Qventin Durward: VII Pestaus

VI Mustalaiset

VII Pestaus Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott

VIII Lähettiläs

Rauhantuomari:

Kas näin, nyt lakikirja tänne, lue

mit asetukset säätää – valas vanno

ja kirjaa suutele – nyt nimes tuohon,

niin olet sankari, saat kruunun palkan

töist’ urhokkaista vasta tehtävistä,

päivältä kuusi penniä, siin’ on

sun eläkkeesi ja sun palkkas myös.

Pestaava upseeri.

Eräs jousimiesten palvelijoista sai käskyn astua alas hevosen selästä ja hänen ratsunsa annettiin Durward’ille, joka nyt sotaisten kansalaistensa seurassa ratsasti rivakkaa ravia Plessis’n linnaa kohti; ja näin hänestä tuli, joskin osittain vastoin tahtoaan, asukas tuohon synkkään rakennukseen, jonka ulkomuoto aamulla oli niin suuresti häntä hämmästyttänyt.

Sillä välin Qventin, vastaten enonsa yhä uudistettuihin kysymyksiin, kertoi tarkasti sen tapauksen, joka sinä päivänä oli saattanut hänet niin suureen vaaraan. Tämä kertomus, vaikkei hän itse huomannut siinä mitään naurettavaa, nostatti suuren naurun hänen seuralaistensa parissa.

»Eipä tuo olekaan oikein sukkelaa leikkiä», virkkoi Qventin’in eno, »sillä – saakeli soikoon! – mitä varten tuo hullu poika puuttui kirotun, uskottoman juutalais-maurilaisen pakanan raatoon?»

»Jospa hän olisi ruvennut provossin väeltä anastamaan sievää tyttölepsakkaa, niinkuin Mikko Moffat kerran, siinä toki olisi ollut hiukka järkeä», sanoi Cunningham.

»Mutta minun mielestäni on loukkaus meidän kunniallemme, kun eivät Tristan ja hänen väkensä sano voivansa muka erottaa meidän skotlantilais-lakkejamme noiden rosvoilevain maankuljeksijain tocque’eista ja turban’eista – siksihän ne niitä nimittävät», sanoi Lindesay. »Jollei heidän silmänsä pysty ottamaan selvää erotuksesta, niin pitää heitä viisin sormin siihen opettaa. Mutta minun luullakseni Tristan on vain erehtyvinään, saadakseen kynsiinsä ne kelpo Skotlannin pojat, jotka tulevat tänne sukulaisiansa tervehtimään.»

»Saanko kysyä, eno», sanoi Qventin, »mitä lajia väkeä nuo ovat, joista te puhutte?»

»Kysyä saat kyllä minun puolestani», vastasi eno, »vaan enpä tiedä, poikaseni, kenessä siihen lienee vastaajaa. Eipä ainakaan minussa, se on varma, vaikka kenties tiedän yhtä paljon kuin moni muu. Ne ovat ilmestyneet tähän maahan noin vuotta tai paria takaperin, aivankuin heinäsirkkaparvi äkkiä ilmestyy.»

»Niin», lisäsi Lindesay, »ja Jacques Bonhomme (Jaakko Siveä) – siksi me täällä nimitämme Ranskan talonpoikaa, poikaseni – sinäkin saat aikaa myöten oppia meidän puheenpartemme – Jaakko Siveä, sanon minä, ei välitä tiedustella mikä tuuli niin heidät kuin heinäsirkatkin tuopi tänne, kunhan vain sen tuulenpuuskan tietäisi, joka ne jälleen kuljettaisi pois.»

»Tekevätkö ne niin paljon pahaa?» kysyi nuori mies.

»Pahaako? – kah, poikaseni, ovathan ne pakanoita, tai juutalaisia, tai muhamettilaisia kumminkin, eivätkä he palvele Neitsyt Maariaa eikä pyhimyksiä», hän risti silmiään, »vaan varastavat, mihin vain näpit ylettyvät, ja laulavat veisuja ja povaavat», sanoi taas Cunningham.

»Mutta sanotaanpa heidän naistensa joukossa olevan muutamia sieviäkin tyttöjä», virkkoi Guthrie, »ja sen Cunningham paraiten tietänee.»

»Mitä, veikkoseni!» sanoi Cunningham; »eihän tuo toki liene moitetta?»

»Enhän minä mitään moittivaa virkkanut», vastasi Guthrie.

»Minä jätän asian näiden kumppanien tuomittavaksi», sanoi Cunningham. –»Sanoithan sinä, että minä, skotlantilainen aatelismies ja pyhän kirkon piiriin kuuluva kristitty, muka olisin ottanut itselleni kauniin kullan noiden pakanahylkyjen parista.»

