Qventin Durward: XXV Kuokkavieras

XXIV Antaumus

XXV Kuokkavieras Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott

XXVI Yhtyminen

Ei mikään ihmisavu kudottu

niin ole taitavasti, ettei jäänyt

ois vikaa kuteeseen tai luonnokseenkin.

Säikähtyy uljas mieskin joskus koiraa,

mies viisaskin voi tehdä hullutuksen,

ett’ oisi hupsuin sitä hävennyt.

Ja viekas, mailmanviisas kavaluus

varsinkin usein punoo paulansa

niin hienoiks, että niihin itse puuttuu.

Vanha näytelmä.

Tämän yöllisen matkustuksen alussa kalvoi Qventin’in sydäntä se katkera tuska, jonka nuorisossa herättävät ero rakastetusta, vieläpä ikuiselta näyttävä ero. Kun he ajan tärkeyden ja Crévecoeur’in maltittomuuden tähden kiirehtivät täyttä vauhtia Hennegaun rikkaita alankomaita myöten, loi loistava, kirkas, syksyinen kuu keltaisen valonsa ruohoisille, matalille laidunmaille, metsille ja pelloille, joilla talonpojat tänä öisenäkin aikana olivat kuutamon valossa täydessä viljankorjuun toimessa – niin suuri oli flanderilaisten ahkeruus jo siihen aikaan; – ja toisin paikoin taas näkyi kuun valossa leveitä, tasajuoksuisia, viljavuutta levittäviä virtoja, joilla valkoisia purjeita liukui kauppatoimissaan yhdenkään karin tai kosken estämättä, sivuuttaen toimellisia, rauhallisia kyliä, joiden hauska ja siisti ulkomuotokin jo ilmaisi asukasten varallisuutta ja hyvinvointia; – ja toisin paikoin taas häämötti kuun valossa monen uljaan paroonin ja ritarin linna syvän vallihautansa, muurilla ympöröidyn pihansa sekä korkean torninsa kera – Hennegaun ritaristo oli suuressa maineessa Euroopan aatelisherrojen joukossa; – ja toisin paikoin taas kuun leveä valovirta loihti esiin jonkun kaukaa siintävän jalon tuomiokirkon jättiläistapaisen torninhuipun.

Mutta nämät vaihtelevat, ihanat näyt, jos kohta ne niin suuresti erosivat hänen kotimaansa autiudesta ja jylhyydestä, eivät saaneet kuitenkaan surua ja kaipausta haihtumaan Qventin’in mielestä. Hänen sydämensä oli Charleroi’hin jäänyt hänen lähtiessään sieltä eikä hänellä ollut muuta ajatusta tällä matkalla kuin se, että joka askel vei hänet kauemmaksi Isabellasta. Hän haki muistostansa esille jok’ainoan sanan, minkä armas tyttö oli puhunut, jok’ainoan häneen luodun silmäyksen; ja niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa tavallisesti käypi vaikutti näiden pienten seikkojen muisto vieläkin voimakkaammin kuin mitä ne todellisina tapauksina olivat vaikuttaneet.

Viimeinkin, sen jälkeen kun kylmä sydänyön hetki oli mennyt ohi, alkoivat edellisten molempien päivien vaivat, huolimatta kaikesta rakkaudesta ja surusta, raukaista Durward’in voimia, vaikka tähän saakka hänen tottumuksensa kaikenlaisiin ruumiinponnistuksiin sekä hänen henkensä erinomainen vilkkaus ja virkeys, johon vielä lisäksi yhtyi sydämessä liikkuvien tunteitten tuskallisuus, olivat estäneet häntä tuntemasta uupumusta. Hänen ajatuksensa irtautuivat ulkonaisten aistien vallasta, nämä kun olivat liiasta väsymyksestä veltostuneet ja kuoleutuneet; omat mielikuvitelmat työnsivät syrjään tai hämmensivät tylsistyneen näön ja kuulon havainnot. Ainoastaan siitä Durward tiesi vielä olevansa hereillä, että hän, huomaten tilansa vaarallisuuden, aika ajoin ponnisti kaikki voimansa estääkseen vajoutumasta syvään, sikeään uneen. Välistä selvä tunne siitä, että hän oli hevosen selästä putoamaisillaan tai hevosensa kanssa horjahtamaisillaan maahan, herätti hänet taas liikkeeseen ja virkisti häntä. Mutta ei aikaakaan niin häämöitti taas hänen silmiensä edessä kaikenlaisia kirjavia, sekavia utukuvia, kuutamon valaisema seutu alkoi hämärrellä ja uupumus kävi viimein niin ylivoimaiseksi, että Crévecoeur’in kreivi, huomattuaan sen, käski kahden seuralaisensa, yhden kumpaiseltakin puolelta taluttaa Durward’in hevosta suitsista, ettei poika parka putoaisi maahan.

