Puukkojunkkarit: Toinen osa: VII Muuan riihipäivä
| VI Yöllisiä tapauksia | VII Muuan riihipäivä Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio |
VIII Karkuri |
Oli vielä aikainen aamu. Karhun väki nouseskeli ylös. Renkikin istui jo ylisängyn laidalla koipiansa heilutellen ja iski tulta piippuunsa. Kovin aikaiselle Matista sentään vielä tuntui, koska oikaisi itsensä takaisin vuoteelle venymään. Rupesi kuitenkin kohta tyrkkimään vieressään makaavaa poikaa, jukittaen tätä hevosille heinätukkoa antamaan. Poika ärisi unissaan, kohosi jo kontalleen, mutta lojahti uudestaan pitkälleen ynisten ja uristen.
Matti hellitti pojan nukkumaan, koska uni vielä sillekin näkyi niin hyvältä maistuvan. Mutta hevosten ruokkiminen tahtoi silti sydäntä painaa, koska piialle, joka takan ääressä askarteli, virkkoi:
»Mene sinä, Maija, heittämään niille koni-raukoille heinätukko.»
»Mene itse tai aja Jussi, kyllä mulla on muutakin työtä.»
»Ethän sinäkään siinä väsyisi. Jussiakin näkyy vielä niin nukuttavan, ja minä polttaisin tässä piipullisen.»
Muori tuli kamarista tupaan ja kuuli Matin viime lauseen.
»Miks’ette vienyt hevosia hakaan illalla?» kysyi.
»Kun oli niin myöhä jo. Ja mitäpä ne siellä enää tekevät.»
»Kyllähän ne heinät ehtisi talvellakin syöttää, kun tuli niin vähänkin.»
»Älkää mummo murehtiko, kyllähän nuo kaksi luuskaa talven yli menevät vaikka puhtailla oljilla. Ja parempihan olisi, jos kuolisivat pois tämän maailman vaivoista. Huutokaupallahan ne muuten myydäänkin. Annetaan kuolla ja ostetaan parempia tilaan.»
»Älä niin kovin revi suutasi.»
»Mitä suun repimistä se on, ihan puhdasta Suomen totuutta. Mitä sellaisilla luuskilla tehdään, kun ei isäntäkään enää niillä ajella viitsi. Nuijaa otsaan minä antaisin.»
»Hääh?» kysäisi poika unenpöpperössä, kun kuuli puheen nuijasta.
»Hääh», matki toinen, »sulle antaa muori nuijaa, kun et nouse antamaan suurusta loseteille, vaikka sua nostais kivin tai seipäin.»
»Valehtele nyt pojalle, muutama isosuu», torui muori lattialla, kun ryhtyi piian kanssa askarepuuhiin.
»Nuijaa?» kyseli poika levollisesti ja kääntyi vielä suulleen makaamaan.
»Nuijaa, kokkarenuijaa. Mene nyt lattialle joutuin, taikka... No älkää nyt muori, se tulee jo tämä Juho-poika.»
Piika ja muori rupesivat naureskelemaan. Mutta pojalla näytti kuitenkin olevan itsellä suurempi huoli ylösnoususta kuin Matilla, sillä hän tuli lattiaan, puki vaatteet päällensä ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua hän tuli takaisin, pidättyi unisin silmin nojailemaan takkapieleen. Hetkisen siinä mietiskellen ja tulta katsellen virkahti:
»Kenenkähän hevonen tuolla meidän siuvariladossa on?»
»Mikä hevonen?» alettiin kysellä.
»Oikea hevonen!» tiuskaisi Jussi.
»Minkälainen hevonen?» kyselivät naiset.
»En minä nähnyt, kun on niin pimeä, minkälainen se oli, mutta hevonen siellä vain on ja rattaat.»
»Valjaissako?»
»Valjaissa.»
Muori ja poika lähtivät katsomaan. Matti könti alas ylisängystä ja rupesi nuttujansa etsimään.
»Oliko siellä sitten hevonen?» kysyi vielä Jussilta.
»Koska sin’oot ennen mun valheisiini kompastunut? Mene katsomaan.»
»Niinpä se Jussi on nyt kuin väärältä kyleltä noussut. Etkö sinä ole mun lakkiani nähnyt?» Matti etsiskeli paitasillaan lakkiansa, hajoitellen vaatekasoja penkeillä.
»Aina sun lakkisi on kateessa.»