»Ei, ei», sanoi Le Balafré, »eihän se ollut muuta kuin leikkiä. – Meillä ei saa olla riitoja kumppanien kesken.»

»Ei sitten saa olla mokomaa leikinlaskuakaan», virkkoi Cunningham mutisten, ikäänkuin hän olisi puhunut omaan partaansa.

»Lieneeköhän näitä tämmöisiä maankuljeksijoita muuallakin paitsi täällä Ranskassa?» kysyi Lindesay.

»On mar’, onpa kyllä – niitä on joukottain ilmestynyt Saksaan ja Espanjaan ja Englantiin», vastasi Le Balafré. »Mutta pyhän Anteruksen siunauksen kautta on Skotlanti vielä vapaa heistä.»

»Skotlanti», sanoi Cunningham, »on kovin kylmä maa heinäsirkoille ja kovin köyhä varkaille.»

»Tai ehkäpä Jussi Vuorelaisen rinnalla eivät muut varkaat tulisikaan siellä toimeen», pilkkasi Guthrie.

»Teidän tulee kaikkien tietää», virkkoi le Balafré, »että minä olen Angus-kreivikunnan kangasmailta kotoisin ja että minulla on aatelisia sukulaisia vuoristossa, Glen-Islassa, enkä siis voi sallia vuoristolaisia haukuttavan.»

»Etpä toki kieltäne, että he ovat karjanryöstäjiä?» kysyi Guthrie.

»Jonkun karjalauman tai muun semmoisen karkoittaminen ei ole varkautta», sanoi Le Balafré, »ja sitä väitettä tahdon aseillakin puolustaa milloin ja millä tavalla sinä uskallat määrätä.»

»Häpeä toki, veikkonen», sanoi Cunningham; »kuka se nyt riitelee? Tämän nuoren herran ei pitäisi saada kuulla tämmöistä surkeaa sanojen näykkimistä. – Kas niin, nyt olemme jo perillä. Antakaas kun käsken ankkurillisen viiniä, niin pidämme pienet pitoset kaikessa ystävyydessä ja juomme Skotlannin, niin Vuoriston kuin Alamaankin, maljan, jos te tahdotte tulla kortteeriini ottamaan osaa minun päivällisateriaani.»

»Suostutaan», sanoi Le Balafré; »ja minä käsken vielä toisen ankkurillisen lisäksi, jolla voimme huuhtoa pois kaiken eripuraisuuden ja juoda tervetuliaismaljan sisarenpoikani kunniaksi, joka nyt rupeaa meidän joukkoomme.»

Heidän tullessaan portille rautaristikko vedettiin ylös ja laskusilta laskettiin alas. He astuivat sisään, yksi toisensa perästä; mutta kun Qventin’in vuoro tuli, laskivat vartijat peitsensä ristiin hänen eteensä, käskien häntä seisahtumaan, ja samassa myös viritettiin jousia ja tähdättiin pyssyjä häntä vastaan. Niin tarkka oli täällä vartioiminen, vaikka nuoren tuntemattoman seurassa oli osa itse linnanväestä, vieläpä itse se komppaniakin, johon velvollisuuttansa täällä täyttävät vartijat kuuluivat.

Le Balafré, joka juuri sitä varten oli jäänyt sisarenpoikansa viereen, antoi tarpeenmukaiset selitykset, ja jokseenkin pitkällisen epäröimisen sekä viivyttelemisen jälkeen vietiin nuorukainen lukuisan vartijajoukon ympäröimänä lordi Crawford’in kortteeriin.

Tämä skotlantilainen herra oli vihoviimeisiä tähteitä siitä jalosta aatelismiesten ja ritarien joukosta, joka niin kauan ja niin uskollisesti oli palvellut Kaarle VI:tta noissa verisissä sodissa, mitkä päättyivät Ranskan kruunun vapautumisella ja englantilaisten karkoituksella. Hän oli nuorena poikana taistellut Douglas’in ja Buchan’in rinnalla, oli ratsastanut Orleans’in Neidon lipun jäljessä, ja oli kenties viimeisiä noita Skotlannin ritareja, jotka mielellään olivat liljan puolustukseksi sivaltaneet miekallaan vanhoja vihollisiaan englantilaisia. Skotlannissa tapahtuneet muutokset ja kenties myös tottumus Ranskan ilmanalaan ja tapoihin olivat olleet syynä siihen, että tämä vanha paroni kokonaan oli luopunut kaikista kotiinpaluutuumista. Siihen tuli vielä lisäksi, että hänen korkea virkansa Ludvigin hovissa sekä hänen suoruutensa ja rehellisyytensä olivat hänelle tuottaneet kuninkaan suosion, joka, vaikkei hän juuri helpolla uskonut ihmisissä olevan kuntoa ja kunniallisuutta, kuitenkin täydesti luotti ja turvasi lordi Crawford’iin ja otti hänen sanansa sitä mielemmin korviinsa, koska tämä herra ei koskaan sekaantunut muihin kuin virkaansa kuuluviin asioihin.