Kun sitten oli saavuttu Landrecyn kaupunkiin, armahti kreivi nuorukaista, joka nyt kolmeen yökauteen tuskin oli saanut unta silmiinsä, ja salli itselleen sekä seurueelleen neljän tunnin viivähdyksen, jotta hän saattoi hiukkasen levähtää ja virkistää voimiansa.

Syvä ja sikeä oli Durward’in uni, kunnes se taas keskeytyi kreivin torvensoittajan torahduksesta sekä sanansaattajien huudoista: »Debout, debout! – Ha, Messires, en route, en route!» (Ylös, ylös! – Haa, hyvät herrat, matkalle, matkalle!) – Mutta vaikka nämät äänet kajahtivat kiusallisen aikaiseen, herättivät ne hänet kuitenkin ihan toisenlaisena voimiin sekä mielenpontevuuteen nähden, kuin mitä hän ennen nukkumistansa oli ollut. Luottamus omaan itseensä ja onneen oli palautunut taas vironneen voiman sekä nousevan auringon kera. Hänen rakkautensa ei näyttänyt hänestä nyt enää hurjalta, mahdottomalta unennäöltä, vaan se oli nyt jalo, voimia antava elintunne, jolle hänen sopi antaa sijaa sydämessään, vaikkei hän kenties monien esteenä olevien vastusten tähden voinut koskaan toivoa sen onnistumista. »Ohjaahan», niin ajatteli hän, »perämies laivaansa otavan mukaan, vaikkei hän koskaan saata toivoa saavansa tätä tähtisikeröä omakseen; ja rakkaus Isabella de Croye’en voi tehdä minusta kunnon ritarin, vaikkei minun olisikaan enää ikinä sallittu häntä nähdä. Kuullessaan, että eräs skotlantilainen soturi, nimeltä Qventin Durward, on tehnyt itsensä kuuluisaksi tuimassa tappelussa, tai heittänyt henkensä rynnäkössä lujasti puolustettua linnaa vastaan, on Isabellan mieleen johtuva hänen matkakumppaninsa, ja hän on muistava miten tämä mies teki parhaansa torjuaksensa tällä matkalla uhkaavia pauloja ja tapaturmia, ja ehkäpä Isabella silloin on kunnioittava muistoani kyyneleellä ja hautaani kukkakiehkuralla.»

Näin miehuullisesti alkoi Qventin nyt kantaa kovaa onneansa, ja tässä mielentilassa hän vastasi rohkeammin Crévecoeur’in kreivin pilapuheisiin, hän kun välistä laski leikkiä hänen muka akkamaisuudestaan sekä kykenemättömyydestään vaivoja kestämään. Nuori skotlantilainen kuunteli suuttumatta kreivin pilkkailua, vastaten siihen sukkelasti ja samalla kunnioittavasti, ja tämä puheen sekä käytöksen muutos vaikutti sen, että kreivi alkoi katsella häntä paljoa suosiollisemmilla silmillä kuin edellisenä iltana, jolloin vanki, joka tilastaan johtuvien tunteittensa vuoksi oli närkästynyt, oli vuorotellen ollut jörömäisen ääneti, vuoroin kiivaasti puhunut vastaan.

