Puukkojunkkarit: Toinen osa: XI Esa!
| X Nuorten seurassa | XI Esa! Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio |
XII Solmu |
Koko yön kuljeksittuaan paikalta toiseen saapuivat Esa ja Levalan Lomppi Karhuun. Mutta ikään kuin jokin painajainen olisi Esaa vaivannut, rupesi hän heti kotiin saavuttua ihmettelemään miksi tänne oli tultu. Muori oli hankkinut heille pullollisen viinaa, jota väen ylösnousun aikana vielä ryypiskelivät. Väliin kuului kamarista laulunräminä, väliin tanssin hypähdys, väliin oltiin aivan hiljaa.
»Kuule», virkkoi Esa, kun molempia näytti rupeavan nukuttamaan, »tänä päivänä alkavat Laitalan Valeen ja Järvelän Santran häät.»
»Alkakoot», tuumi Lomppi huolimattomasti, silmät puoliummessa.
»Minä ainakin menen sinne», jatkoi Esa.
»Sinä? Onko sinua kutsuttu?» Lomppi alkoi virkistyä.
»Kutsuttu! Ei. Mutta vähät siitä. Lähdetkö sinä?»
»Häihinkö?»
»Mihinkä sitten, kuin häihin! Älä nyt nuku kun puhut.»
»Mennään vain.» Lomppi haukotteli. »Ensin pitäisi saada vähän nukkua. Saamari, kun mua kovin unettaakin.»
Esa jo alkoi levottomasti kävellä.
»Minua ei uneta yhtään, ei vähääkään, ei niin merkkiäkään!»
Lomppi taas vähän torkosi ja virkistyi. Häntä näyttivät elähdyttävän muistot.
»Peeveli, mutta ne saivat selkäänsä!» virkahti hän ja nousi ikään kuin innostuneena.
»Mitä vielä, ei ne paljoa saaneet», väitti Esa, näyttäen siltä, että hän enemmän ajatteli muuta kuin tätä.
»Kyllä ne saivat tarpeeksensa. Mutta mitä varten sä sitä Ellaa löit? Onko teille tullut paha väli?» Lompin silmät muljottivat selkoselällään niin laiskasti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen pidetyksi niitä auki.
»Minä lyön ketä tahdon!»
»Et sinä nyt niin lyö, vaikka olisit hyväkin.»
»Lyönpä! Vai luuletko, että mä pelkään?» Esa pyörähti silmät palavina Lompin eteen. Vitkalleen, ikään kuin uninen ainakin, nousi tämä öristen seisomaan:
»Meinaatko sinä kimppuun käydä, vai?...» Lompin ääni oli sekin uhitteleva. Esa, joko siitä tai jostakin muusta syystä, sai yhtäkkiä hänessä harvoin tavattavan peruuttamishalun.
»No enhän minä sinua lyö, pöhlö», nauroi hän.
»Minä ajattelin, että jos sinä minua meinaat...» Lomppi istui uudelleen lausettaan lopettamatta. Esa oli tällävälin heittäytynyt selälleen sänkyyn, mutta sieltä hän yhtäkkiä kavahti istumaan.
»Kuule, lähdetään ajolle! Pannaan tuolta meidän kopukka rattaiden eteen.»
»Mennään vain, mutta pannaan aluksi vähäksi aikaa makuulle.» Lompilla oli niin uni, ettei hän tahtonut voida enää silmiään auki pitää.
»Kuka nyt maata viitsii! Makaa haudassa, siellä on parempaa aikaa.»
Lomppikin innostui vihdoin. Esa meni tupaan, ajoi Matin asettamaan hevosta. Muori ei tohtinut Esalta mitään kysyä. Hän meni pihalle ja koetti Matin kanssa arvailla mihin siinä nyt lähdetään. Mutta mistäpä sitä Mattikaan tiesi. Muori huokaili ja valitteli, että mikä tässä tulee eteen, kun ei tuo enää kokottelekaan työhön... Ja kun se ryöstöhuutokauppakin nyt ainakin tulee ensi maanantaina, niin sitten se ainakin kaikki rentoon heittää.
