Qventin Durward: XXI Linnanryöstö

XX Kirje XXI Linnanryöstö
Qventin Durward
Kirjoittanut Walter Scott
XXII Mässääjät


Kaikki armon ovet suljen; sotilaani
tylyt ja raa’at, tappoon tottuneet,
joill’ omatunto laaja on kuin horna,
riehaavat verikäden vapaudella.
Henrik V.

Schönwald’in suojelusväki, joskin se oli säikähdyksissään äkkiarvaamattomasta päällekarkauksesta, oli kuitenkin jonkun aikaa pitänyt puoliansa ryntääjiä vastaan. Mutta summattomat joukot, jotka lakkaamatta saapuivat Lüttich’in kaupungista ja mehiläisparvien tavoin riensivät rynnäkölle, hajoittivat heidän huomionsa ja masensivat heidän rohkeutensa.

Havaittiinpa sitä paitsi myös osaksi huolimattomuuttakin, milt’ei petosta, suojelusväen parissa; sillä muutamat tahtoivat antautua, toiset karkasivat määrätyiltä paikoiltaan ja pyrkivät pakoon. Useat hyppäsivät vallilta alas kaivantoon, ja ne heistä, jotka eivät hukkuneet veteen, riistivät pois tunnusmerkkeinä olevat vaakunansa ja pelastuivat siten, että he sekaantuivat ryntääjien kirjavaan joukkoon. Muutamat harvat vain, jotka rakastivat piispaa, keräytyivät hänen ympärilleen ja suojelivat edelleen suurta tornia, johon hän oli paennut. Toiset, jotka eivät toivoneet saavansa armoa tai olivat kiihoittaneet mielensä hurjaan rohkeuteen, pitivät puoliansa erinäisissä, palatsin avariin rakennuksiin kuuluvissa torneissa ja varustuksissa. Mutta ryntääjät olivat saaneet valtaansa pihat sekä palatsin matalammat rakennukset, ajaen voitettuja takaa tai hakien saalista. Kaiken tämän tapahtuessa eräs mies, ikäänkuin tavoittaen kuolemaa, jota kaikki muut pakenivat, koetti päästä keskelle melua ja kauhua, mielikuvituksessansa peläten jotain vielä hirvittävämpää kuin mitä todellisuus hänen silmiensä ja korviensa edessä olikaan. Se, joka olisi nähnyt Durward’in tänä kauhun yönä, tietämättä mitä hänen käytöksensä tarkoitti, olisi luullut häntä raivoisaksi mielipuoleksi; ja se, joka olisi tuntenut hänen aikeensa, ei olisi voinut olla asettamatta häntä parhaitten lauluissa ylistettyjen sankarien rinnalle.

Lähetessään Schönwald’ia samalta puolelta, mistä hän oli lähtenytkin, nuorukainen kohtasi useampia metsään pakenevia karkulaisia, jotka tietysti välttivät häntä, sillä he luulivat häntä viholliseksi, hän kun tuli päinvastaiselta suunnalta kuin he. Vielä likemmäksi tultuaan hän kuuli ja joskus näkikin miehiä, jotka hyppäsivät puutarhan muurilta kaivantoon ja ryntääjiä, jotka sysivät toisia alas. Mutta hänen rohkeutensa ei masentunut silmänräpäykseksikään. Ei ollut aikaa etsiä ruuhta, jos olisikaan ollut viisasta sitä käyttää, ja turhaa olisi myös ollut lähetä puutarhanporttia, sillä se oli ahdettu täyteen pakolaisia, jotka tunkiessaan takana olevien päälle putosivat kaivantoon, jonka yli heidän oli mahdoton päästä.

Välttäen tätä paikkaa Qventin hyppäsi kaivantoon, lähellä niin sanottua pientä linnanporttia, jossa oli yhä vielä alaslaskematon laskusilta. Suurella vaivalla hän väisti monta hukkuvaa raukkaa, jotka yrittäen tarttua häneen kiinni olisivat syösseet hänet turmioon, ui laskusillalle, tarttui kiinni alasriippuvaan kahleeseen, heilahdutti itsensä suurella voiman ja notkeuden ponnistuksella ylös vedestä ja pääsi sillan korvalle, josta silta riippui. Juuri kun hän käsin ja polvin yritti päästä ylös, karkasi eräs lanzknecht häntä vastaan, verinen miekka kädessä, ja kohotti asettansa antaaksensa hänelle surman iskun.