Vanha soturi alkoi vihdoinkin nyt huomata, että hänen nuori kumppaninsa oli kelpo poika, josta jotakin saattoi varttua. Kreivi ilmaisi siis Durward’ille jokseenkin selvin sanoin tahtovansa auttaa hänet kunnialliseen virkaan Burgundin herttuan palveluksessa ja itse pitää huolta hänen kohoamisestaan yhä korkeammalle, jos hän vain luopuisi paikastaan Ranskan kuninkaan jousimieskomppaniassa. Ja vaikka Qventin sopivilla kiitollisuuden sanoilla ilmoitti, ettei hän tätä nykyä voinut suostua hänelle suosiollisesti esitettyyn ehdoitukseen, ennenkuin hän oli saanut selville, minkä verran hänellä oli valittamisen syytä ensimäistä herraansa, Ludvig kuningasta vastaan, ei se kuitenkaan häirinnyt molempien matkakumppanien hyvää väliä. Usein kyllä vilahti hymy kreivin suupielissä sen johdosta, että Durward kaikissa mielipiteissään oli niin tulisen innokas ja ilmaisi ajatuksensa omituisilla, muukalaista todistavilla puheenparsilla, mutta tämä hymy oli kadottanut kaiken pilkallisuutensa ja loukkaavaisuutensa ja pysyi aina iloisuuden sekä kohteliaisuuden rajoissa.

Näin jatkaen kulkuansa paljoa paremmassa sovussa kuin edellisenä päivänä saapui tämä pieni matkajoukko vihdoin parin, kolmen virstan päähän kuuluisasta ja vahvamuurisesta Peronnen kaupungista, jonka läheisyydessä Burgundin herttuan armeija oli asettunut leiriin valmiina, niin arveltiin, lähtemään sotaan Ranskaa vastaan; ja kuului Ludvig XI puolestaan myös keränneen suuren sotavoiman St. Maxencen seudulle pitääksensä sillä ylen mahtavaa vasalliansa kurissa.

Peronnea, joka on rakennettu syvän joen varrelle, joskin keskelle tasankoa, jaon vahvojen vallien sekä syvien vallihautojen ympäröimä, oli ennen muinoin, niinkuin vielä nytkin, Ranskan lujimpia linnoja. Crévecoeur’in kreivi lähestyi tätä linnaa vankinsa sekä väkensä seuraamana noin kello kolmen paikkeilla iltapuolella. Heidän ratsastaessaan kaupungin itäpuolella leviävässä suuressa metsässä kohtasivat he kaksi aatelisherraa; vastaantulijoiden säädyn saattoi arvata siitä, että heillä oli suuri palvelijajoukko mukanansa. Kaikki olivat rauhan aikaa ilmaisevissa puvuissa, ja päättäen haukoista, joita herrat kantoivat kädellään, sekä suuresta metsäkoirain parvesta, joita palvelijat taluttivat, oltiin par’aikaa haukkametsästyksellä ja haikaran ha’ussa pitkän ojan varrella. Mutta nähtyänsä Crévecoeur’in, jonka muoto ja seuralaisten puku oli heille hyvin tuttu, luopuivat he heti toimestansa ja ajoivat täyttä nelistä häntä vastaan.

»Uutisia, uutisia, kreivi Crévecoeur!» huusivat molemmat yhdestä suusta. »Tuotteko meille uutisia vai tahdotteko, niitä meiltä kuulla vai ruvetaanko rehelliseen vaihtokauppaan?»

»Kylläpä suostuisin rehelliseen vaihtokauppaan, hyvät herrat», virkkoi Crévecoeur kohteliaasti heitä tervehdittyään, »jos vain tietäisin että teidän tärkeät tietonne vastaisivat minun tietojeni hintaa.»

Molemmat metsästäjät iskivät toinen toisellensa hymyillen silmää; ja vanhempi heistä – hänen ryhtinsä oli ylevä, aatelismiehelle sopiva, ja hänen tummaihoisilla kasvoillaan oli surullinen ilme, jota muutamat kasvonpiirteiden tutkijat arvelevat synkkämielisen luonnonlaadun ilmaisuksi, toiset taas, niinkuin eräs italialainen kuvanveistäjä sanoi Englannin kuninkaan Kaarle I:n kasvojen ilmeestä, ennustavat väkivaltaista kuolemaa – kääntyi kumppaninsa puoleen sanoen: »Crévecoeur tulee Brabantista, kauppiaitten maasta, ja on oppinut kaikki heidän juonensa – hän on liian viekas kauppaveljeksi meille.»