Äiti jo ratkesi itkemään ja valitti, että kerjuu tässä on edessä ennen pitkää. Kun nuo hyväkkäät kanssa nyt juuri rupesivat hakemukseen panemaan, ikään kuin eivät tuollaisten saatavain perille pääsisi. Olisi edes akan ottanut, niin siitä ehkä vähän asettuisi ja sitten talonsa pitäisi ja minäkin olisin tässä jollakin kurin mennyt vanhat päiväni...
Muori heltyi yhä, läheni hevosta, joka yht’aikaa hänen kanssaan oli vanhentunut. Ruunan kyljet olivat laihat, selkä notkossa ja silmät loistottomat ja himmeät.
»Ruuna-parka», virkkoi muori ja taputteli hevosta kyljille, kyynelten juostessa omista silmistä.
»Sanoiko se Hautalainen todella, että hän vie Esan käräjiin siitä hevosenajosta?»
»Uhkailivathan ne molemmatkin ja kiukussa olivat vahvasti.»
»Kaikista sitä nyt käräjiinkin viedään. Ennen vanhaan, kun minä olin nuori», alkoi muori kertoa miten pojat silloin olivat vallattomia, eikä niistä sellaisista käräjiin menty.
Porstuasta kuului poikain askelia ja ääniä. Muori säpsähti, vetäysi nurkan taakse piiloon. Hädissään sysäsi seinään sormensa, jonka ympärillä oli tukko. Haava rupesi kipristelemään ja tuskallisen näköisenä alkoi muori viihdytellen heiluttaa kipeätä kättänsä. Yritti sen ohessa kuunnella puheita pihalta.
Lomppi rupesi heti köntimään rattaille, johon heinäin päälle oikaisi pitkälleen. Esa seisoi miettivän näköisenä tuikeasti katsellen ruunaa, tuota laihaa, vanhaa konia. Sitten koperoi suitset maasta käteensä, huitaisi perillä hevosta useampia kertoja. Paljon ei vanhus tuosta välittänyt: ensi iskulla potkaisi yhdellä jalalla, toisella luimisti korviaan ja huitaisi päällään lyöjäänsä kohti hampaat irvissä, mutta ei yrittänytkään karkuun. Esa vimmastui tuosta verrattomasta laiskuudesta ja rupesi suomimaan vanhusparkaa oikein hengen edestä. Sittenpä sai sen hyppelemään, tempomaan ja lyyhistelemään. Vanhaan hevoseen näkyi palaavan kuin jonkinlainen kajastus muinoisesta rivakkuudesta.
»Ään!» karjui Esa ja tempoi molemmista suitsiohjaksista, että hevonen oli lyyhistyä takapuolilleen. Mutta silloin taas seurasi isku, joka pakotti sen eteenpäin ryntäämään. Tuo nykiminen alkoi jo tuntua rattailla makaavasta Lompista ilkeältä. Rupesi kyselemään, että mitä hittoa se siinä nyt tempoo?
»Kyllä se nyt jo hyppelee!» virkkoi Matti tallista. Äänestä kuului, että hän nauroi.
»Häh?» kysäisi Esa ja kääntyi sinne päin.
»Sanon vain, että kyllä se nyt jo hyppelee», uudisti Matti.
»Kuule, Matti», sanoi Esa ja läheni suitsiohjakset kädessä tallia. »Ilveiletkö sinä?»
Matti kavahti.
»Mitä ilveilemistä se sitten on? Minä vain sanon...»
»Kyllä sinä ilveilet!» Esa heitti suitset, meni talliin ja otti Mattia rintapäihin.
»Kaa, mitä sinä nyt?» Matti tarttui hänkin Esan rintapieliin.
Jo hämärti päivä siksi, että Matti saattoi nähdä Esan kasvojen kummallisen ilmeen.
»Mitä sinä kummailet?» uudisti Matti, kun ei Esa puhunut mitään, hammasta vain puri ja hypähteli.
»Kuule Matti, emmehän me ole koskaan riidelleet, emmekä tapelleet ennen?» kysäisi Esa vihdoin.
»No ei, mutta mitä sinä nyt turhailet?»
»En minä turhaile. Sinä nauroit sillä, ettei mulla ole parempaa hevosta. Sitä minä en kärsi. Ja samalla kun sinä kerran nauroit, ajattelit sitä, että meille tulee ryöstöhuutokauppa, ja sitä, kun Hautalainen...» Esan valtasi niin kiukku, että hän pyöritti vain hammasta purren päätänsä.