»Mitä tämä on, kumppani!» huusi Durward käskevällä äänellä. »Tälläkö lailla sinä autat sotakumppania? – Annas tänne kätesi.»

Sotamies ojensi hänelle ääneti ja hiukan epäröiden kätensä ja auttoi hänet ylös sillan korvalle. Mutta skotlantilainen, antamatta hänelle aikaa arveluun, jatkoi samalla käskevällä äänellä: »läntiselle tornille, jos tahdot rikkaaksi tulla; – pappi-äijän aarteet ovat läntisessä tornissa.»

Nämät sanat kulkivat suusta suuhun: »läntiselle tornille – aarteet ovat läntisessä tornissa!» Ja kaikki hajallaan kuljeskelevat ryntääjät, jotka kuulivat tämän huudon, riensivät nälkäisen susilauman tavoin päinvastaiseen suuntaan kuin minne Qventin oli päättänyt kiiruhtaa; seurasipa siitä elämä tai kuolema.

Ollen kuuluvinaan voittajien joukkoon riensi Durward puutarhaan ja kohtasi paljon vähemmän esteitä, kuin mitä hän oli pelännyt. Sillä huuto: »läntiselle tornille!» oli houkutellut pois osan ryntääjistä, ja toisen osan taas sotahuuto sekä torvien toitotus oli kutsunut kokoon, kun apua tarvittiin hurjan ulosrynnäkön torjumiseksi; sillä ison tornin puolustajat yrittivät juuri raivata itselleen tietä ulos linnasta, kuljettaen piispaa kanssansa. Durward riensi siis puutarhan läpi kiirein askelin ja sykkivin sydämin, heittäen itsensä taivaallisen voiman suojaan, joka aina oli varjellut häntä hänen elämänsä lukemattomissa vaaroissa. Itse hän oli rohkeasti päättänyt onnistua hurjassa yrityksessään tai heittää henkensä.

Ennenkuin hän oli vielä päässyt puutarhan toiseen päähän, karkasi kolme miestä hänen kimppuunsa, peitset ojennettuina ja huutaen: »Lüttich, Lüttich!» Hän valmistautui puolustukseen, kuitenkin vielä miekkaansa sivaltamatta, ja vastasi: »Ranska, Ranska, Lüttich’in ystävä!» –»Eläköön Ranska!» huusivat porvarit ja riensivät eteenpäin. Samat sanat vaikuttivat myös yhtä tehoisana taikakeinona neljään, viiteen De la Marck’in soturiin, jotka hän puutarhassa tapasi, ja jotka rupesivat häntä ahdistamaan huutaen: »Metsäkarju, metsäkarju!»

Sanalla sanoen, Qventin alkoi nyt toivoa, että se luulo, että hän oli Ludvig kuninkaan lähettiläs, jolle oli annettu toimeksi salaa kiihdyttää Lüttich’in kapinallista kansaa ja auttaa Wilhelm de la Marck’ia, kenties voisi pelastaa hänet eheänä tämän yön kauhuista.

Päästyään pienen tornin juurelle hän säikähtyi nähdessään, että pienen takaoven edessä, josta Marthon sekä Hameline kreivitär vähää ennen olivat astuneet ulos, nyt makasi esteenä useampia kuolleita.

Kaksi niistä hän kiireesti kantoi pois tieltä ja aikoi juuri astua kolmannen yli, mennäksensä ovesta sisään, kun kuolleeksi luultu tarttui hänen viittaansa ja rukoili, että Durward auttaisi hänet pystyyn. Qventin aikoi ryhtyä ankarampiin vapautuskeinoihin kuin itsensä irtitempaisemiseen, kun kaatunut mies taas huusi: »Olen tukehtumaisillani tähän, omaan rautapaitaani! – Olen Lüttich’in pormestari Pavillon! Jos te olette meidän miehiä, teen teidät rikkaaksi – jos vihollinen, niin otan teidät turviini. Mutta älkää – älkää vaan jättäkö minua tänne kuolemaan niinkuin kuristettua sikaa!»

Keskellä tätä verisaunaa ja sekasortoa oli Qventin’illä kuitenkin siksi paljon neuvokkaisuutta, että hän käsitti tämän arvoisan herran voivan olla hyvänä apuna hänen aiotussa pelastustoimessaan. Hän auttoi siis pormestarin jaloilleen ja kysyi, oliko hän haavoittunut.