»Hyvät herrat» virkkoi Crévecoeur, »tottahan herttuan pitäisi saada esikoiset tavarastani, niinkuin hallitsija ainakin ottaa tulliveronsa, ennenkuin markkinat saavat alkaa. Mutta sanokaa minulle, ovatko teidän sanomanne surullisia vai iloisia laadultansa?»

Mies, jonka puoleen kreivi erikoisesti kääntyi puheellansa, oli vilkkaannäköinen – varsinkin silmät ilmaisivat suurta vilkkautta, jonka kuitenkin suun ja ylähuulen ympärillä ilmenevä miettivä, vakava piirre teki vähemmän silmäänpistäväksi; koko muoto ilmaisi ihmistä, joka oli nopsa havaitsemaan ja käsittämään, mutta viisas ja hidas tekemään päätöksiä ja ilmoittamaan mielensä. Tämä mies oli kuuluisa Hennegaun ritari, Collart’in eli Nicolas de l’Eliten poika, historiassa ja historioitsijana tuttu arvoisalla nimellä Filip des Comines; hän kuului tähän aikaan Kaarle Rohkean läheisimpään seuraan ja oli neuvonantajana herttuan suuressa suosiossa. Hän vastasi Crévecoeur’in kysymykseen millaiset hänen sekä hänen kumppaninsa, vapaaherra D’Hymbercourt’in tiedossa olevat sanomat olivat. »Ne ovat», sanoi hän, »aivankuin sateenkaaren värit, eriväriset sen mukaan miltä puolelta niitä katselee ja verrataanko niitä mustaan pilveen vai siniseen taivaaseen. – Moista sateenkaarta ei ole vielä ikänä Ranskassa eikä Flanderissa nähty hamasta Noakin arkin ajoista.»

»Minunpa sanomani», lausui Crévecoeur, »ovat kokonaan pyrstötähden kaltaiset, synkät, kolkot ja kauhistavat jo itsessäänkin, ja ennustavatpa vieläkin pahempia, vieläkin kauhistavampia turmioita tulevaisuudessa.»

»Aukaiskaamme tavaralaukkumme», sanoi Comines kumppanilleen, »tai muuten ennättää joku uusi tulokas meiltä pilata kaupan, sillä meidän sanomamme ovat yleisesti tunnettuja. – Sanalla sanoen, Crévecoeur – kuulkaa ja ihmetelkää – Ludvig kuningas on Peronnessa!»

»Mitä!» huudahti kreivi hämmästyneenä; »onko herttua tappelutta peräytynyt? Ja kuljeskeletteko te täällä rauhanpuvussa, vaikka ranskalaiset jo ovat piirittäneet kaupungin? – Sillä en toki saata uskoa, että se olisi jo valloitettu.»

»Ei suinkaan», sanoi D’Hymbercourt; »Burgundin liput eivät ole askeleenkaan vertaa peräytyneet – mutta sittenkin on Ludvig kuningas täällä.»

»Sitten on Englannin Edward varmaan tullut meren salmen yli jousimiehineen», sanoi Crévecoeur, »ja esi-isänsä tavalla voittanut uuden Poitiers’in voiton.»

»Eipä niinkään», virkkoi Comines; »ei ainoatakaan Ranskan lippua ole maahan kaadettu, eikä ainoatakaan purjetta ole nostettu Englannissa – Edwardilla on siksi paljon huvia Lontoon porvarien vaimojen parissa, ettei hän kerkiä ajatella Mustan Prinssin tapaisia tekoja. Kuulkaa nyt tää ihmetyttävä tosisanoma! Tiedättehän te, että lähtiessänne Ranskan ja Burgundin lähettiläitten välinen sovittelu oli katkennut, eikä ollut juuri paljon sovinnon toivoa.»