»Mutta olkoon nyt», jatkoi hän, ja ääni tuntui itkunsekaiselta. »Kun sinä pelkäät, niin olkoon anteeksi. Kyllähän sinä sen tiedät, että minä sun löisin seinään, voisin tappaa kuin kissan. Mutta meillä on ollut hyvät välit ja olkoon nytkin, Matti.»
»Noo.»
Esa löi Mattia olkapäähän ja kuiskasi:
»Matti, sulle sanon, että tänä päivänä kuuluu kamaloita.»
»Kuule, Esa, mitä sinä aiot?» kysyi Matti sydämellisellä osanotolla.
»Aion, mitä aion, kyllähän sitten kuulet. Mutta en minä hevosen ajosta linnaan mene, enkä köyhänä tässä kävele, kun ne rupeavat velkoja hakemaan.»
»Ei sinun nyt siltä vielä tarvitse köyhänä olla. Hanki rahoja ja maksa sille Saviojalle.»
»Mitä? Kuka minulle rahaa antaa! Kuule, ei minua ole luotu isännäksi eikä rengiksi, mutta karskiksi vankipojaksi. Vielä sitä lauletaan Karhun Esastakin!»
»Älä nyt sellaisia! Eihän ketään ole vangiksi luotu?»
»On minut. Äitini tappoi isäni, tiedäthän sinä sen. Lastu ei lennä kauas kannolta.» Ikään kuin säikähtäen omia sanojaan katsahti Esa arasti Mattiin.
»Kuule, minä puhun kenties liikoja, mutta niin minä uskon, ettei äitini ole syyttä miehensä murhasta kärsinyt. Kun minullakin olisi ollut ihmistenmoinen äiti, niin kyllähän minustakin olisi ihminen tullut, Matti! Mutta kun äitini on juonut aina, niin hän ei ole ikänä antanut minulle hyvän neuvon sanaa, että vain olisi itse saanut elää niin kuin halutti. Niin se talo on mennyt.»
»Tuletko sinä, Esa, vai?» huusi Lomppi.
»Odota! – Mutta sen sinä, Matti, tiedät, että varas ja rosvo en minä ole ollut ikänä. Vaikka olenkin sellaisten, kuin Karin Vennun kanssa pitänyt seuraa, niin en ikänä sen vuoksi. Mulla on hurja luonto, ja sentähden olen ollut heidän seurassaan. Mutta kun ei mulla ole halua toisen oman päälle, niin siitä Vennukin on ruvennut vihaamaan. Vihatkoon! Se on minulle – Jumaliste onkin! – saman tekevä. Sentähden en minä viitsikään linnaan mennä niin tuiki huonosta asiasta kuin tuo konijuttu. En ikänä!»
»Mutta eihän siitä linnaa tulekaan?»
»Tulee siitä, kyllä ne sen hevosvarkaudeksi saavat väännetyksi. Niillä on minulle sydänvihaa. Mutta olkoon miten on, minun on jo monta viikkoa ollut niin paha olla, niin, niin helvetin paha, että tähän täytyy tulla muutos. Ajattelin minä jo vähän toisenlaistakin muutosta, mutta ei se tapahtunut. No minä menen linnaan, onhan se edes jotakin... Mutta, Matti, anna anteeksi, jos minä olen joskus ollut häjynkurinen. Ja hyvästi nyt.»
Esa otti Matin kädestä. Tämän kasvot vääntyivät kummallisesti itkuntapaiseen väärään, eikä hän saanut sanaa suustansa, vaikka nähtävästi sitä tarkoitti.
»Hyvästi, älä muista pahaa.»
»No, mutta, oikeinhan sinä nyt lähdet niin kuin iäiselle reisulle. Emmekö me, velikulta, riisu hevosta talliin?»
»Ei, ei riisuta. No kukapa sen tietää, vaikka lähtisinkin iäiselle, ei sitä tiedä... Mitä minusta sitten on lukua.»
Mutta nyt purskahti hän itkemään ja meni tallista ulos. Matti näki, että Esaa painoi jokin hirveä tuska. Tämän puhe muuten oli niin odottamatonta, niin kummallista ja herätti rengissä niin suurta myötätuntoisuutta, että hän ei voinut pidättää itseänsä hyppäämästä Esan perään ja ovella tarttumasta häneen sylisin.