»En ole haavoittunut – en ainakaan tiedä siitä mitään», vastasi porvari, »mutta olenpa aivan tukehduksissa.»

»Istahtakaa sitten tälle kivelle ja tointukaa», sanoi Durward; »minä tulen heti takaisin.»

»Kenenkä puolella te olette?» kysyi pormestari yhä pidättäen häntä.

»Ranskan, Ranskan!» vastasi Qventin pyrkien pois.

»Mitä! minun vilkas, nuori jousimieheni!» ihmetteli arvoisa pormestari. »Ei, koska onni on saattanut ystävän tänä hirmunyönä luokseni, niin enpä siitä nyt enää aio luopua. Menkää, minne menettekin, minä seuraan teitä, ja jos vain saisin muutamia meidän ammattikuntamme rivakoita poikia käsiini, niin voisin kenties minäkin vuorossani olla teille joksikin avuksi. Mutta ne ovat kaikki pirahtaneet eri haaroille, niinkuin herneet palkosestaan. – Voi tätä hirmuista yötä!»

Näin puhuen hän alkoi retostellen astua Qventin’in perässä, joka hänen tähtensä hidastutti kulkuansa, sillä hän käsitti kuinka tärkeä hänelle olisi niin mahtavan miehen suojelus, vaikka hän sydämessään samalla kiroili tätä kiusallista estettä.

Portaitten yläpäässä oli etuhuone täynnä kirstuja ja rasioita, joissa näkyi ryöstön jälkiä, sillä osa niiden sisällyksestä oli siroiteltu ympäri lattiaa. Takalla seisova, kytevä lamppu loi hämärää valoa kuolleeseen tai pyörtyneeseen mieheen, joka makasi takan päällä.

Rientäen Pavillon’in luota, niinkuin vartijansa talutinvitjoista irtaantunut jäniskoira, ja tempaisten itsensä voimakkaasti irti, että vähällä oli sysätä pormestarin kumoon, Durward juoksi toisen ja kolmannenkin huoneen läpi, joista viimeinen näytti olevan Croyen neitojen makuuhuone. Mutta ei niissäkään näkynyt elävää sielua. Hän huusi neiti Isabellaa nimeltä, ensin hiljaa, sitten kovemmin, viimein tuskallisella voimalla; mutta ei kuulunut mitään vastausta. Hän väänteli käsiänsä, hän repi tuhkaansa, hän polki jalkaa toivottomuutensa vimmassa. Vihdoin havaitsi hän kuitenkin pienen valonsäteen, joka pilkoitti makuuhuoneen pimeimmän nurkan tapetin raon kautta ilmaisten takana olevaa komeroa. Qventin riensi sitä tutkimaan. Hän löysikin todella salaoven, mutta ensi kiireessään hän ei saanutkaan sitä auki. Huolimatta kaikista ponnistuksista ja kivuista hän ryntäsi nyt ovea vastaan ruumiinsa koko voimalla ja raskaudella; ja niin ankara oli tämä epätoivoinen ponnistus, että se olisi murtanut vahvempiakin lukkoja auki.

Näin hän raivasi itselleen tietä ja syöksi melkein päinpäätimysten pieneen rukoushuoneeseen, missä nainen, joka oli polvillaan maannut tuskallisessa rukouksessa pyhän Neitsyen kuvan edessä, nyt vaipui maahan säikähtäen uutta vaaraa, jota lähenevä melu näytti ennustavan. Durward nosti hänet kiireesti ylös maasta ja – voi ilojen iloa! – siinähän olikin se, jota hän tahtoi pelastaa – Isabella kreivitär! Durward puristi hänet rintaansa vasten – hän rukoili häntä tointumaan – hän kehoitti häntä rohkaisemaan mieltään – sillä nythän Isabella oli sen turvissa, jolla oli miehuutta ja voimaa kyllin suojelemaan häntä vaikka koko armeijaa vastaan.

»Durward!» sanoi neito, kun hän viimeinkin oli tointunut, »tekö siinä todella olettekin? – Sittenhän vielä on hiukkasen toivoa. Luulinpa jo, että kaikki elävät ja maalliset ystävät olivat minut hyljänneet – älkää te enää minusta luopuko!»