Le Balafré sekä Cunningham seurasivat Durward’ia ja hänen saattoväkeään päällikön kortteeriin, ja lordin arvokas ulkomuoto sekä kunnioitus, jota nämät muista ihmisistä sangen vähän välittävät kopeat soturit hänelle osoittivat, teki nuorukaiseen syvän vaikutuksen.

Lordi Crawford oli pitkä vartaloltaan, joskin hän vanhetessaan oli tullut laihaksi ja kulmikkaaksi; mutta hänen jäsenissään oli yhä vielä voimaa, vaikkei enää nuoruuden notkeutta, niin että hän marssiessa jaksoi kestää raskaitten rautavarustustensa painoa yhtä hyvin kuin nuorinkin hänen lippukunnassaan ratsastava mies. Hänen kasvonsa olivat karkeapiirteiset, tuulen puremat ja täynnä arpia; ja hänen silmänsä, jotka olivat sen seitsemässä suuressa tappelussa katsoneet surmaa suoraan silmiin, niinkuin leikkikumppania katsotaan, ilmaisivat pikemmin vakavaa vaaran ylenkatsetta kuin palkkasoturin verenhimoista uhkarohkeutta. Hänen pitkä, kookas vartalonsa oli tällä hetkellä kääritty väljään kotikauhtanaan, ja puhvelinnahkaisesta vyöstä, joka ympäröi hänen vyötäisiään, riippui kalliskahvainen väkipuukko. Kaulassa hänellä oli Pyhän Mikaelin ritariston vitjat ja vaakuna. Istuen vuoteella, joka oli hirven taljalla peitetty, lueskeli hän, silmälasit nenällään (ne olivat siihen aikaan aivan uutta keksintöä), suunnattoman isokokoista käsikirjoitusta, nimeltä le Rosier de la guerre (Sodan helminauha), jonka Ludvig kuningas oli kirjoittanut poikaansa, kruununperillistä varten, ja jonka arvosta hän oli pyytänyt tämän paljon kokeneen skotlantilaisen soturin lausumaan mielensä.

Lordi Crawford laski, näiden arvaamattomien vieraiden sisääntullessa, hiukan närkästyneenä pois kirjansa ja kysyi kotiseutunsa leveällä murteella: »Mikä, paholaisen nimessä, teitä nyt vaivaa?»

Syvemmällä kunnioituksella kuin mitä hän kenties olisi Ludvigille itselleenkään osoittanut, kertoi Le Balafré laveasti mihin pulaan hänen sisarenpoikansa oli joutunut, ja pyysi nöyrästi korkeaarvoisan lordin suojelusta. Lordi Crawford kuunteli sangen tarkasti. Hän ei voinut pidättää hymyilyään kuullessaan miten nuorukainen kokemattomuudessaan oli mennyt auttamaan hirtettyä pahantekijää, mutta hän pudisti päätään skotlantilaisten jousimiesten ja yliprovossin väen väliselle riidalle.

»Kuinka usein», virkkoi hän, »tuotte te minulle tuommoisia sekavia vyyhtejä selvitettäviksi? Kuinka usein pitää minun sanoa teille, varsinkin teille molemmille, Ludvig Lesly ja Archibald Cunningham, että ulkomaalaisten soturien tulee nöyrästi ja siivosti kohdella maan omaa kansaa, ettette saisi kaikkia kaupungin koiria kintereillenne? Mutta sittenkin, jos teillä välttämättömästi pitää olla kahakoita, niin on minulle enemmän mieleen, että tappelette tuon provossi lurjuksen kuin jonkun muun kanssa; ja minä moitin sinua vähemmän tästä päällekarkauksesta kuin monesta muusta kepposestasi, Ludvig, sillä luonnollista ja ystävällistähän se vain oli, että autoit nuorta sukulaistasi. Tälle kokemattomalle lapselle ei saa tapahtua mitään vahinkoa. Anna minulle siis komppanian rekisteri tuolta hyllyltä, niin kirjoitamme hänen nimensä siihen, jotta hänkin saisi osansa etuoikeuksistamme.»

»Jos te, korkeaarvoinen herra, sallitte – –» virkkoi Durward.