»Me-e-enen minä!» Esa riuhtaisi itsensä irti ja hänen huudahduksensa oli taas tuollainen tavallinen, lihallinen.
»Kuule, pannaan hevonen talliin», pyysi Matti.
»Ei. – Hevonen!» Esa tempaisi suitsista, istui rattaille, missä Lomppi oli nukahtanut, tempoi ohjaksista ja löi hevosta. Se lähti konkaroimaan mikäli jaloista lähti.
»Mitä se nyt sanoi?» kysyi muori Matilta, tullen nurkan takaa.
Matista tuntui kysymys enemmän utelemiselta, kuin äidin huolta ilmaisevalta.
»Se sanoi», virkkoi Matti painavasti, »että jos hänelläkin olisi ollut ihmistenmoinen äiti, niin hänestäkin olisi tullut ihminen.»
Muori kääntyi kuin väkkärä tupaan päin.
»Aina te mun niskaani lennätte», itki hän mennessään.
Esa ruoski hevosesta kaiken juoksutaidon mitä siitä suinkin lähti. Levalan Lomppi makasi rötköttäen kärrynlavalla ja lauleli rallattaen kaikki rekivirret sikin sokin. Toisinaan Esa innostui laulamaan hänkin, ja silloin he kahden kilpaa huusivat, että taivas kajahteli. Toisin vuoroin Esa taas istui synkkänä ajatuksiinsa vaipuneena eikä näyttänyt ensinkään kuuntelevan kumppaninsa kulotusta.
»Mutta, mihinkä me ajamme?» kysäisi Lomppi vihdoin, kun jo olivat ajelleet tunnin, toista. Hiisi olkoon, tässä jo alkaa tulla vilu.»
»No, vaikka tuohon», virkahti Esa, käänsi hevosen maantien vieressä olevan mökin pihaan. Toveri rupesi kiroilemaan.
»Mitä sinä nyt aiot? Haluttaako sinun körttisaarnaa kuulla?» kyseli.
»Haluttaa», sanoi Esa silmät hienossa ivahymyssä.
Mökin ikkunaan ilmestyi useita kasvoja. Esa jätti hevosen panematta kiinni ja lähti tupaan. Lomppi seurasi.
Mökin isäntä oli yksi innokkaita heränneitä, Suutari Erkki, hän, jolla oli niin raikas veisuuääni ja joka toisinaan saarnailikin.
Erkki istui työssään työpöytänsä ääressä, kolme lasta kurkisteli penkillä ja vaimo polki rukkia. Oppipoika istui vastapäätä mestaria työpöydän toisella puolen.
Esan ja Lompin tupaan astuessa oli suutari juuri neuvomassa oppipoikaa, eikä ollut huomaavinaan tulijoita. Vaimo loi heihin syrjäisen silmäyksen, käski istumaan ja polki keskeyttämättä rukkiaan.
»Istumaan», virkahti hän uudelleen.
Kumpikaan pojista ei tervehtinyt. Lomppi tuli sisään hiljakseen laulaa hoilottaen ja meni suoraan suutarin ääreen. Siinä kumartui nojaamaan työpöytään. Se oli vähällä mennä nurin, jollei mestari olisi ehtinyt painamaan toisesta päästä.
»Älä käy siihen kiinni, kaadat koko pöydän», virkahti suutari nyreästi.
»Älkää suuttuko, mestari, ottakaa ja saarnatkaa tälle Esalle yksi hyvä sakuska.»
»Mene pois siitä, etkö näe, että olet tielläni», huomautti suutari taas, kun Lomppi oli käden tiellä pikilankaa vetäessä.
»No, saakeli tuota, mestari, saarnatkaa nyt ... yksi sakuska.»
»Mitä sinä siinä...» Esa tempasi Lompin käsipuolesta edemmäksi ja meni itse istumaan suutarin ääreen penkille. Rupesi oikein ihmisittäin juttelemaan.
»Onko mestarilla nyt hyvin kiirettä?»
Suutari katsahti pitkään Esaan, että oikeinko se tosissaan noin ihmisittäin puhuu?
