Puukkojunkkarit: Toinen osa: V Seurauksia
| IV »Minä taikka sinä...» | V Seurauksia Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio |
VI Yöllisiä tapauksia |
Sillä aikaa kun Karhun Esa sielullisesti kärsi, parantelivat muut Korvenloukolla saamiaan ruumiillisia haavoja ja hautoivat mahdollisesti kostotuumiansa. Yleisöllä oli tuosta tapauksesta paljon jauhamista isoksi aikaa. Suurin ihme oli, ettei lopullisesti yhtään lyödyistä kuollut, ne parantuivat kilpaa. – Sitten kuultiin, että Järvelän Santra olikin ollut kotonansa Mikkeliyönä, – naurettiin ja ilkuttiin pojille vasten naamaa, Ella parkaa ihmiset suorastansa pilkkasivat. Mikähän mieskään se sitten on tuo Ella? sanottiin, – pöhlömäinen retale. Ei ole edes aikamiehen vastus, huudollansa vain pelottelee. Ei sellainen ole kelpo tytön arvoinenkaan. Valee sitä vastoin. Harvat hänet tunsivat, nuori kun oli poika ja vähän pitäjällä kulkenut. Poikaa se vain näkyi olevan. Nuolkaa nyt huulianne pitäjän komeat pojat, ja katsokaa päältä, kun oikein aika poika syö rokan nenänne edestä...
Valeesta tuli ihme. Hänen voimistaan ja rohkeudestaan kerrottiin uskomattomia juttuja.
Myöhemmin saatiin kuulla, että Järvelässä oli jo täysin suostuttu, että herastuomari jo oli mielistynyt vävyynsä ja emäntä ainoastaan siitä enää marmatteli, kun niin kamalalla kurilla vanhoja ihmisiä peijataan.
Karhun Esa unohdettiin kokonaan tämän pääasian johdosta, sillä ei kukaan tiennyt, että hänkin Santraa ajatteli. Muutaman päivän kuluttua ruvettiin vihdoin häntäkin muistamaan, kun kuultiin huhua Saviojan Villen hätyyttämistouhuista. Sitten huomattiin, että kuuluisa mustakin oli kuollut. Vanhan kokemuksen mukaan sellainen tapaus aina vei talon onnen, heitti männän katolle. Makailevan nyt kuuluikin onnettomuuksien päälle. Kyllä se olikin lentänyt! Jokohan putoaa? Miehuullisesti nytkin kuului tapelleen Korvenloukolla. Poikaa se on se Esa. Ottaisi nyt akakseen Rekipellon Sannan, pääsisi veloistansa ja rupeaisi ihmisiksi elämään vielä, niin tulisi oivakin mies. Mutta joko! Sellaista se on sukuakin...
Nimismies oli kauniisti pysynyt kotona koko Mikkeliyön, kulkenut ikkunasta ikkunaan, mutta ulos vain ei lähtenyt. Mitäpä hän siellä? Oikein karmi selkäpiitä jo ajatellessakin, kun kuuli ohiajavain rivoja lauluja ja huutoja. Makuulle ei mitenkään voinut mennä, olo tuntui niin levottomalta ja turvattomalta. Tunsi olevansa kuin piiritetyssä varustuksessa, jossa ei ollut mitään varustuksia ja vihollinen, ilkkuen piiritetyn voimattomuutta, mellehti ympärillä härnäillen ja kiusaten... Saattaisivat tulla millä hetkellä hyvänsä ja iskeä ikkunan rikki...
Hyvä isä...! se ei olisi tapahtunut ensi kertaa. Monestihan oli sillä tavalla nimismiesten luo menty, – ei hänen luoksensa sentään vielä koskaan. Mutta miksei sekin saattaisi joskus tapahtua...