»Onko tuo poika aivan hullu!» huudahti eno. »Sinäkö rupeat puhumaan korkeaarvoiselle lordille ennenkuin sinulta on mitään kysytty?»

»Malta mielesi, Ludvig», lausui lordi Crawford, »ja kuulkaamme mitä pojalla on sanomista.»

»Ei muuta, jos sallitte, korkeaarvoinen herra», vastasi Qventin, »kuin että taannoin sanoin enolleni olevani vielä kahdenvaiheilla rupeaisinko tähän palvelukseen vai en. Mutta nyt voin sanoa, että kaikki epäilykseni ovat kadonneet saatuani nähdä tämän jalon ja kokeneen päällikön, jota minun tulee palvella; sillä teillä on käskijän silmä.»

»Hyvin sanottu, poikaseni», virkkoi vanha lordi, johon tämän kunnioittava lause ei ollut vaikutusta tekemättä; »onpahan mulla ollut hiukan kokemusta, jos vain Jumala armollisesti on sallinut minun ottaa sen opikseni, niin hyvin palveluksessa kuin myös johtamisessa. Kas niin, Qventin, nyt olet kirjoitettu meidän kunnianarvoiseen skotlantilaiseen henkivartijajoukkoomme knaapiksi enollesi ja hänen peitsikunnassaan palvelevaksi seuralaiseksi. Toivonpa sinun käyttäytyvän hyvin, sillä sinusta pitäisi tulla kunnon soturi, jollei ulkomuotosi petä, ja olethan sinä jaloa sukua. – Ludvig, pidä huoli siitä, että sukulaisesi on ahkera aseharjoituksissaan, sillä tässä taitaa hyvinkin pian tulla kysymys peitsien taittamisesta.»

»Tuhat tulimmaista! kas siitäpä olen iloinen, korkeaarvoinen herra – tämä rauhanaika tekee meidät kaikki pelkureiksi. Minussa itsessänikin tuntuu kuin miehuus alkaisi jo masentua, kykkiessämme tässä pirun linnassa aivan kuin vankihuoneessa.»

»No niin, onpa eräs lintu visertänyt korvaani», jatkoi lordi Crawford, »että pian taas saamme nähdä vanhan lipun liehuvan tantereella.»

»Sen laulun säestykseksi otan minä tänä iltana sitä täydemmän siemauksen», sanoi Le Balafré.

»Sinä ottaisit siemauksen vaikka minkä laulun säestykseksi», sanoi lordi Crawford; »ja pelkäänpä pahoin, Ludvig, että sinä vielä joskus saat juoda oman panemasi katkeran siemauksen.»

Lesly vastasi hiukan hämillään olleensa juomatta monta päivää; mutta komppanian tapa, senhän korkeaarvoinen lordi itsekin tiesi, oli nyt kerta semmoinen, että piti laittaa pienet pitoset uuden kumppanin tervetuliaisiksi.

»Se on totta», sanoi vanha päällikkö, »sen syyn olin unhottanut; mutta tulkoon siitä loppu, kun päivä on laskenut. Ja kuules, – ne sotamiehet, joilla on vahtivuoro, ovat ennen sitä huolellisesti erotettavat; ja katso ettei yksikään heistä saa ottaa enempää eikä vähempää osaa juominkeihin.»

»Kyllä me tottelemme teidän käskyjänne, korkeaarvoinen herra, ja noudatamme niitä uskollisesti», lupasi Ludvig, »ja niinkuin asia vaatii, juomme myös teidän maljanne.»

»Voisinpa kenties», sanoi lordi Crawford, »tulla itsekin iloanne katselemaan – jotta näkisin kaiken käyvän siivosti.»

»Olkaa sydämellisesti tervetullut, korkeaarvoinen herra», lausui Ludvig. Ja nyt he kaikki hyvin iloisina läksivät pois soturipitojansa valmistamaan, ja Lesly kutsui niihin parikymmentä kumppaneistaan, joilla sangen usein oli tapana olla pöytäveikkoina.

Soturien pidot ovat tavallisesti hyvin nopeasti kokoonsaadut, tietysti jos vain on tarpeeksi ruoka- ja juomavaroja käsillä. Mutta tässä tilaisuudessa Ludvig rupesi puuhaan hankkiakseen tavallista parempaa viiniä; »sillä», sanoi hän, »tuo vanha herra on suuri veitikka, ja vaikka hän aina saarnaa meille kohtuutta, niin eipä hän itse, juotuansa kuninkaan pöydässä niin paljon kuin vain rehellisellä tavalla voi saada kynsiinsä, laiminlyö ainoatakaan sopivaa tilaisuutta, jolloin voi viinipullon ääressä kuluttaa iltansa. Senvuoksi, pojat, olkaa nyt valmiit kuulemaan noita iänikuisia juttuja Vernoil’in ja Beaugén tappeluista.»