Matti kävi ottamaan tulta päreeseen.
»Oliko?» kyselivät rengit.
Kuului olleen. No tuliko hevosella se isäntä? Ei Maija tiennyt. Kertoi vain olleensa oven avaamassa ja sitten makuulle menneensä. Isäntä oli istunut vähän aikaa pöydän takana ryömällään ja oikaissut sitten vaatepäällä peräsänkyyn. Sen oli Mattikin nähnyt. Tämänpä oli tehnyt mieli kysyä, että mikä sitä nyt surettaa, mutta ei ollut viitsinytkään. Muori sanoi maanneensa ja nukkuneensa niin, ettei ollenkaan ollut kuullut Esan tuloa.
»Mutta mitä Matti siinä kroikottelee ja hakee paitasillaan, kun ei pue?» tutki Maija.
»Lakkiani. Saakuri, kun en tiedä mihin se lie joutunut.»
Muori aikoi pärevalkea kädessä mennä Esaa herättämään ja hevosen historiaa kyselemään, mutta toiset jokainen yksistä neuvoin liittyivät ehkäisemään sitä tuumaa. Sanoivat, että kun se on niin myöhään tullut ja tullessaan ollut väsyksissä, niin jos sen nyt herättää, ei tässä kukaan saa silmillään olla. Olkoon hevonen kenen tahansa, kyllähän kotonsa löytää, jos löytääksensä on.
»Ja jos ei löydä, niin on sitä tilaa meidänkin tallissa. Tainnut onkin isäntä sen ostaa. Minkälainen hevonen se on?» tiedusteli Matti, joka nyt oli päässyt niin pitkälle, että lakki oli päässä ja housut jalassa.
»Liinaharja se on, korea, sievä hevonen», kehui piika
Talonväen tällä tavoin haastellessa tuli tupaan Kulkuri-Kaapo.
»Hou edes», Kaapo virkkoi ja muuripieleen seisahti.
»Hou, hou», vastasi Jussi, joka yhä seisoskeli muuripielessä hänkin ja omaksui itselleen Kaapon tervehdyksen. Kaapo meni istumaan takalle, kehui vähän viluttavan ja pyysi Jussilta tupakkaa piippuunsa.
»Pyydä Matilta, mulla on niin vähän.»
»Hyvä antaa vähästänsä, paha ei anna paljostansakaan. Annatko Matti mulle piipullisen tupakkaa?»
»Pane tuolta pöntöstä, se on tuolla penkin loukossa. Mutta pane ihmisten lailla.»
»Jottako älä varasta?»
»Niin, tai, jotta et korjaa huolimattoman tavaraa.»
»Ei niin köyhiltä kannata varastaa, kun sinäkin oot. Kas, tämäkö se pönttö on?»
»Se se on. Liika hyvä pönttö kerjäläisen piippuun panna, kun en havainnut panna penkille sulle tupakkaa.»
»Tällainen pönttö! Jos minä olisin isäntä, niin minä en pitäisi tuollaista renkiä talossani, kun tuo Matti on, ei vaikka olis omin ruokinsa ja vaikka maksais palkan siitä, että saa olla. Onko karvakenkäsi kadonnut, vai mitä sä haet?»
»Tuki nyt suus, taikka... Mihinkähän se kenkä on joutunut?»
»Vastaani tuli kaksi laukkuryssää korennolla kantaen.»
»Tuki suus, taikka...»
»Tuki itse taikka. Joko Esa on tullut kotia?»
»Esa», matki muori, »puhuttele kaltaisias Esaksi.»
»Älkäähän nyt muori suuttuko. Onko huspunti kotona?»
Nyt kuului huoahdus peräsängystä juuri kuin syvästä unesta heräävän ihmisen ääni. Samassa ummessa ollut esirippu vedettiin syrjään ja Esa katseli lattialle kohmeloisin silmin.
»Onko tuo Kaapo ollut yötä täällä?» kysyi hän ensimmäiseksi kun pojan huomasi.
»En olekaan, mutta eihän sitä köyhän kannata maata ’hospuntien’ unia.»
»Onko sun sitten nälkä?»
»Ei mun nälkä ole juuri, mutta kyllä mä syönkin, jos annat.»
»Onko sulia uusia juttuja?»
»On paljo ja pitkältä.»
»No tule tänne makaamaan ja kertomaan. Vai onko sun kaprokissasi täitä?»