Johtui tekemään itsekseen tiliä teoistansa, suhteistaan kuntalaisiin. Lohdutukseksensa huomasi, ettei ollut tuoreita epäsopuja hänen ja junkkarien välillä. Sepä rauhoitti. Hullupa olisikin ollut, ajatteli, jos olisi kaikkia kanteita korviinsa ottanut! Pahahenkikö niistä sitten selvän ottaisi siksi, että niitä kiinni saisi. Ruveta niiden kanssa kilpaa juoksemaan, – eipä tässä ihminen saisi elävää rauhaa eikä kunnollisesti yötänsä nukkua...
Mitä apua siinä olisi noista körttiläisistäkään! Eihän hän voi muutenkaan sitä joukkoa sietää. Ennen olisi koko piiristä vaikka hiiteen lähtenyt. Mutta koko saakurin uskalikkoja ne olivat yhtäkaikki, hänenkin mielestään, nuo körttiläiset, kun uskalsivat ruveta suoranaiseen sotaan noita junkkareita vastaan.
»Tehkööt kuten haluavat», hän yöllä itsekseen arveli, »omaan niskaansa he saavat. Minä en välitä. Jos he voittavat, saavat nuo roistot hiukan pelkäämään, on se minulle hyödyksi, tietysti! Jos tappiolle joutuvat, syyttäkööt itseänsä. Mihinkä tässä yhden miehen voimat ulottuvat?» Hän levitti mahdottomuudelle käsiään.
»Komppania kasakoita tässä pitäisi olla, jos niitä kurissa saisi pidetyksi!» hän huudahti. Melkein rauhoittui, sillä tuntui niin luonnottomalta yhdeltä mieheltä vaatia. Mutta kohta rauha katosi, kun uusia ääniä kuului maailmalta.
»Jos ne taas tekevät murhia niin...» Se olikin ikävintä. Silloin täytyi aina asiaan käsiksi käydä, ei sopinut huolettomuuteen jättää. Sellaisissa tapauksissa tahtoi sotkeutua, joutua vihan ja vainon alaiseksi. Se häntä harmitti, pelotti. Neuvotonna mies panetteli tuota villiä kansaa, joka oli ikään kuin pimeyden kidasta oksennettua ja hän vaivainen joka oli joutunut niiden keskelle järjestystä ja oikeutta pitämään! Mutta kun oli kerran tullut, niin pysyisi täällä kuitenkin jonkin ajan, hän näyttäisi, että hän on sentään mies, joka ei ensi pahasta säikähdä, joka ei kulje jäniksen säärillä...
Vasta aamun hämärtäessä hän nukkui. Päivällä jo sai kuulla, mitä oli tapahtunut Korvenloukolla. Nerokkaana laskumiehenä huomasi heti, että kumpikin puolue oli jotenkin tasaväkisesti saanut ja antanut. Se oli hyvä tulos. Parhaimmassa tapauksessa eivät uskalla antaa asiaa käräjäin haltuun ensinkään, jollei niistä ruojista joku satu kuolemaan. Huhut toivat hyvin seikkaperäisiä tietoja. Vahdit olivat kovasti syyllisiä ja korvenloukkolaiset olivat ensin päälle hyökänneet, alkaneet tappelun. Jahah, ne kyllä minä tutkin, panen miehiä linnaan kahden puolen! Ei kumpaisillakaan ole syytä vihata minua! Eivätkä ne sellaista vihaa, kun kahden puolen saavat minun kädestäni. Hyvä juttu, minä teidät opetan...
Mutta sitten hän kohta muisti kysyä, oliko Karin Vennu joukossa. Ei ollut. Se oli hyvä juttu, oikein hyvä. Siihen minä isken sitten kun nämä toiset panen ensin linnaan. Minä näytän...!
Vasta myöhemmin kerrottiin hänelle siitä, että Talvikosken Hermanni oli kuolemankielissä ja että häntä oli poikansa Köpi lyönyt. Köpi ei ollut nimismiehen tietojen mukaan minkään joukon erityisen suojeluksen alainen, olihan vain tavallinen renttu, josta ei lie kukaan välittänyt. Tästä tapauksesta tultiinkin erityisesti ilmoittamaan. Kerrottiin, että poika on karkutiellä.