Tavallisena kokouspaikkana oleva gootilaistyylinen sali koristettiin siis kiireesti parhaimmalla tavalla. Tallirengit lähetettiin noutamaan viheriäisiä kaisloja lattialle levitettäviksi; ja liput, joiden johdon alla skotlantilaiset henkivartijat olivat marssineet taisteluun tai jotka he olivat ryöstäneet vihollisilta, levitettiin pöydälle tai ripustettiin pitkin seiniä.

Toinen tärkeä seikka oli se, että nuorelle rekryytille niin pian kuin mahdollista hankittaisiin henkivartijakunnan puku ja aseet, jotta huomattaisiin, että hän kaikin puolin nautti komppaniansa suuria etuoikeuksia ja niiden nojalla sekä kansalaistensa avulla saattaisi olla pelkäämättä yliprovossin valtaa ja vihaa – vaikka tiedettiinkin, että edellinen oli yhtä peloittava kuin jälkimäinen leppymätön.

Juomingit olivat erittäin iloiset, ja vieraat päästivät kotimaanrakkautensa täysin valloilleen, nyt kun he olivat saaneet uuden rekryytin omasta rakkaasta isänmaastansa. Vanhoja skotlantilaisia lauluja laulettiin, vanhoja taruja skotlantilaisista sankareista kerrottiin, isien urhotyöt sekä niiden tapahtumapaikat muistuteltiin mieleen – hetken aikaa tuntui siltä kuin olisivat Tourainen viljavat tasangot muuttuneet Caledonian vuoristoiksi sekä autiokankaiksi.

Jokainen koetti sanoa jotain Skotlannin rakkaan muiston verestämiseksi, ja innostus oli noussut täten jo korkeimmilleen, kun se yltyi vieläkin korkeammalle lordi Crawford’in saapuessa paikalle, joka, niinkuin Le Balafré oli ennustanut, istui kuninkaan pöydässä ikäänkuin neuloilla kunnes hän sai tilaisuuden karata ja rientää omien kansalaistensa juominkeihin. Kunniaistuin seisoi jo varattuna hänelle pöydän yläpäässä; sillä sen ajan tapojen ja sotajoukon silloisten asetusten mukaan ei pidetty sopimattomana, että heidän päällikkönsä, vaikkei ollut ketään arvossa häntä korkeampaa kuin kuningas ja yliconnetable, istui samassa pöydässä komppaniansa sotamiesten kanssa, sillä kaikkihan hekin olivat aatelissukua, jotta hän, arvoaan alentamatta, saattoi ottaa osaa heidän juominkeihinsa.

Tällä kertaa ei lordi Crawford kuitenkaan istahtanutkaan hänelle varatulle sijalle, vaan pyytäen heitä vain olemaan iloisia, jäi seisomaan ja katselemaan riemua kasvoillaan ilme, joka todisti miten hän itsekin siitä iloitsi.

»Antaa hänen vaan olla», kuiskasi Cunningham Lindesaylle, kun tämä tarjosi viiniä heidän arvoisalle päällikölleen, »antaa hänen vaan olla – ei saa koiraa väkisin metsään viedä – odottakaamme kunnes hän taipuu itsestänsä.»

Todellakin vanha lordi, ensin hymyiltyään, päätänsä pudistettuaan ja asetettuaan viinipikarin koskemattomana eteensä, alkoi ikäänkuin huomaamattaan siitä hiukan siemaella, ja siten tehdessään hän juuri parhaaksi muisti, että se ennustaisi pahaa onnea, jollei hän joisi kelpo kulausta tuon uljaan pojan terveydeksi, joka sinä päivänä oli liittynyt heidän joukkoonsa. Tämä malja siis esitettiin ja siihen vastattiin, niinkuin helppo on arvata, iloisella hurrauksella, ja sitten vanha päällikkö kertoi ilmoittaneensa Olivier’ille päivän tapahtumasta. »Ja koska leuanhankaaja», lopetti hän, »ei liioin rakasta kurkunvenyttäjää, niin me molemmat yhdessä pyysimme ja saimme kuninkaalta julistuksen, joka käskee provossin minkä syyn nojalla hyvänsä luopumaan kaikista hankkeista Qventin Durward’ia vastaan, ja vielä lisäksi teroittaa hänelle mieleen, että skotlantilaisten henkivartijain etuoikeudet ovat kaikissa tilanteissa arvossapidettävät.»