»Ei niin ristin sielua.»
»Tuota nyt tuollaista sinne vetää!» rupesi muori, ja meni vuodetta kohti. »Esa, kuulitko... Mitä sä nyt hulluttelet, kun tuota täikopelia...»
»Tuu, tuu vain Kaapo!» huusi Esa.
»Täikopeli pääsee kerrankin oikeaan sänkyyn», tuumaili Matti.
»Hyvä isä!» piika naurussasuin pani.
»Esa, kuuletko, kun – – –», muori koetti jukittaa.
»Tule, tule vain Kaapo, jos sulla on sukkeloita juttuja. No no, saakurin poika, älä nyt noita riekaleitas vedä tänne ihmisten sänkyyn! Sun pitää riisua ilki alasti.»
»Alasti?» kysyi Kaapo hiukan nolostuen. Toiset alkoivat nauraa ja muori mutisi: »Entä tuolla nyt on juonet.»
»Riisu pois, joutuin!»
»Sinä narraat», tuumi Kaapo ja alkoi poistua sängyn luota.
»En, en narraakaan! Älä mene.» Esa nousi sängystä, juoksi Kaapon perään, sai tämän niskasta kiinni. Kaapo kitisi.
»Hellitätkös!»
»En, riisu pois nyt, taikka...»
»Mitä tuossa nyt, Esa», muori suhditti, »tuollaista retaletta sänkyyn vetämään. Saisit itsekin jo laittaa itsesi taas johonkin touhuihin. Kenenkä se hevonen on?»
»Hevonen?» Esa nähtävästi sävähti ja muisti nyt, että hän todellakin oli tullut hevosella kotiin.
»Kuule Jussi», sanoi hän vähän aikaa mietittyään, »mene ja aja se koni tuonne karjakujalle, aja vähän edemmäksi. Kohta nyt.»
»Valjainensako?»
»No vaikka kuinka...! Aja menemään kaikkinensa. Saakeli!» Hän katsahti neuvotonna lattiaan ja kynsäisi korventaustaa. »Aja menemään sinne!» huusi hän vielä perään ja hoivasi kädellään.
»Kenenkäs se hevonen on?» kysyi Matti naurussasuin.
»Pahuus itsekään tiesi, kenen se on.» Rupesi sitten pahkiloimaan, ettei jo illalla ajanut sitä mailta halmeilta. Muorikin sekautui samaan juttuun, arveli ettei pitäisi omia hevosiaan niin hyppyyttää, että kuolevat, kun pitää sitten muiden närällä ajaa. Esa arveli, että sellaiset ämmät, sellaiset (hmh ... hmh) saavat pitää koreasti kiinni leipälaukkunsa; että hän on sellainenkin poika, joka vastaa tekonsa ja tietää mitä tekee, eikä itke yhden hevosen kuolemaa koko elämänikäänsä, eikä paljon surkeile vaikka...
Tämä hevosjuttu oli saanut Esan taas sille tuulelle, että Matti ryntäsi muuten hitaiset säärensä ulohtaalle, sitten tuli piialle ja muorillekin sinne asiaa.
Jäätyänsä kahden kesken Kaapon kanssa, joka yksin sai olla tuvassa, penkin loukossa imeä piippuaan, rupesi Esa uudestaan Kaapoa riisuttamaan. Eikä tämä paljoa vastaan pannutkaan: jättihän ryysynsä, tukkien ne piiloon penkin alle, ja pistäysi sänkyyn, johon Esa seurasi. Kiukku oli nähtävästi jo mennyt ohi, sillä esiripun takaa alkoi heti kuulua vilkas kuiskutus ja toisinaan ylisängyn pohjaa täristävä naurunhohotus. Väet palasivat vähitellen tupaan, mutta koettivat olla millään tavalla herättämättä Esan huomiota.
Paljon tiesikin Kaapo juttuja tuolla edustan takana. Paitsi muita, tiesi hän kertoa, että ensi sunnuntaina aiotaan vihdoinkin kuuluttaa ryöstöhuutokauppa.
»Tulkoon!» Esa kiljaisi ja käyristyi kokoon kuin palava tuohi, puhisten ja kiiristellen.
Muuten oli Kaapo kuullut, että Saviojan Ville ei olisi enää tohtinut sitä tehdäkään, mutta körttiläiset olivat yllyttäneet, luvanneet joukolla tulla huutokauppapaikalle ja muutenkin puolustaa Villeä.