»Niin oikein, ja me luulimme kaikki sodan olevan tarjona.»

»Se, mitä nyt sen jälkeen on tapahtunut on tosiaankin kuin unennäköä», sanoi Comines, »jotta joka hetki arvelen, enköhän jo heränne ja huomanne sitä todella siksi. Eilen vielä herttua niin vimmaisesti vastusti sen enempää viivyttelyä, että oli päätetty lähettää sodanjulistus kuninkaalle ja heti sen jälkeen marssia Ranskan rajan yli. Toison d’Or, joka oli saanut tämän julistamisen toimekseen, oli jo pukeutunut virkakauhtanaansa ja pistänyt jalkansa jalustimeen noustaksensa hevosen selkään, kun – kah! – Ranskan airut Mount-joie ratsastaa meidän leiriimme. Me emme voineet muuta ajatella kuin että Ranskan kuningas oli ennen meitä ennättänyt lähettää sodanjulistuksensa, ja meitä rupesi jo arveluttamaan, miten herttua oli meihin sen johdosta suuttuva, että olimme estäneet häntä ensimäisenä sotaa julistamasta. Mutta silloinpa vasta kummastuimme, kun kiireesti saavuttuamme neuvotteluun saimme airueelta tietää, että Ludvig, Ranskan kuningas oli tuskin peninkulmankaan päässä pienen saattojoukonsa kanssa matkalla tänne, aikoen vieraskäynnille Kaarlen, Burgundin herttuan luoksi, saadaksensa kaikki riidat persoonallisen keskustelun kautta sovitetuiksi!»

»Te saatatte minut kummastumaan, hyvät herrat», virkkoi Crévecoeur; »vaan ettepä kuitenkaan niin suuresti kuin mitä luulette. Sillä viime kerralla Plessis-les-Tours’issa käydessäni kardinaali Balue, jolla on kuninkaan täysi luottamus, mutta joka oli suuttunut herraansa ja salaa taipunut Burgundin puolelle, puoleksi viittasi siihen, että hän, vaikuttamalla Ludvigin heikkoihin puoliin, voisi saada hänet semmoiseen tilaan, jossa hänen täytyisi suostua kaikkiin ehtoihin, joita ikänä herttua vain tahtoisi määrätä. Mutta en olisi koskaan uskonut, että niin vanha kettu kuin Ludvig saataisiin ehdoin tahdoin satimeen. Ja mitä siitä arvelivat meidän herttuan neuvonantajat?»

»Niinkuin arvata sopii», vastasi D’Hymbercourt, »puhuivat he paljon siitä, että lupausta ei saanut rikkoa ja että varsin vähän hyötyä olisi toivottavana tämmöisen vieraan käynnistä; mutta silminnähtävää oli, että he ajattelivat kuitenkin vain sitä hyötyä, mitä heillä voisi siitä olla ja että he olivat vain huolissaan siitä, miten he voisivat verhota tämän hyödyn sopivaan muotoon.»

»Entäs herttua, mitä hän virkkoi?» jatkoi Crévecoeur’in kreivi.

»Hän puhui lyhyesti ja rohkeasti niinkuin aina», vastasi Comines. –»Kukas teistä, – sanoi hän, – oli läsnä, kun Ludvig serkkuni ja minä kohtasimme toisemme Montl’héryn tappelun jälkeen, jolloin olin niin varomaton, että seurasin häntä Parisin muurien sisäpuolelle vain kymmenkunta omaa miestä seurassani, ja jolloin sillä tavoin antauduin kuninkaan mielivallan alaiseksi? – Minä vastasin, että useimmat meistä olivat olleet läsnä, eikä kukaan ollut unohtanut mihinkä säikähdykseen tämä teko, jonka hän teki huvikseen, saattoi meidät. – No niin – virkkoi herttua – te moititte minua silloin hurjuudestani, ja minä tunnustinkin, että se oli huimapäisen pojan tekoa; ja tiedänhän minä senkin, koska isäni – Jumala hänelle suokoon iankaikkisen autuuden! – silloin vielä oli elossa, ettei Ludvig serkullani vangitsemalla minut olisi ollut siitä yhtä suurta etua, kuin minulla nyt, jos hänet vangitsisin. Mutta sittenkin on kuninkaalliselle serkulleni, jos hän nyt tulee tänne yhtä vilpittömin sydämin kuin minä silloin, osoitettava kuninkaallista vieraanvaraisuutta tervetuliaisikseen. Mutta jos hän tämmöisellä luottamuksen teeskentelyllä vain aikoo lumota ja kääntää silmäni toteuttaakseen sillä välin jonkun valtiollisista vehkeistänsä, niin kavahtakoon hän, sen vannon Burgundin Pyhän Yrjänän kautta! – Ja sitten, väännettyään viiksensä ylös ja poljettuaan jalkaansa, hän käski meidän kaikkien nousta hevosten selkään ja lähteä outoa vierasta vastaanottamaan.»

