Pyhiinvaelluslähtö haudalle

Pyhiinvaelluslähtö haudalle Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

Taas kellot soi, ei rauhaa päivällä, ei yöllä,

ne kaikuu läpi seinän, ikkunan.

Kuink’ uneen tuudinkaan ne äänet humulla tai työllä,

ne soi, ne syyttää läpi hetken kauneimman.

On kevätilta. Pihan puitten latvat hienot

päin kääntyy ruskoon, nyt jo haaveissaan,

kuin huokailis ja anois vitsat vienot, silmupienot

suurt’ aurinkoa kuumemmin jo paistamaan,

On musta lintu tullut pihapälven perään,

sen lennon pohjan valo hurmasi.

Saan vierineitten vuotten takaa muistaa kevään erään,

kun enne pienin vielä riemun sytytti.

Voi, täytyykö mun jättää tarha puhkeava,

jäis seisomaan myös rakkaat kangaspuut,

ja uusi vaate, heljä niinkuin suven kukkalava,

sen ompelis ja omaksensa ottais muut.

Mut kellot soi, ei rauhaa leikissä, ei työssä,

vain kätees sauva, toiseen seppel, näin

sun samottava pois on, loitos, jäätyneessä yössä

luo haudan laiminlyödyn, yksin korpiin päin.

On vuotten varjoon juossut mahla muistoistasi,

se malja, voi, ei enää kukkuroi,

söi ajan happo hauraaks unelman sen kalleimpasi,

vaan kellot, kellot, ne vain kutsuu, käskee, soi!

Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.