»Tulkoon!» kiljui Esa uudestaan ja kähisi nyt kuin höyrypannu, josta höyryä lasketaan.
Kuului olevan körttikokous Toivolassa tänä iltana ja sinne aikoo iso joukko poikia. Kaapo oli tullut Esalle sanaa tuomaan.
»Menevätköhän? Ketä menee, tiedätkö?»
Miksei Kaapo olisi tiennyt, joka oli käynyt useammille tietojakin viemässä. Ainakin Kuivasen Ella.
»Mitä sellainen mies!»
»Ellako?»
»Niin. Mutta ketä muita?»
»Levalan Lomppi, Iikan Antti ja...»
Jo lupasi Esakin mennä.
»Joko sinä olet kuullut, että Valeen ja Santran häät ovat tällä viikolla?» kyseli Kaapo.
»Jo. Ja sieltä sinä saat kuulla kamaloita! Muista mun sanani.»
»Menetkö sinne?»
»Saa nähdä. Kamaloita sieltä vain kuuluu.»
»Karin isäntäkin on kenkkäriksi kutsuttu.»
»Olkoon.»
»Se sanoi, että niissä häissä ei tapella.»
»Niissäkö? Niissäkö? Voi sun! Ja hänkö sen estäisi?»
»Kyllä se on luja mies, se Karin isäntä, mutta sinä olet vikkelämpi.»
»Niinkö meinaat, vikkelämpikö vain?»
»Luonto sulia on pahempi.»
Ikään kuin tyynesti nauttien sisällisestä tunteesta, jonka tuo tunnustus Esalle tuotti, veti hän kirkkaan puukon tupestaan, kohotti sen ja virkkoi hammasta purren hiljaisesti hönisten:
»Kun tuolla sais...»
Kaapo ymmärsi. Tunne ikään kuin tarttui häneen ja pani virkahtamaan:
»Sepä!»
Esa laski puukonterän vasten Kaapon paljasta rintaa.
»Esa, älä nyt!»
Esaa nauratti pojan pelko.
»Mitä sanoisit, jos mä tuosta painaisin?»
»Kuuletko sinä, Esa! Älä hulluttele!» rukoili Kaapo.
Mutta Esaa, pitäessään puukkoa tuossa paljaan rinnan päällä, nähtävästi oikein värisytti intohimoinen halu painaa. Puukon kärki jo koski rintaa.
»Esa-a!»
Tuvassa olijoita riensi sängyn luo. Esa hyppäsi lattialle puukko kädessä. Kaikki lensivät minkä kintuista lähti, ovesta pihalle. Esa löi puukkonsa pöytään, otti sen siitä irti, pisti tuppeen ja rupesi sydämellisesti nauramaan. Meni uudestaan sänkyyn, jossa Kaapokin jo taas nauroi ja näytti veristä viirua rinnassaan.
»Pelkäsitkö sinä, että minä puserran?» kysyi Esa. Toinen tunnusti, että hänellä oli vähin ollut sellaista pelkoa.
»Kylläpä joutavaa pelkäsit», sanoi Esa. »En minä ikänä viattomia ihmisiä lyö, kun ei minua suututeta. Mutta kun suututetaan, niin silloin minä annan. Kuule, muista se aina, että kun lyöt puukolla, niin älä ikänä niin lyö, että se hengenpäälle käy, siitä tulee linnaa ja hittokos siellä istumaan. Mutta kun lyöt, niin lyö vain sillä tavalla, että se ottaa hyvin kipeästi. Kipeästi sen ottaa pitää! Ja ... ja pitää osata lyödä silloin, kun ei toinen aavistakaan. Silloin aina voittaa. Etkö ole nähnyt, että minä olen aina voittanut, vaikka en ole koskaan murhaa tehnyt?»
Kaapo tunnusti, että Esa oli ollut mestari.
»Hoi, muori!» huusi Esa lattialle esirippua raottaen, »joko ne miehet ovat menneet töihin?»
»Eiköhän ne siitä menneet.»
»Mihin ne menivät?»
»Riihen luona niillä kai on jotakin tekemistä. Eilen oli jäänyt riihi puoli täyttämiin.»
»Kuinka ei sitä täyteen saatu? Tavataanpa se saada.»
»Mistä minä tiedän, hyvä ihminen. Etkö sinä nyt tänä päivänä menisi sinne vähän katsomaan.»