»En ikänä – en ikänä!» vakuutti Durward. »Mitä tapahtuneekin – mikä vaara uhanneekin – niin, menköön minulta hukkaan kaikki tuolla siunatulla ristillä lunastettu autuus, jollen seuraa teitä kaikissa kohtaloissa, kunnes ne jälleen vaihtuvat onnellisiksi!»

»Hyvin koreita ja liikuttavia sanoja!» virkkoi karkea, painunut, hengästynyt ääni heidän takanaan. – »Rakkausjuttu, näen minä; ja koko sydämestäni surkuttelen tätä hentoa hempukkaa aivan kuin hän olisi minun oma tyttäreni Trudchen.»

»Teidän pitää tehdä enemmänkin kuin vain surkutella meitä», sanoi Qventin kääntyen puhujan puoleen; »teidän pitää suojella häntä, meinheer (herra) Pavillon. Saan ilmoittaa teille, että teidän liittolaisenne, Ranskan kuningas on uskonut tämän kreivittären minun suojaani; jollette te auta minua, niin että saamme hänet varjelluksi kaikesta vahingosta ja väkivallasta, niin teidän kaupunkinne on menettävä Ludvig kuninkaan suosion. Varsinkin on tämä neito pelastettava Wilhelm de la Marck’in kynsistä.»

»Se taitaa olla vaikeata», sanoi Pavillon, »sillä nuo lanzknecht-roistot ovat oikeita piruja ottamaan selvää tytöistä. Mutta koetanpa tehdä minkä voin. – Mennään toiseen huoneeseen, niin voimme neuvotella siellä. – Porraskäytävä on kapea, ja te voitte hyvin puolustaa ovea peitsellä sillä aikaa kun minä katson ulos ikkunasta ja kutsun kokoon muutamia meidän nahkuriammattikuntamme rivakoita poikia, jotka ovat yhtä uskollisia kuin puukot heidän vyöllänsä. – Mutta kaikkein ensiksi, päästäkää auki nämät soljet – sillä en ole pitänyt tätä rautapaitaa päälläni St. Tron’in tappelun jälkeen, ja olenpa tullut kolme leiviskää raskaammaksi siitä ajasta, jollei Alankomaan vaaka valehtele ja puntari petä.»

Rautaisen kuoren avaaminen tuotti suurta helpoitusta kunnon pormestarille, joka pukeutuessaan siihen oli enemmän ajatellut kiihkeää haluaan saada avustaa Lüttich’in asiaa, kuin kykyänsä kantaa rautavarustusta. Myöhemmin tuli ilmi, että hän ilman omaa ponnistusta, naurettavalla tavalla, voimatta sanaakaan sanoa, oli tihein rivein rynnäkölle rientävän komppaniansa vauhdilla tullut sysätyksi eteenpäin ja nostetuksi muurin yli. Linnan sisäpuolella hän oli samalla tavalla ajellut sinne tänne sitä myöten kuin rynnäkkö tai puolustus virtasi paisuvana luoteena tai pakenevana vuoksena; ja viimein hän, samoinkuin meri heittää ajopuun ensimäiseen parhaaseen lahteen, viskattiin kumoon Croyen kreivittärien huoneitten oven eteen, missä hänen omien rautavarustustensa raskaus sekä vielä lisäksi kahden surmatun ja hänen päällensä kaatuneen miehen paino olisivat kahlehtineet häntä kyllin kauan, jollei Durward olisi pelastanut häntä.

Sama kuuma veri, joka Herman Pavillon’ista teki tuittupäisen, hillitsemättömän kiihkoilijan valtiollisissa asioissa, vaikutti myös sen, että hän yksityisessä elämässään oli hyvänluontoinen, lempeäsydäminen mies, joka, vaikka turhamaisuus joskus saattoikin hänet harhaan, kuitenkin soi kaikille hyvää. Hän käski Qventin’in pitää hyvää huolta sievästä yongfrowe (neito) parasta; ja tämän tarpeettoman kehoituksen jälkeen hän alkoi ikkunasta huhuilla: »Lüttich, Lüttich ja kelpo nahkurien ammattikunta!»

Pari hänen omaa miestänsä riensi heti paikalle kuullessaan tämän huudon sekä sitä seuraavan omituisen vihellyksen – jokaisella ammattikunnalla oli oma tunnusmerkkinsä. – Vielä useampia karttui pian lisäksi, ja he asettautuivat vartioimaan takaovea sekä sitä ikkunaa, joista heidän päällikkönsä huusi.

