Pyhiinvaelluslähtö haudalle

Pyhiinvaelluslähtö haudalle

Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen


Taas kellot soi, ei rauhaa päivällä, ei yöllä,
ne kaikuu läpi seinän, ikkunan.
Kuink’ uneen tuudinkaan ne äänet humulla tai työllä,
ne soi, ne syyttää läpi hetken kauneimman.
On kevätilta. Pihan puitten latvat hienot
päin kääntyy ruskoon, nyt jo haaveissaan,
kuin huokailis ja anois vitsat vienot, silmupienot
suurt’ aurinkoa kuumemmin jo paistamaan,
On musta lintu tullut pihapälven perään,
sen lennon pohjan valo hurmasi.
Saan vierineitten vuotten takaa muistaa kevään erään,
kun enne pienin vielä riemun sytytti.
Voi, täytyykö mun jättää tarha puhkeava,
jäis seisomaan myös rakkaat kangaspuut,
ja uusi vaate, heljä niinkuin suven kukkalava,
sen ompelis ja omaksensa ottais muut.
Mut kellot soi, ei rauhaa leikissä, ei työssä,
vain kätees sauva, toiseen seppel, näin
sun samottava pois on, loitos, jäätyneessä yössä
luo haudan laiminlyödyn, yksin korpiin päin.
On vuotten varjoon juossut mahla muistoistasi,
se malja, voi, ei enää kukkuroi,
söi ajan happo hauraaks unelman sen kalleimpasi,
vaan kellot, kellot, ne vain kutsuu, käskee, soi!


Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.