»Ja kuningas tuli siis teitä vastaan?» kysyi taas Crévecoeur’in kreivi. »Ihmeitten aika ei ole siis vielä loppunut? – Ketä hänellä oli seurassansa?»

»Niin pieni saattojoukko kuin suinkin mahdollista», vastasi D’Hymbercourt; »ainoastaan pari, kolmekymmentä skotlantilaista henkivartijaa sekä muutamia harvoja hänen hoviinsa kuuluvia ritareja ja herroja – joista hänen tähtienennustajansa oli komeimmin puettu.»

»Se mies», sanoi Crévecoeur, »on jollakin lailla kardinaali Balue’n palkkaama – minua ei ihmetyttäisi, jos hänellä olisi ollut osansa tässä kuninkaan päätöksessä, jonka viisaus on hiukan epäiltävä. Eikö yhtään korkeampiarvoista aatelisherraa?»

»On siellä Orleans’in herttua ja Dunois’n kreivi», vastasi Comines.

»Dunois’n kanssa mieleni tekee miekkaa mitellä», sanoi Crévecoeur’in kreivi, »kallistukoon maailma sinne tai tänne. Mutta kävihän huhu, että he molemmat olivat joutuneet kuninkaan vihan alaisiksi ja viedyt vankeuteen.»

»Istuivathan he molemmat Loches’n linnassa, tuossa Ranskan aateliston hauskassa huvipaikassa», sanoi D’Hymbercourt; »mutta Ludvig on päästänyt heidät vapaaksi saadaksensa heistä seuraa – kukaties hän ei uskaltanut jättää Orleans’in herttuaa sinne jälkeensä. Mitä muuhun seurajoukkoon tulee, lienevät luullakseni Ludvigin »kummi», ylimäinen hirttäjä, sekä hänen pari, kolme apulaistansa sekä parranajaja Olivier etevimmät – ja koko joukkio on niin halvoissa vaatteissa, että niin totta kuin olen kunniallinen mies voisi tuota kuningasta minusta kaikkein parhaiten verrata vanhaan koronkiskuriin, joka kerää epävarmoja velkoja poliisiensa kanssa.»

»Ja missä hän oli kortteerissa?» kysyi Crévecoeur.

»Niin», virkkoi Comines, »sepä juuri onkin ihmein kaikista ihmeistä. Meidän herttua ehdoitti, että kuninkaan jousimiehet vartioisivat yhtä kaupungin porteista, että venesilta rakennettaisiin Sommejoen poikki ja Ludvig saisi asunnokseen porttia lähimmän talon, jonka omistaa eräs varakas porvari Giles Orthen. Mutta, sinne mennessään kuningas lähiseudulla näki De Laun sekä Pencil de Rivièren liput, jotka herrat hän on Ranskasta karkoittanut maanpakolaisuuteen; ja säikähtyneenä, siltä ainakin näyttää, siitä ajatuksesta, että hänen tulisi asua semmoisten miesten naapurina, jotka hän on tuominnut karkureiksi ja vihollisikseen, hän pyytämällä pyysi päästä majailemaan itse Peronnen linnaan, ja siellä hänellä siis nyt on asuntonsa.»