Tähän asiaan nimismies innostui. Hän kutsui heti kaksi lautamiestä, kävi Talvikoskella, näki isännän huonon tilan ja lähti, otettuaan vielä pari isäntämiestä mukaan, etsimään Köpiä. Löysikin tämän eräästä juoppoparvesta, pani kiinni ja vei vanginkuljettajalle. (Päivää myöhemmin lyöty isä pyysi ja saikin poikansa vapaaksi.) Kotiin tultuaan kyseli nimismies Margareetalta eikö Korvenloukon »roistoja» tai körttiläisiä ollut sillä aikaa käynyt? Ei ollut käynyt. Nimismies hieroi mielihyvissään käsiään... Pelkäävät nahkaansa, rohjaleet, eivät uskalla tulla ilmoittamaankaan...!
Ensin käkesi hän mennä sinne itsestään. Mutta tuli jätetyksi asia päivästä toiseen odotellessa, että joku niistä lyödyistä kuolisi. Tuo odotus ei kuitenkaan toteutunut ja jo ensi viikon lopulla ajatteli, että sopikoot ja sotikoot...! Saivatpahan tarpeeksensa jo.
Eräänä päivänä, kun Lindblom jo oli alkanut rauhoittua Mikonpäivän melujen jälkeen, tuli hänen luokseen Saviojan Ville ja Koivulan lautamies. Jo tämän parin näkeminen suututti nimismiestä: toinen semmoinen tyhmeliini ja toinen körttiläinen! Kun vielä kuuli asian, että nämä tulivat häntä pyytämään ulosmittaukselle Karhuun, silloin hän raivostui.
»Kaikille niitä raha kans lainata ja sitte mine pite olla täs jokahitte koira!»
Lautamies sanoi, että se on kyllä ollut hullua, mutta mitäpä siihen nyt tehdään ja arveli vielä, että sopii ottaa palkkansa.
»Luuleko sine, ettei mine sen ymmerre!» huusi Lindblom, »mut siine on muutkin seikat, se on semmosta pirun joukko.»
Jo ymmärsi lautamies, että Lindblom pelkää nahkaansa.
»Noo», kiirehti sanomaan, »ei siinä ole pelkäämistä, sillä niille lie tullut pahat välit Karhun Esalle ja Karin Vennulle, koska Vennu kävi tämän Saviojan puheilla hyvässä ystävyydessä sanomassa, että olisi parasta kiiruhtaa hakemusta ja ulosmittausta, että sen Esan asiat ovat huonolla jäljellä.»
»Sanoko Karin Vännu nin?»
»Niin se oli sanonut. Ja siitä me arvelimme, että niille on tullut riita.»
Tuo uutinen nähtävästi vaikutti nimismieheen erinomaisesti. Sillä hän nousi kävelemään ja rupesi mielihyvissään käsiänsä hiomaan ja hokemaan: »Jahas, jahas, vai on piruile tulluna riitta.»
»Niin näyttää.»
»Jahas. Noo, se tuomio on valmis?»
»Niin on, nimismieshän sen näkikin.»
»Oikke, mine muistas! Noo se on joukkos?»
»On.»
Mutta nyt teki mieli lykätä asia kuitenkin pari päivää, sanoi olevan itsellänsä kiirettä. Siihen oli suostuminen. Päätettiin siis kahden päivän päästä lähteä.
Muuanna päivänä ajoivat ryöstömiehet Karhun pihaan, nimismies jahtivoudin ja kahden lautamiehen kanssa. Esa sattui juuri ulkokädellä olemaan.
»Päivää», tervehtivät, muutamat hiukan nolon näköisinä, toiset vähän kopeina ja ikään kuin ylvästellen tahtoen sanoa: ole mikä oletkin, ei me tässä nyt ainakaan hyppyyn lähdetä!