Uusi hurraahuuto nousi, pikarit täytettiin jälleen aivan reunojaan myöten, ja sitten huudettiin »eläköön!» jalolle lordi Crawford’ille, kansalaistensa oikeuksien ja etuuksien uljaalle suojelijalle. Kunnon vanha herra ei tietysti voinut olla niin epäkohtelias, että hän olisi kieltäytynyt tätä maljaa juomasta; hän laskeutui valmiille istuimelle, ikäänkuin huomaamatta mitä teki, käski Qventin’in luokseen ja rupesi häneltä kyselemään paljon enemmän Skotlannin tilasta sekä sen korkeista suvuista kuin mitä poika osasikaan vastata. Ja silloin tällöin aina, näin kysellessään, hyvä vanha herra, ikäänkuin lauseittensa välillä, maisteli pikariaan, muistuttaen että iloinen seurustelu oli sopivaa skotlantilaisille aatelisherroille, mutta että nuorten miesten, semmoisten kuin Qventin’in, piti siinä suhteessa olla varovaisia, ettei siitä koituisi ylenjuomista. Tällä tavoin hän lausui ilmi paljonkin kelpo mielipiteitä, kunnes hänen oma kielensä, kesken kohtuuden ylistystään, alkoi liikkua tavallista kankeammin. Ja nyt, kun seuran sotaisa into kiihtyi yhä korkeammalle jokaisesta uudesta tyhjennetystä pullosta, Cunningham esitti maljan piakkoin taas liehumaan lähtevälle Oriflamme’lle (Ranskan kuninkaalliselle lipulle).

»Ja toivokaamme että Burgundista tuleva tuulenpuuska kohottaa sen ilmaan!» jatkoi Lindesay.

»Koko sillä sydämen innolla, joka tässä kuluneessa ruumiissa vielä on jäljellä, yhdyn siihen maljaan, pojat», lausui lordi Crawford; »ja toivonpa, vaikka olenkin vanha, näkeväni sen jälleen liehumassa. Kuulkaahan, kumppani kullat», – viini oli jo tehnyt hänet puheliaaksi – »olettehan te kaikki Ranskan kruunun uskollisia palvelijoita – miksi en siis teille kertoisi, että tänne on saapunut Burgundin herttua Kaarlelta lähettiläs, jonka sanoma on ilkeänlaatuinen.»

»Kyllä minä näin Crévecoeur’in kreivin seurueen hevosineen, palvelijoineen», virkkoi eräs toinen vieraista, »tuolla Silkkiäispuiston ravintolassa. Ei kuulu kuningas majoittavan häntä tänne linnaan.»

»No, Jumala suokoon hänelle epäsuotuisan vastauksen!» sanoi Guthrie, »mutta mitä hän sitten valittaa?»

»Onpahan koko joukko rajaa koskevia valituksia», selitti lordi Crawford; »ja aivan nykyään on kuningas ottanut turviinsa erään aatelisneidon herttuan maalta, nuoren kreivittären, joka pakeni Dijon’ista siitä syystä, että herttua, joka on hänen holhoojansa, tahtoi naittaa hänet suositulleen, Campo-bassolle.»

»Onko neitonen todellakin tullut tänne yksin, korkea-arvoinen herra?» kysyi Lindesay.

»Eipä aivan yksin, vaan erään vanhan kreivinnan, tätinsä, seurassa, joka tässä asiassa piti nuoren sukulaisensa puolta.»

»Ja aikooko kuningas», kysyi Cunningham, »joka on herttuan läänitysherra, sekaantua tähän herttuan ja hänen holhokkinsa väliseen asiaan, sillä onhan Kaarlella sama oikeus Burgundin perijättäreen kuin kuninkaalla, siinä tapauksessa että herttua kuolisi?»

»Kuningas oli pitävä, niinkuin hänellä on tapana, valtiollisia etuja silmällä; ja tiedättehän te», jatkoi Crawford, »ettei hän ole julkisesti ottanut näitä neitoja hoviinsa vastaan, eikä myöskään jättänyt heitä tyttärensä Beaujeaun rouvan, eikä Johanna prinsessankaan suojelukseen; siitä käy epäilemättä selville, että hän aikoo menetellä asianhaaroja myöten. Hän on meidän herramme – vaan eipähän liene maankavaluutta vaikka sanoisikin, että hän yht’aikaa ajaa jänistä koirien kanssa takaa ja juoksee jäniksen kanssa koiria pakoon, olipa hän tekemisissä minkä hallitsijan kanssa hyvänsä kristikunnassa.»

»Mutta eipä tuo tuommoinen kaksinainen peli lienekään Burgundin herttualle mieleen», sanoi Cunningham.