»No, Jumal’ auttakoon!» kummasteli Crévecoeur; »eipä tuo mies ole vain niin rohkea, että hän astuu leijonan luolaan, vaan pitääpä hänen vielä pistää päänsäkin sen kitaan! – Vai ei mikään muu paikka kuin hiirensatimen perimäinen loukko kelvannut tuolle vanhalle, viekkaalle vehkeilijälle!»

»Kuulkaa», sanoi Comines. »Eipä D’Hymbercourt vielä ole kertonut teille Le Glorieux’n^[1] kokkapuhetta, joka minun arvatakseni oli viisain neuvottelussa lausutuista sanoista.»

»Ja mitäs sitten lausui hänen kuuluisa viisautensa?» kysyi kreivi.

»Kun herttua», vastasi Comines, »kiireesti käski tuoda esille muutamia hopea-astioita sekä koristuksia tervetuliaisantimiksi kuninkaalle ja hänen seuralaisilleen, virkkoi Le Glorieux: »Älä, Kalle veikkoseni, vaivaa vähiä aivojasi semmoisilla puuhilla; minä annan Ludvig serkullesi jalomman ja sopivamman lahjan kuin mitä sinulla on antaa. Annanpa hänelle kun annankin narrinlakkini ja kulkuseni, vieläpä puumiekkanikin päälliseksi – sillä, sen vannon pyhän messun kautta, hän on paljoa suurempi narri kuin minä, jos hän antautuu sinun kynsiisi! – Entäs, jollen minä annakaan hänelle syytä katua mitään? Mitäs sitten, sanopas mies? – kysyi herttua. – Totta maar’, Kalleseni, sitten annan lakkini ja puumiekkani sinulle, sillä siinä tapauksessa sinä meistä kaikista kolmesta olet houkkapäisin narri! – Tämä koirankurinen kokkapuhe, sen voitte arvata, oikein pisti herttuan sydämeen – minä näin kuinka hän punastui ja purasi huultansa. – Ja nyt meidän uutisemme ovat kerrotut, jalo Crévecoeur, ja minkälaiset ne teidän mielestänne ovat?»

»Ne ovat ruudilla täytetyn miinan kaltaiset», vastasi Crévecoeur, »jota kohtalo, niin pelkään, on määrännyt minua sytykkeellä koskemaan. Teidän ja minun sanomani ovat niinkuin tappurat ja tuli, jotka eivät saata yhtyä synnyttämättä leimahdusta, tai niinkuin muutamat kemialliset aineet, jotka sekoitettuina toisiinsa välttämättömästi räjähtävät. Hyvät herrat – ystävät – tulkaa tänne, ratsastakaa aivan lähelläni – ja kun kerron teille, mitä Lüttich’in hiippakunnassa on tapahtunut, niin tekin luultavasti sanotte samoinkuin minä, että Ludvig kuninkaan olisi yhtähyvin sopinut lähteä pyhiinvaellusmatkalle Manalan maille, kuin tulla Peronneen näin sopimattomalle vieraskäynnille.»

Molemmat herrat lähestyivät kumpikin puoleltansa kreiviä ja kuulivat puoleksi hillityillä ihmetyksen huudahduksilla sekä liikkeillä hänen kertomustansa Lüttich’in sekä Schönwald’in tapahtumista. Durward kutsuttiin sitten heidän puheilleen, ja häneltä tiedusteltiin kaikkia pienimpiäkin, piispan surmaa koskevia seikkoja, kunnes hän viimein ei enää ruvennut enempää vastaamaan, koska hän ei tietänyt missä tarkoituksessa tätä kaikkea kyseltiin ja mitä näillä hänen vastauksillaan aiottiin tehdä.

Nyt he saapuivat Sommejoen viljaville, tasaisille rantamille, ja heidän silmiensä eteen kohosivat pienen Peronne la Pucellen kaupungin vanhat vallit sekä sen ympärillä olevat rehoittelevat, vihannat nurmikot, jotka nyt viideksitoistatuhanneksi mieheksi arvioidun Burgundin armeijan monilukuiset teltat saattoivat valkeina välkehtimään.

1. Kaarle herttuan hovinarri.