ihanan vasallinsa käden sekä omaisuuden, alkoi jo toivoa voivansa jollakin lailla todistaa kaikki nuo ristiriitaiset vaatimukset perättömiksi. Mutta yht’äkkiä tunkeusi Crawford esiin keskelle piiriä, vetäen Le Balafré’ta perässänsä, joka kömpelönä ja hämillään seurasi häntä, niinkuin vitjoista talutettu vastahakoinen koira. Crawford huusi: »Viekää pois kaikki nuo taljanne ja turkkinne ja maalatut rautalevynne! – Se vain, joka tappoi itse metsäkarjun, saattaa tuoda esiin sen torahampaat!»

Näin sanoen hän viskasi permannolle verisen pään, jonka helposti saattoi tuntea De la Marck’in pääksi, sillä hänen eriskummalliset leukaluunsa olivat todellakin sen pedon leukaluitten näköiset, jonka mukaan hän oli nimensä saanut. Jokainen, joka De la Marck’in ennen oli nähnyt, tunsi siis heti, että tämä oli oikea pää.

Kaarle istui ääneti nurjamielisenä, synkän hämmästyksen vallassa, mutta Ludvig virkkoi: »Onpa siis, toivoakseni, joku uskollisista skotlantilaisistani saanut tämän voiton?»

»Sen on voittanut Ludvig Lesly, kuninkaallinen majesteetti, joka meidän kesken käy Le Balafré’n nimellä», vastasi vanha soturi.

»Mutta onko hän aatelis-sukua?» kysyi herttua. »Onko hän jaloa sukua? – muuten minun lupaukseni ei ulotu häneen.»

»Häijyn ruma kuvatus hän kylläkin on», virkkoi Crawford, katsahtaen pitkän, kömpelön ja nolon jousimiehen puoleen; »mutta oikea vesa Rothes’ien sukupuusta hän sittenkin on, sen takaan – ja he ovat olleet yhtä jalosukuisia kuin suinkin joku suku Ranskassa tai Burgundissa, aina siitä ajoin kun heidän perustajastansa sepitettiin seuraava laulu:

Between the less-lee and the mair

he slew the Knight, and left him there.^[1]

»Sitten ei siitä ole mitään pääsöä», sanoi herttua, »ja kauneimman, rikkaimman perijättären koko Burgundissa täytyy tulla tuommoisen raa’an palkkasoturin vaimoksi, tai kitua elinaikansa luostarin rautaristikon takana – ja hän on kuitenkin minun uskollisen Reginald de Croyen ainoa lapsi! – Minä olen ollut kovin ajattelematon!»

Ja hänen otsansa synkkeni, suureksi ihmeeksi hänen vasalliherroillensa, jotka ani harvoin olivat nähneet hänessä vähintäkään katumuksen merkkiä kerran tehdyn päätöksen välttämättömien seurausten johdosta.

»Malttakaa vielä hetkinen», sanoi lordi Crawford, »saattaapa kuitenkin asian laita olla parempi kuin mitä te, armollinen herttua, arvaatte. Kuulkaa vaan mitä tällä, herralla on sanomista. – Puhu suusi puhtaaksi, mies – taikka hiisi sinut vieköön!» lisäsi hän Le Balafré’n korvaan.

Mutta typerä soturi, vaikka hän saattoi Ludvig kuninkaalle, jonka kanssa hän oli vanha tuttu, ilmoittaa ajatuksensa välttävästi selvillä sanoilla jos hätä niin vaati, oli nyt aivan kykenemätön lausumaan ilmi päätöstänsä loistavan seuran kuullen, jonka edessä hän seisoi. Käännyttyään puoleksi selin molempiin hallitsijoihin, päästettyään suustansa naurunhohotuksen ja väännettyään kasvonsa puheen aluksi hirvittävällä tavalla irvistykseen, hän sai viimein sanotuksi: »Santeri Souplejav» – – mutta siihen hän jo takertuikin taas.

»Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti ja herttuaallinen armo», virkkoi Crawford, «mutta täytyneepä minun puhua kansalaiseni ja vanhan sotakumppanini puolesta. Hänellä näet on joku profeetta hänen omassa maassansa ennustanut, että hänen sukunsa avioliiton kautta on kohoova onnen kukkuloille. Mutta hän, niinkuin minäkin, on jo jokseenkin pahanpäiväiseksi kulunut – hän viihtyy paremmin viinikrouvissa kuin rouvien suvihuviloissa, ja hänellä, suoraan sanoen, on kaikenlaisia kasarmin tapoja ja mielitekoja, jotka tekisivät hänelle korkean arvopaikan varsin vastukselliseksi. Siksi on hän päättänyt totella minun neuvoani ja luopua oikeudestaan, joka hänelle Wilhelm de la Marck’in satunnaisena surmaajana on tarjona, sen hyväksi, joka todella esti Metsäkarjun poispääsön, nimittäin sisarenpoikansa hyväksi.»

»Sen nuorukaisen kelvollisuuden ja järkevyyden minä takaan», sanoi Ludvig kuningas, ylenmäärin iloiten siitä, että kohtalo oli näin loistavan palkinnon suonut miehelle, johon hän luuli itsellään olevan jotain valtaa. »Ilman hänen älykkäisyyttänsä ja valppauttansa me olisimme kaikki olleet hukassa – hän se huomautti meille, että lüttichiläiset viime yönä aikoivat rynnätä kaupungista.»

»Minä siis», sanoi Kaarle herttua, »olenkin hänelle hyvittäjäiset velkaa, kun hänen sanojensa totuutta epäilin.»

»Ja minä voin vakuuttaa, että hän on ollut aika uljas soturi», virkkoi Dunois.

»Mutta», keskeytti Crévecoeur, »jos lieneekin eno jonkunlainen Skotlannin gentillâtre (nurkka-aatelinen), eihän siitä välttämättömästi seuraa, että sisarenpojankin laita on sama.»

»Hän kuuluu Durward’in sukuun», selitti Crawford, »joiden esi-isä oli Allan Durward, Skotlannin ylihovimestari.»

»No, jos se on nuori Durward», virkkoi Crévecoeur, »en virka enää mitään. – Onni on kovin selvästi osoittanut pitävänsä hänen puoltaan, jotta minun kävisi kauemmin taisteleminen tuota oikullista jumalatarta vastaan. – Mutta ihmepä miten nuo skotlantilaiset kaikki, ritarista tallirenkiin asti, pitävät toinen toisensa puolta.»

»Vuorelaiset, olkapää olkapäätä vasten!» vastasi lordi Crawford, nauraen burgundilaisen ylpeyden masennukselle.

»Mutta vielä olisi tiedusteltava», sanoi Kaarle herttua miettivästi, »millainen Croyen neidin mieli on tätä onnellista retkeilijää kohtaan.»

»Pyhä messu!» sanoi Crévecoeur. »Onpa minulla liiankin paljon syytä olettaa, että tyttö on nyt taipuvaisempi tottelemaan teidän käskyjänne, armollinen herttua, kuin edellisillä kerroilla. – Mutta miksikä en soisi tälle nuorukaiselle tätä onnea? – Äly, miehuus ja uljuus, nehän ne ovatkin saattaneet hänet voittamaan rikkauden, korkean arvon ja kauneuden palkinnokseen!»

1. : Ahon ja suon välillä

   hän tappoi ritarin ja jätti raadon sinne.