Esa katseli tuikeasti, syrjittäin eikä vastannut tervehdykseen, aikoi vain tupaan mennä. Mutta nähtyään, että miehet valmistausivat myöskin sinne tulemaan, pidättyi porrasten eteen. Kyllä siinä jo näki, että miehessä kiehui, sillä ääni kalahteli niin omituisesti, kun kysyi:
»Mitä miehet kulkevat?» Hän seisahtui porrasten eteen ikään kuin estääksensä sisään tulemasta.
»On vähän asioita», virkkoi jahtivouti ja vilkaisi nimismieheen, joka oli jäänyt hieman jälkeen.
»Vai asioita. Mitä asioita?»
»Noo, kyllähän tämä vallesmanni sitten selittää, selittää sinulle...»
»Ei sillä mulle ole mitään asiaa!»
»Eiköpähän ole, sittepä hänen näkee, näkee jo.»
Esa yhä seisoi portailla vastassa ikään kuin estääksensä vieraitten tupaan tuloa. Jahtivouti ja lautamiehet loivat nimismieheen odottavia katseita. Vihdoin Lindblom tulikin hiukan ähkyen, sillä piha oli rakennukseen päin nousevaa, vastamaata.
»Jahah, jassoo... Se on Esa Karhu?» hänen kysyvä katseensa kiersi miehestä mieheen, vaikka itsekin kyllä Esan tunsi.
»On, on se», miehet äänsivät ja Esa katseli kulmainsa alta.
»Jassoo, no me mennä sisäs, meil on vehen sulle asia.»
»No eikö sitä tässä sovi sanoa?» Esa kysyi.
»Mite? Eikö sine laske met sisäs?»
Esan vaihtelevat tunteet voi lukea hänen silmistään: toisinaan näkyi liekkiin leimahtavan raivo, toisinaan taas kuin mahtavan vesiruiskeen alla näytti tuo liekki äkältelevän ja tuskallisesti lekottaen ikään kuin viimeisiänsä potkien vaipuvan toivottomana ylivallan alle. Esa luultavasti mietti: tehdäkö rynnäkkö, näyttää niille ihmeitä, panna pitkin ja poikki koko roikkaa! Pian hän kuitenkin teki päätöksensä. Käännähtäen vinhasti tupaan päin äännähti hän kuin armosta.
»No ... sopii tulla, jos on asiaa», ja astui edellä sisään. Hänen astuntansa tavallisesti oli keveä, mutta nyt hän ikään kuin tahallaan jysäytteli joka askelella. Ja miehet vilkaisivat toisiinsa juuri kuin kysyäkseen »mennäänkö»? Sähähtivät sitten melkein kuin yhteen suuhun että »mennään nyt».
Tultiin tupaan. Esa oli jo ehtinyt istua penkille selin oveen, piika toimieli jossakin keittopuuhissa ja muori tuli kamarista. Viimeksimainittu meni vierasten ohi peremmälle vastaamatta »hyvään päivään», jonka muutamat tekivät. Nimismies ryähteli, keikutteli ruumistaan edestakaisin ikään kuin vauhtia saadakseen.
»Menkäähän istumaan», käski muori vihdoin, ollen vielä selin vieraisiin, niistäen samalla nenäänsä ja pyyhki kätensä mustapohjaiseen, siniviiruiseen hameeseen.
Nimismies oli nyt saanut vauhtia.
»Niin, tota», alkoi hän selittää. Heillä oli »ulosmitattava» Saviojan Villen saatavasta, jollei isännällä olisi rahassa maksaa velkaa. Puhuessaan oli Lindblom siirtynyt pöydän luo ja otti salkustaan esiin papereita. Muori seisoi keskilattialla kädet ristissä esiliinan alla ja tarkasteli tuikeasti nimismiestä, sekä toisinaan Esaa, joka äänetönnä, jalka heitettynä ristiin toisen päälle, tirkisteli penkinloukkoon.
