Puuskan surulaulu.
Kipinteonvaarin haudalla.
Kirjoittanut Larin-Kyösti
(Sävel: Purpuri N:o 2).


Taitava mies olit Kipinteon vaari,
joka teit hongasta luikuripuun,
hautaan jo virsillä vietihin paari,
nyt ajat kepeään kullassa kuun
mustaan rantaan, miss’ei enään soittaa voi,
missä kuolon kulkuset vain soi.
Usein sä veit minut tarujen tarhaan,
sieltä ma iloisen intoni sain,
metsässä harhasin aamusta varhaan,
lintuja matkin ja säveliä hain,
pieni piltti olin silloin kasvussain,
kun ma pajupilliis soittaa sain.
Sitten ma astelin maailman rantaa,
luikurin äänestä maantie soi,
viuluni mainetta sain minä kantaa,
polkuni hyvän talon tanhuille toi,
kussa paimen yhteen kutsuu karjojaan,
kussa neidot poimii marjojaan.
Kun humuhäissä ma soittelin illoin,
unhotin itseni, taivaan ja maan,
nyökytit, vaari, sä päätäsi silloin,
sua minä taatana muistella saan,
kiitos, vaari, annoit mulle elämän,
rintaan sytytit sä kipenän.
Orava se oksilla polskia johti,
kerkkiä kiiti ja latvoja sous,
allikon pinnalla pilvet ne hohti,
soma puna kallion kulmille nous,
sinikellot kiilsi kultakasteessaan,
kaikki marjat keinui varsissaan.
Muistelin iltaa, kun huoleni jäivät,
suru suli, outona onneni näin,
muistan ne nuoruuden päilyvät päivät,
kun suloneitosen näin edessäin,
kukan antoi, itki, hiljaa hiipi pois,
niinkuin mua rakastanut ois.
Sammuu se lempi ja onnikin haihtuu,
pysty on usein kulkijan tie,
elämän kirjavat purpurit vaihtuu,
tänne ne paraankin taiturin vie.
Koleasti haudan kuuset huminoi,
taivaan harput heleämmin soi.
Viuluseppä sä ain olit oiva,
elämään sait sinä kuolleen puun,
siksi on soittoni muistoas soiva,
sua minä siunaan varjossa kuun;
itke Puuska, itkun imee ahne maa,
mitä elämä on? – kaiku vaan.


Lähde: Larin-Kyösti 1901: Unta ja totta. Otava, Helsinki.