»Ei suinkaan», vastasi vanha herra, »ja senvuoksi onkin luultavaa, että heidän välillään nousee meteli.»

»Oikein – pyhä Anterus kiihdyttäköön vain sitä riitaa!» sanoi Le Balafré. »Minulle ennustettiin kymmenen, eikä, kaksikymmentä vuotta sitten, että minä avioliiton kautta perustaisin sukuni onnen. Kukapa tietää mitä nyt saattaa tapahtua, jos saamme taistella kunnian ja naislemmen puolesta, niinkuin ritarit vanhoissa romanssilauluissa?»

»Sinäkö puhut naislemmestä, jolla on tuommoinen oja kasvoissasi!» pilkkasi Guthrie.

»Parempi olla lempimättä kuin ruveta rakastamaan tuommoista pakanallista mustalaisnaikkosta», tokaisi Le Balafré vastaan.

»Seis, veikkoset!» pisti lordi Crawford väliin. »Ei pistelemistä terävillä aseilla, eikä leikkimistä kokkavilla pilkkasanoilla – me olemme hyviä ystävyksiä kaikki. Ja mitä tuohon neitoon tulee, niin on hän liian rikas tullakseen köyhän skotlantilaisen aatelisherran omaksi, muutenpa minä itsekin koettaisin onneani, vaikka jo lähes kahdeksankymmentä vuotta on niskoillani. Mutta juodaan sittenkin malja hänen kunniakseen, sillä hänen sanotaan olevan kaunis kuin kirkkain lamppu.»

»Luulenpa että näin hänet», virkkoi toinen sotamies, »seisoessani tänä aamuna vartioimassa sisimmäisellä portilla. Mutta hän oli pikemmin salalyhdyn kuin kirkkaan lampun kaltainen, sillä hänet tuotiin linnaan yhdessä erään toisen naisen kanssa umpinaisissa kantotuoleissa.»

»Häpeä, häpeä Arnot!» sanoi lordi Crawford; »vartijana ollen soturin ei pitäisi virkkaa mitään siitä, mitä hän on nähnyt. Paitsi sitä», lisäsi hän, oltuaan vähän aikaa vaiti, kun hänen oma uteliaisuutensa oli voittanut tuon teeskennellyn soturivelvollisuuden tunnon, jota hän oli pitänyt tarpeellisena näyttää, »miksikä juuri kreivitär Isabella de Croye olisi ollut tuossa kantotuolissa?»

»En, korkeaarvoinen herra», vastasi Arnot, »tiedäkään siitä mitään muuta, kun että minun puukkomieheni oli hevosia kävellyttämässä kylätiellä ja tapasi muulimies Doguin’in, joka kuljetti kantotuoleja takaisin ravintolaan; sillä ne olivat tuon Silkkiäispuiston ravintolanisännän omat – liljan ravintolan isännän, aioin sanoa – ja niinpä Doguin pyysi Santeri Steed’iä kanssaan maistamaan viinipikarillista, koska he olivat tuttuja, ja siihen Santeri tietysti oli hyvinkin suostuvainen.»

»Tietysti – tietysti», virkkoi vanha lordi; »se olisi seikka, jossa soisin parannusta, hyvät herrat; mutta kaikki teidän tallirenkinne ja puukkomiehenne ja jackmen’inne – siksi me heitä Skotlannissa sanoisimme – ovat liiankin suostuvaisia pikaria kallistamaan kenen seurassa hyvänsä. – Se on sodassa vaarallinen seikka, ja se on parannettava. Mutta, Antti Arnot, sinun juttusi näyttää venyvän pitkäksi, puhe on ryypyllä katkaistava – Skeoch doch nan skial, niinkuin vuoristolainen sanoo, ja se on selvää Gaelin kieltä. – Ja nyt krevitär Isabella de Croyen malja, ja toivokaamme hänelle parempaa miestä kuin mitä tuo Campo-basso on, tuo kelvoton italialainen konna! – Ja nyt, Antti Arnot, mitä muulinkuljettaja kertoi sinun palvelijallesi?»

»Kertoipa hänelle sen salaisuuden, jos niin sallitte, korkeaarvoinen herra», jatkoi Arnot, »että nuo äsken umpinaisissa kantotuoleissa linnaan viedyt vieraat olivat suurisukuisia naisia, jotka muutamia päiviä olivat salaa asuneet hänen isäntänsä talossa, ja että kuningas useasti oli käynyt salaa heitä tervehtimässä ja osoittanut heille suurta kunniaa; ja että he, hänen luulonsa mukaan, olivat lähteneet linnaan pakoon, sillä he pelkäsivät Crévecoeur’in kreiviä, Burgundin herttuan lähettilästä, jonka tuloa ennakolta lähetetty sanansaattaja oli juuri tullut ilmoittamaan.»