»Kylläpähän sitä on kiirettäkin», vastasi.
»No rupeaako tuo Jussi oppimaan? Se on meidän kylän poikia.»
»Kyllä Jussista suutari tulee.»
Lomppi pani piippuunsa.
»Se on, tuo Lomppi, sellainen ilkeännahkainen, mutta ei sitä pelätä tarvitse», kuiskutti Esa suutarille.
»Enkä minä juuri kesken pelkääkään», tuumi suutari.
»Mutta, antakaahan nyt, suutari, viinaryyppy», alkoi Lomppi uudestaan.
»Ei ole tässä viinoja.»
»Köyhäpä sinä olet.»
»Koskapa ne suutarit niin rikkaita lie olleet.»
»Lyökää sitä», kuiskutti Esa suutarin korvaan, »kyllä minä autan.»
Suutari pudisti päätä. Lompille hän sanoi:
»Luuletko sinä, että tuo on sopivaa, tuo tuollainen? Kyllä on sullakin jo siksi päiviä päässä, että saattaisit ruveta ihmisten lailla olemaan.»
»En minä ikänä körttiläiseksi rupea.»
»Ei sitä tiedä.»
»No ei vaikka...»
»Älä vakuuta. Niin minäkin ennen ajattelin.»
»Ei sitä pidä vakuuttaa... Se oli minun mielestäni oikein komeaa veisuuta siellä Toivolassa eilen illalla», virkahti Esa.
»Oliko se?» kysyi suutari silmät loistavina.
»Oli se.»
»Vai oli. Ottiko se niin kuin omaantuntoon? Mä kysyn nyt vain yksinkertaisesti.»
»Omaantuntoon!» matki Lomppi ja nauroi.
»Otti se», sanoi Esa.
»Mutta mitä varten te sieltä pois lähditte?»
»Noo, en tiedä.»
»Sanottiin, että teillä oli pahat aikomukset, että te olitte tulleet sinne lyömään meitä?» jatkoi suutari hiukan kiihottuneella äänellä.
»Hmm, taisipa jollakulla olla ajatusta, mutta ei minulla ollut, tulin vain heidän mukanaan», sanoi Esa.
»Mutta miksikähän eivät lyöneetkään?» kysyi suutari. Esa ei sanonut sitä tietävänsä.
Suutari innostui.
»Kuule, Esa, se oli Jumalan voima, joka teitä esti ja teki tyhjäksi pahain aikomukset.»
»Ei olisi ollut körttiläisille selkäsauna liiaksi», muistutti Lomppi syrjästä. Esa ei puhunut mitään, kuunteli vain huulet yhteen puristettuina. Suutari innostui vähitellen saarnaamaan ja puhumaan persoonallisesti Esasta. Arveli, ettei hän uskonut Esalla olevan pahaa sydäntä, vaikka hurja luonto ja penseä kasvatus oli vienyt väärälle tielle. Vertaili körttiläisiä ja maailmanlapsia toisiinsa ja kysyi, että eikö Esan sydämessä joskus jokin ääni koputellut kipeästi ja muistuttanut hylkäämään pahaa tietä?
»Nyt mennään!» virkahti Esa yhtäkkiä ja lähti ulos. Lomppi oli istunut takkakivellä, josta lähti noituen. Suutarin väki jäi kummissaan ihmettelemään, että mikä sen nyt noin yhtäkkiä tuli?
Saviojan talo ei ollut kaukana. Sinne Esa nyt ajoi suoraa päätä. Isäntä ja emäntä olivat kahden kotona ja pelästyivät hirveästi, kun näkivät Karhun Esan pihaan ajavan. Esa meni yksin tupaan, kun Lompilla oli jotakin tekemistä pihalla.
»Istumaan», käski isäntä joka seisoi takan ääressä ja vapisi. Esa meni suoraan äijän viereen.
»Onko teillä viinaa?» kysyi Villen korvaan huutaen.
»Viinaa?... O-on sitä.»
»Pankaa pöytä koreaksi. Onko sianlihaa?»
»Sian...?»
»Sianlihaa!»
»On sitä», emäntä ehätti ennen isäntää.
»En minä tiedä», isäntä sanoi, »emäntä sen... Onko sitä? Pane tälle Esalle ruokaa pöytään.»