»Luuleeko Saviojan Ville nyt sillä taivaaseen pääsevänsä?» kysäisi muori yhtäkkiä.
»Häh?»
»Niin minä vain sanon että...» uudisti muori.
Lindblom käski muorin pitää suunsa kiinni.
»Mitä varten? Minä puhun, minä, ja minä tahdon puhua. Minä olen ollut emäntänä...»
»Suu kiinni!» ärjäisi nimismies.
Esan katse kohosi penkin loukosta.
»Älä karju!» virkahti hän niin syvällä ja omituisella äänellä, että Lindblom äkkiä katsahti häneen ja miehet penkillä levottomasti liikahtivat.
Esa hypähti tasajalassa lattialla ja kiljahti. Koivula, toinen lautamiehistä nousi, lyhyt, tanakka mies.
»Älä kilju», sanoi hän vuorostaan, naurahti, rytkäytti kantapäillään, niin että lattia jysähti.
»Kilju vain! Se saa kiljua ja se tohtii», virkkoi muori, joka parhaillaan pani nuuskaa nokkaansa.
»Kuka estää kiljumasta?» huudahti Esa katsellen Koivulaa.
»Noo, vaikka minä.» Koivula katsahti sattumalta käsiinsä, ja näytti siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näetkös?» ja naurahti taas.
Nimismieskin uudelleen sekaantui asiaan, kysyi maksetaanko ja jos ei makseta, niin hän rupeaa kirjoittamaan.
»Ei makseta eikä kirjoiteta.»
»Älä sinä pidä niin leveätä suuta!» huusi Koivula ja jysäytti nyrkkinsä pöytään. Toisetkin miehet nyt nousivat. Nimismies niin ikään paukutteli pöytää nyrkillään ja uhkaili. Esa arveli, että hän puhuu mitä hän tahtoo ja hän tohtii puhua. Toinen lautamies ja siltavouti näkivät jo olevan syytä asettua kirvesvinkan eteen vartioimaan. Muori luki kuin suoloihin omia arvelultaan ja tassutteli lattialla »toiskanmuoria», näkyi olevan päässä.
Lindblom huomasi, että hän voi tovereihinsa luottaa, tiesi myöskin vanhasta kokemuksesta, että jos ei puukkojunkkari käy päälle kohta, ei se käy ollenkaan. Siksipä hän asettuikin uhkaavalle kannalle Esan suhteen ja ryhtyi reippaasti toimitukseen, kirjoittamaan talon eläimiä ja irtainta.
Esa ei nähtävästi vieläkään uskonut kaikkea todeksi, sillä se tuntui kuin unissakäymiseltä. Omituinen voima, jota hän heti ja monta kertaa jälkeenpäin kiroili ja sadatteli, pidätti häntä »ihmeitä tekemästä». Jälkeenpäin, kun hän muisteli asiaa, luuli hän, ettei hän ryöstömiesten talossa ollessa ollut ehtinyt oikein suuttuakaan, että hän oli ollut kuin lampaannahkainen tuppi.
Mutta heti ryöstömiesten mentyä muuttui hänen luontonsa, aivan kuin mustahenki vasta sitten olisi mennyt hänen sisällensä. Vaikka oli selvällä päällä, löi hän äitiään, joka piian kanssa lähti käpälämäkeen. Yksin jäätyään otti hän kirveen, ruhjoi sillä mäsäksi joukon astioita, iskieli pöytään, lattiaan ja vihdoin vimmoissaan takkakiveen. Saatuaan järkensä hiukan takaisin meni ulos, seisahtui portaille, katseli siitä vähän aikaa ympärilleen kuin huuhkaja, jonka pesä on hävitetty. Lähti siitä huulet yhteen puristettuina astumaan ulos portista, jättäen aution talon yksikseen.