»Sieltäkö sinä tulitkin minua vastaan», sanoi Guthrie; »sitten voisin vannoa, että kuulin kreivittären laulelevan ja soittavan harppua astuessani sisimmän linnanpihan poikki – ääni kajahti noista ulkonevista kaari-ikkunoista Dauphin’in (kruununperillisen) tornista. Ja sävel oli niin suloinen, ettei ikänä kukaan ole kuullut sen vertaista tässä Plessis’n linnassa. Niin totta kuin olen kristitty, luulinpa sen säveleen Melusina haltiattaren laulamaksi. Siellä minä seisoin – vaikka tiesin pöydän täällä jo olevan katetun ja teidän kaikkien odottelevan – siellä minä seisoin niinkuin – –»

»Niinkuin aasi, Jussi Guthrie», jatkoi päällikkö, »pitkä nokkasi haisteli illallisateriaa, pitkät korvasi kuuntelivat musiikkia, eikä sinun lyhyt ymmärryksesi saanut ratkaistuksi, kumpiko mielestäsi oli haluttavampi. – Vaan kuulkaas! Eivätkö tuomiokirkon kellot jo kutsu iltamessuun? – Eihän toki vielä voi olla niin myöhäistä? – Tuo hupsu suntio on soittanut iltakelloa tuntia liian aikaiseen.»

»Ei mar’, kyllä kellot liiankin oikein ilmoittavat aikaa», sanoi Cunningham; »tuolla päivä par’aikaa menee mailleen ihanan alangon länsirannalla.»

»Vai niin», sanoi Crawford, »niinkö on todella? – No niin, pojat, täytyyhän pysyä aisoissaan – hiljaa ajetaan pitkät matkat – vähäinen valkea, makeat maltaat – ole iloinen ja viisas, on kelpo sananlasku. – Vielä yksi malja vanhan Skotlannin muistoksi, ja sitten joka mies virkaansa toimittamaan.»

Lähtöpikari tyhjennettiin ja vieraat läksivät tiehensä, jota tehdessään komea paroni tarttui Le Balafrén käsivarteen sillä tekosyyllä, että hän tahtoi antaa hänelle muutamia neuvoja Qventin’in suhteen, vaan kenties todenteolla siksi, ettei hänen oma astuntansa yleisön silmissä näyttäisi epävakaisemmalta kuin mitä niin korkeaarvoiselle ja korkeapalkkaiselle päällikölle sopi. Hyvin yksitotisena hän kulki niiden molempien pihojen poikki, jotka erottivat hänen kortteerinsa juhlasalista, ja juhlallisesti, niinkuin aika viinitynnyristä, hänen suustaan läksi lähtövaroitus, että Ludvigin tuli tarkasti valvoa sisarenpoikansa käytöstä, erittäinkin mitä viinipikareihin ja tyttöihin tuli.

Nuorelta Durward’ilta sillä välin ei ollut jäänyt huomaamatta ainoakaan kauniista Isabella kreivittärestä lausuttu sana, ja kun hänet oli neuvottu siihen pieneen kammioon, jossa hänen tästä lähtien tuli asua yhdessä enonsa hovipojan kanssa, alkoivat hänen ajatuksensa tässä matalassa majassa lennellä sangen korkealle. Helpostihan lukija käsittää, että nuori soturi rakensi aika korean pilvilinnan sille perustukselle, että tornityttö, jonka laulua hän niin suurella halulla oli kuunnellut, ja mestari Pietarin kaunis juomanlaskija oli sama kuin tämä korkeasukuinen, rikas kreivitär, joka oli lähtenyt pakoon vihattua kosijaa sekä lääniherranvaltaansa väärinkäyttävää, väkivaltaista holhoojaa. Näihin kuviin sekaantui myös välistä mestari Pietarin kuva, jonka käskyjen alainen tuokin pelättävä virkamies näytti olevan, jonka kynsistä Qventin sinä päivänä töin tuskin oli pelastunut. Vihdoin viimeinkin nuorukaisen unelmat, joita pieni Willi Harper, hänen huonekumppaninsa, ei ollut uskaltanut estää, keskeytyivät enon tulon kautta. Le Balafré käski Qventin’iä menemään levolle, jotta hän jaksaisi nousta aikaiseen aamulla ja voisi seurata enoaan kuninkaan eteiseen, missä hänen piti virkansa puolesta olla viiden muun kumppaninsa kanssa.