Ukko-vanhus vapisi kuin tuomarinsa edessä. Emäntä alkoi juosta kuin tulisilla hiilillä ja puuhata talon parasta, voit, lihat ja viilipytyt pöytään.
Yhtäkkiä Esa tarttui isännän rintapieliin ja rupesi ravistamaan, nauraen ilkeästi. Ukolta pääsi itku ja hän rupesi Jumalan nimessä rukoilemaan, ettei Esa hänelle tekisi pahaa, vanhalle miehelle. Emäntäkin jo tuli ja yhtyi nöyrästi samaan rukoukseen.
»Kuka teidän käski panna hakemukseen! Minä lyön seinään, niin kuin silakan!»
»Älä, älä, hyvä ihminen», rukoili emäntä.
»Armahdahan nyt vanhaa miestä», pyysi vaari itkien.
»Mitä varten te panitte hakemukseen?»
»Kun ne sanoivat, että sun talosi on mennyttä kalua.»
»Kuka sanoi?»
»Körttiläiset sitä sanoivat ja muutkin käskivät panna hakemukseen... Älä nyt, Jumalan oma, tapa... Minä annan sen vielä olla.»
»Niin, se annetaan olla, Esa», säesti muori.
»Kuka käski panna hakemukseen? Käskikö suutari Erkkikin?»
»Kyllähän se suutarikin sanoi.»
»Jottako panna hakemukseen.»
»Niin, se sanoi niin kuin muutkin.»
»Suutari Erkkikö?»
»Niin.»
»Ettekö te olisi muuten panneet hakemukseen, jos eivät muut olisi käskeneet?»
»No ei, en vaikka, mutta kun ne... Mutta annetaan nyt olla.»
Esa jätti vanhukset siihen ja lähti ulos kuin nuoli. Portailla tuli Lomppi vastaan ja sai palata siitä rattaille.
Nyt sai ruuna hypätä uudestaan suutarin mökille. Lompin kysymyksiin ei Esa antanut mitään selvitystä. Suutarin pihalla hän käski Lompin odottaa niin kauan. Itse meni tupaan.
Suutari otti hänet vastaan säteilevin kasvoin. Luuli jo, että oli äsken omantunnon hereille saanut ja että Esa nyt jo tuskain kanssa palasi.
»No, mitä nyt kuuluu?» kysyi suutari.
Esa meni suoraan suutarin viereen.
»Sinäkö olet kehoittanut Saviojan Villeä panemaan velasta hakemukseen!»
»Minäkö?»
»Sinä!» Esa antoi suutarille niin kovasti vasten leukoja, että tämä lensi tuolineen nurin niskoin. Lapset ja vaimo parkaisivat pelästyksestä yhteen suuhun ja oppipoika pakeni sänkyyn. Annettuaan iskun potkaisi Esa vielä suutaria muutamia kertoja saappaan kärjellä ja lähti sen tehtyään ulos. Tempaisi siellä suuren kiven maasta ja viskaisi sen ikkunaa kohti, mutta osasikin vain ikkunan pieleen. Lomppi naureskeli heitolle ja sanoi, että jos hän tulee, niin kyllä hän osaa. Mutta Esa ei odotellut sitä, vaan nousi rattaille ja lähti hyppyyttämään pois. Taas hehkui hänen kasvoissaan vimmanliekki, ja kun hän karjaisi hevoselle, tuntui se niin sydämenpohjasta lähtevältä, että Lomppikin oudoksuen nosti päätänsä ja etsi katseillaan Esan silmiä. Tiellä roiskui rapa yli pään, kun tuo vanha hevonen laukkasi. Rattaat poukahtelivat puolelta toiselle, mutta yhä sai hevonen iskuja, yhä karjui ajaja, ulvoi kuin tuskallisesti porottavaan haavaan olisi kipristelevää voidetta kaadettu. Lomppia alkoi hirvittää, niin että hän nousi polvilleen rattailla, tarttui Esan käsivarteen tuskallisesti huudahtaen:
»Esa!»
Esa käänsi silmänsä ja näki Lompin tuskasta vapisevan.
»Kuule, älä nyt aja!»
Mutta Esa päästi uuden huudon, antoi hevoselle uuden iskun ja Lompin täytyi pysytellä tasapainossa.