Melu näytti nyt johonkin määrin asettuneen. Kaikki vastarinta oli loppunut, ja ryntääjien eri joukkojen päälliköt ryhtyivät toimiin estääksensä yleistä ryöstöä. Soittamalla suurta kelloa kutsuttiin sotaneuvoskunta kokoon, ja malmikieli, joka samalla ilmoitti Lüttich’in kaupungille, että kapinoitsijat olivat voitollisesti valloittaneet Schönwald’in, herätti kaikua kaikissa kaupungin kelloissa, joiden kaukaiset, mutta raikuvat äänet ikäänkuin huusivat: »Onnea voittajille!» luonnollista olisi ollut, että mynheer Pavillon nyt olisi tullut esille vahvasta varustuspaikastaan; lieneekö siihen ollut syynä hellä huoli niistä molemmista, jotka olivat antautuneet hänen suojelukseensa, vai kenties oman turvallisuutensa huolenpito, joka tapauksessa hän lähetti toisen lähettilään toisensa perästä käskemään heti paikalla luokseen alapäällikkönsä, Peterkin Geislaer’in.

Vihdoin viimeinkin Peterkin ilmestyi pormestarin suureksi lohdutukseksi, sillä tähän mieheen oli Pavillon’illa tapana eninten luottaa kaikissa pulissa, niin hyvin valtiollisissa kuin sota-asioita ja kauppaa koskevissa. Peterkin oli vahva, lyhyenläntä, pyöreänaamainen mies, jonka tuuheat, mustat kulmakarvat ilmaisivat itsepäisyyttä ja väittelemishalua – hänellä oli neuvonantajan ulkomuoto, niin sanoakseni. Yllään hänellä oli härännahkainen takki, leveä vyö ja väkipuukko vyöllä sekä pertuska kädessä.

»Peterkin, kelpo apulaiseni», sanoi päällikkö; »tämä on ollut suuri voiton päivä – yö, arvelinkin sanoa – tottahan sinäkin nyt olet kerrassaan iloinen?»

»Olenpa kyllä iloinen siitä, että te olette iloinen», virkkoi urhoollinen luutnantti; »vaikka enpä olisi luullut tapaavani teitä viettämässä voittoa, jos siksi sitä sanotte, tämmöisessä tornikomerossa, kun teitä tarvittaisiin neuvottelukokouksessa.»

»Mutta tarvitaanko minua siellä?» sanoi pormestari.

»Tarvitaan kyllä, jotta pitäisitte lüttichiläisten puolta, jotka ovat pahemmassa ahdistuksessa kuin koskaan ennen», vastasi Peterkin.

»Pyh, Peterkin!» vastasi päällikkö, »sinä olet aina tuommoinen nyreämielinen nurisija.»

»Nurisijako? Enpä niinkään», sanoi Peterkin; »mikä muille on mieleen, se minuakin aina ilahduttaa. Soisinpa vaan, ettemme olisi saaneet kuningas Tuonenkurkea kuningas Pölkyn sijaan, niinkuin sammakot sadussa, jonka pyhän Lambert’in kirkon lukkari on meille lukenut Aesopin kirjasta!»

»En käsitä sanojasi, Peterkin», sanoi pormestari.

»No niin, sitten voin sanoa teille, että tämä Metsäkarju tai karhu näyttää mielivän anastaa Schönwald’in omaksi luolaksensa, ja hänestäpä saattaa tulla yhtä häijy naapuri, jollei häijympikin, kuin mitä piispa äijä koskaan on ollut. Hän on ottanut koko valloituksen omiin käsiinsä, ja siitä on vain enää kysymys, prinssinkö vai piispan nimenkö hän omistaa itselleen. Ja häpeä on nähdä kuinka pahoin he ovat pidelleet piispa vanhusta.»

»Sitä en salli, Peterkin», sanoi Pavillon kuohahtaen; »minä vihasin hiippaa, vaan en päätä hiipan alla. Meitä on kymmenen yhtä vastaan kentällä, Peterkin, emme me salli tuommoista käytöstä.»

»Kyllä niinkin, kymmenen yhtä vastaan ulkona kentällä, mutta ainoastaan mies miestä vastaan tässä linnassa; ja paitsi sitä Nickel Block, lihamies sekä kaikki etukaupunkien roistoväki pitävät Wilhelm de la Marck’in puolta, osaksi Saus und Braus’in (melun ja mässäämisen) vuoksi – sillä hän on iskettänyt tapit auki kaikista olut- ja viinitynnyreistä – osaksi vanhasta kateudesta meitä ammattikuntalaisia vastaan, joilla on omat etuoikeutensa.»

»Peterkin», sanoi Pavillon, »parasta että heti paikalla palaamme kaupunkiin. En tahdo kauemmin viipyä täällä Schönwald’issa.»

»Mutta linnan laskusillat ovat ylös vedetyt, mestari», sanoi Geislaer, »ja portit lukossa, joita lanzknecht’it vartioivat. Ja jos me väkisin pyrkisimme ulos, niin nuo roistot, joilla on sota jokapäiväisenä askareenaan, löylyttäisivät pahasti meitä, jotka vain joskus suurina juhlina ja Matin päivinä tappelemme.»

»Mutta miksikä hän on lukinnut portit?» kysyi huolestunut pormestari; »tai mistä syystä hän täten sulkee kunnon miehiä vankeuteen?»

»Enpä tiedä sanoa, en suinkaan», sanoi Peterkin. »Sellainen huhu on tosin liikkeellä, että Croyen neidot rynnäkön aikana ovat päässeet pakoon. Siitä tuo Partasuu ensiksi hurjistui ja nyt hän sen lisäksi on vielä viinistä hurjaantunut.»

Pormestari loi lohduttoman katseen Qventin’iin eikä näyttänyt lainkaan tietävän mihin ryhtyä. Durward, joka tarkoin oli kuunnellut jokaista sanaa, säikähtyi suuresti, mutta ymmärsi myös samassa heidän pelastuksensa kokonaan riippuvan siitä, että hän pysyisi neuvokkaalla mielellä ja ylläpitäisi Pavillon’in miehuutta. Hän sekaantui siis rohkeasti puheeseen niinkuin mies, jolla on oikeus ottaa osaa neuvotteluun. »Minua hävettää, mynheer Pavillon», sanoi hän, »kun näen teidän epäröivän mitä tässä tilaisuudessa on tehtävä. Menkää rohkeasti Wilhelm de la Marck’in eteen ja vaatikaa että te, teidän alipäällikkönne, knaappinne sekä tyttärenne pääsevät vapaasti ulos linnasta. Mitä syytä hänellä olisi pidättää teitä täällä vankina?»

»Minä sekä alipäällikköni – se on minä ja Peterkin – oikein – mutta kuka on knaappini?»

»Minä, tätä nykyä», vastasi rohkeasti skotlantilainen.

»Tekö?» kysyi pormestari hämillään. »Mutta olettehan te Ranskan kuninkaan lähettiläs!»

»Aivan oikein, mutta minun sanomani on Lüttich’in maistraatille aiottu – ja sen tahdon ainoastaan Lüttich’issä tuoda esille. – Jos tunnustaisin Wilhelm de la Marck’ille kuka olen, niin eikö minun tulisi myös ruveta asioihin hänen kanssansa? Ja eikö hän sitten pidättäisi minua täällä? Teidän pitää saada minut salaa ulos tästä linnasta teidän knaappinne valenimellä.»

»Hyvä – te olette siis knaappini – mutta te puhuitte tyttärestäni – tyttärenihän, toivon minä, on hyvässä turvassa kotonani Lüttich’issä – jossa myös koko sydämeni ja sieluni halulla soisin hänen isänsä olevan.»

»Tämä neito tässä», virkkoi Durward, »on nimittävä teitä isäksi, niin kauan kuin me tässä paikassa olemme.»

»Ja kaiken ikäni perästäpäinkin», sanoi kreivitär heittäytyen pormestarin jalkojen juureen ja syleillen hänen polviaan. »Ei ole yhtäkään päivää kuluva, jona en teitä kunnioituksella ja rakkaudella muistaisi ja jona en rukoilisi teidän puolestanne, niinkuin tytär isänsä, jos vain autatte minut tästä hirveästä hädästä. – Voi älkää olko kovasydäminen! Ajatelkaa, jos teidän oman tyttärenne tulisi maata polvillaan vieraan edessä rukoillen häneltä suojaa hengelleen sekä kunnialleen – ajatelkaa sitä ja suokaa minulle sama turva, jota toivoisitte hänelle!»

»Totta puhuen», virkkoi kelpo pormestari hyvin liikutettuna tästä innokkaasta rukouksesta, »näyttääpä minusta kuin olisi tällä sievällä tyttösellä hiukan Trudchen’in suloutta – siltä minusta heti paikalla tuntui – ja että tämä rivakka nuori herra tässä, joka on niin sukkela neuvonantaja, on hiukan Trudchen’in sulhasen näköinen. – Lyönpä kokonaisesta groschen’ista (pieni rahalaji) vetoa, että tässä on tosi rakkausjuttu kysymyksessä, ja olisihan synti, jollei sitä edistettäisi.»

»Se olisi synti ja häpeä vielä päälle päätteeksi», virkkoi Peterkin, hyväntahtoinen joskin itserakas flanderilainen; ja näin puhuessaan hän pyyhkäisi silmiään hihansa suulla.

»Olkoon hän sitten olevinaan tyttäreni», sanoi Pavillon, »mutta peittäköön kasvonsa tarkasti mustalla silkkihuivillaan. Ja jos uskollisilla nahkureilla ei ole kyllin voimaa suojella, häntä heidän ammattipäällikkönsä tyttärenä, niin ei maksa vaivaa, että he koskaan enää hankaavat nahkoja. Mutta kuulkaa – kysymyksiin täytynee vastata – mitä sanon, jos minulta kysytään, mitä tekemistä minun tyttärelläni oli tämmöisessä verisaunassa?»

»Mitä tekemistä oli puolilla kaikista Lüttich’in muista naisista, jotka seurasivat meitä tänne linnan muurin edustalle?» sanoi Peterkin. »Eihän niillä suinkaan ollut muuta syytä kuin että tämä juuri oli kaikista maailman paikoista se, missä heidän ei olisi pitänyt olla. – Meidän yongfrowe Trudchen on vain tullut vielä kappaleen matkaa edemmäksi – siinä kaikki.»

»Ihmeen viisaasti puhuttu», sanoi Qventin. »Olkaa vain rohkea ja antakaa tälle mynheer Pavillon’ille hyviä neuvoja, niin voitte kärsimättä mitään vahinkoa tehdä jaloimman työn, mikä on tullut tehdyksi aina Kaarle Suuren ajoista asti. – Kas tässä, suloinen neito, käärikää päänne tähän huntuun», – kaikellaisia naisten vaatekappaleita oli hajallaan huoneessa – »ja olkaa hyvässä toivossa, sillä muutamien minuuttien perästä me olemme vapaat ja hyvässä turvassa. – Jalo herra», lisäsi hän Pavillon’in puoleen kääntyen, lähtekää nyt matkaan.»

»Malttakaa – malttakaa – silmänräpäys vielä», virkkoi Pavillon. »Minä aavistan pahaa! – De la Marck on hurja mies, oikein metsäkarju luonteeltaan niinkuin nimeltäänkin. Mitäs jos tämä nuori neito on yksi Croyen kreivittäristä – mitäs, jos hän keksii sen ja vimmastuu sen johdosta?»

»Jos olisinkin yksi noista onnettomista naisista», sanoi Isabella pyrkien taas polvilleen hänen eteensä, »niin voisitteko te tällä hädän hetkellä hyljätä minut? Voi jospa todellakin olisin teidän tyttärenne tai vaikkapa kaikkein köyhimmän porvarin tytär!»

»Ei niin köyhiä – niin vallan köyhiä ollakaan, nuori neito – kyllähän me maksamme minkä jaksamme», pani porvari.

»Älkää panko pahaksi, jalo herra», alkoi taas onneton neito.

»Eipä olla jalosukuisia, eikä herrojakaan», sanoi pormestari, »vaan kunnon Lüttich’in porvareita, jotka suorittavat vekselinsä helisevillä kolikoilla. – Mutta se ei kuulu asiaan. – Vaikkapa olisittekin kreivitär, uiiu otan teidät kuitenkin suojelukseeni.»’

»Teidän on velvollisuus häntä suojella, vaikka hän olisi herttuatarkin», sanoi Peterkin, »koska kerran olette sananne antanut.»

»Oikein, Peterkin, aivan oikein»; sanoi pormestari. »Niin on meidän alankomaalaisten tapa: Ein Wort, ein Mann! (Sanasta miestä) ja nyt ei muuta kuin asiaan käsiksi. – Meidän pitää mennä sanomaan jäähyväiset Wilhelm de la Marck’ille; mutta sittenkin aavistan pahaa ajatellessani häntä. Ja jos se olisi kohteliaisuuden käynti, jota voisi välttää, niin eipä minun mieleni suinkaan palaisi sinne.»

»Eikö olisi parempi, koska teillä on semmoinen miesjoukko takananne, mennä portille ja väkisin pyrkiä ulos?» kysyi Qventin.

Mutta yhdellä suulla Pavillon ja hänen neuvonantajansa sanoivat, että sellainen hyökkäys oman liittolaisen sotamiesten kimppuun olisi sopimatonta, ja sen lisäksi he vielä puolin sanoin osoittivat, miten vaarallinen asia se olisi, josta Qventin kyllin selvästi näki, ettei sellaista voinut yrittääkään tällaisten liittolaisten kanssa. He päättivät siis rohkeasti mennä linnan suureen saliin, missä Ardenni-vuorten hurja Metsäkarju kuului pitävän pitojansa ja pyytää vapaata pääsöä linnasta Lüttich’in pormestarille ja hänen seuralleen, mikä vaatimus näytti olevan niin kohtuullinen, ettei sitä olisi luullut mahdolliseksi kieltää. Sittenkin kunnon pormestari huokasi katsahtaessaan seuralaistensa puoleen, ja virkkoi uskolliselle Peterkin’illeen: – »Kas näin sitä käy, kun sydän on liian rohkea ja hellä! Voi, voi, Peterkin, kuinka paljon vastusta minulla jo on ollut rohkeudestani ja armahtavaisuudestani, ja kuinka paljon vastusta tuottaneekaan hyvä sydämeni minulle, ennenkuin Jumala päästää meidät pois tästä riivatusta Schönwald’in linnasta!»

Kun he astuivat pihojen poikki, joissa yhä vielä lepäsi joukottain kuolleita ja kuoleman kanssa kamppailevia, kuiskasi Qventin, joka talutti Isabellaa tämän hirmupaikan läpi, hänelle rohkaisevia, lohduttavia sanoja, ja huomautti, että pelastus kokonaan riippui kreivinnan omasta mielenlujuudesta ja hätäilemättömyydestä.

»Ei minun – ei minun», sanoi Isabella, »vaan teidän, teidän yksin. – Voi, jos vain pelastun tästä hirmunyöstä, niin en ikänä unohda häntä, joka pelasti minut! Yhtä ystävyyden työtä minä pyytäisin kuitenkin vielä teiltä, ja rukoilen että suostutte siihen, jos teille on äitinne maine ja isänne kunnia rakas!»

»Mitä te voisitte anoa, jota minä voisin kieltää?» kuiskasi Qventin.

»Työntäkää kernaammin väkipuukkonne minun sydämeeni», sanoi Isabella, »kuin jätätte minut vangiksi noiden hirviöiden käsiin.»

Qventin vastasi vain puristaen nuoren kreivittären kättä, joka, siltä ainakin näytti, olisi myös puristanut vastaan, jollei hän olisi ollut niin peloissaan. Ja nojautuen nuoren suojelijansa käsivarteen hän astui tuohon peloittavaan saliin; Pavillon luutnanttinsa kera astui edeltä, ja perässä seurasi kaksitoista nahkurinammattikunnan poikaa, jonkunmoisena pormestarin kunniavahtina.

Heidän lähestyessään salia kuului sieltä niin julmaa riemunkarjuntaa ja niin hurjaa naurunhohotusta, joista päättäen olisi pikemmin luullut siellä olevan piruja iloitsemassa, saavutettuaan jonkun voiton ihmiskunnasta, kuin kuolevia olentoja, joilta rohkea yritys oli onnistunut. Mielenkiihko, jommoista vain toivottomuus voi saada aikaan, piti kuitenkin kreivitär Isabellan rohkeutta yllä. Masentumaton miehuus, joka vaarassa vain yltyi, teki Durward’in lujaksi. Pavillon ja Peterkin puolestaan olivat pakosta rohkeat ja katsoivat kohtaloansa suoraan silmiin, niinkuin paaluun sidottu karhu, jonka täytyy kestettävänsä kestää.