»Mikä päivä nyt onkaan?»
»Tiistai.»
»Taitaa olla. Onko muorilla jotakin hampaan alle sopivaa mulle ja tälle Kaapolle, niin me lähdemme riihelle ja näytämme kuinka se työ liikkuu.»
Muori ihastui tästä. Kyllä hänellä ruokaa oli, rupesi sitä heti pöytään laittamaan. Valitteli, ettei ollut edes ruokaryyppyä antaa. Esa oli hyvällä tuulella, ei kehunut ryypystä välittävänsä, uhkasi pian ruveta »viina friiksi», jos pahat päähänsä panee.
Pojat tulivat lattialle ja olivat tuimassa työn innossa. Esakin muutti arkivaatteet. Syötyänsä aamiaisen lähtivät miehuullisissa aikeissa riihimäkeä kohti.
Isännän joukkoon tultua alkoi työ riihen luona sujua kuin rasvattu. Esalla olikin taas monen joutilaspäivän lepo selässään, ja sellaisten jälkeen hän työnsi kuin hullu. Väet seurasivat mukana, sillä he arvelivat, että kyllä sen ajan aina kestää kuin isäntäkin kestää. Ilkeä ei Esa ollut työpaikalla koskaan. Hän oli ystävällinen ja puhui leikkiä, ei haukkunut, eikä kimppuun yllytellyt. Tuntuipa toisinaan hänen leppoisuutensa siltä, kuin olisi työ tuottanut lohdutusta pahalle omalletunnolle ja siitä vuotanut ikään kuin anteeksipyytävänä tuo hyväntahtoisuus muita kohtaan. Väki teki työtä hänen mukana ollessaan kuin tuulessa, keveä ja reipas mieli hohti kaikkien kasvoista.
Matti oli parsilla ja pisti riihtä. Kohti nokisia riihenparsia kohosivat suhisten elolyhteet noraan nenässä, jota Esa noreasti käytteli. Kaapo veteli lyhteitä esiin reippaana ja iloisena ikään kuin olisi hänkin nyt sattumalta tullut ajatelleeksi, että työ on iloa. Maija ajoi kotisarasta riihen eteen viljaa, laulaen ja rallattaen ja sanoi Jussille, joka pellolla eloja antoi, silloin tällöin ystävällisen sanan.
»Hikipä tippuu jo Kaaponkin otsasta», nauroi Esa, »ei sen pojan tarvitse usein hikoilla. Sinun jo pitäisi ruveta rengiksi, ennen kuin liian laiskaksi opit.»
»Tuonko Kaapon?» kysyi Matti parsilta. »Kuka tuon ottaisi?»
»Kyllähän aina siinä kuin sunkin», virkkoi Kaapo.
»Niin, no, mutta kun ei minuakaan pidä muut kuin tämä meidän isäntä, eikä se varmaankaan enää kolmatta renkiä tarvitse, niin ei sulle ole tilaa.»
»Älä murehdi, taikka mä pistän noraalla!»
»Noras on paremman miehen kädessä.»
Esa nauroi.
»Riidelkää vain, niin paremmin kasvatte. Kuule, Matti, jääkö nyt vielä monta riihtä eloa ulos?»
Matti ei muistanut varmaan. Arveli kolme tai neljä.
»Tuliskohan vielä neljä?» kysyi Esa mielihyvän äänellä ja kohotti lyhdettä ylös. »Mitäs? –» pääsi häneltä samassa, kun taaksensa katsoessa huomasi miehiä seisovan riihen ovella. Esa pisti kahta kiivaampaan toisen lyhteen noraaseen ja katsahti vieläkin vain syrjittäin ovelle.
»Hyvää päivää. Riihtäkö täällä pistetään?» kysyi Hautalan Janne, jonka jykevä vartalo etunenässä näkyi riihen ovella.
»Riihtä. Mitä miehet kulkevat?» kysyi Esa, mutta ei hellittänyt työstänsä.
»Hevonen on kadonnut», vastasi joku toinen mies ja tunkihe likemmäksi ovelle.
»Vai on hevonen kadonnut.» Esa jatkoi kiivaasti työtänsä. »Minkälainen hevonen?»
»Ruskea, liinaharja, viidenvuotias salvia.»
»Vai niin. Minä en ole nähnyt.»
Miehet iskivät silmää toisilleen ja näkyi niitä olevan kaikkiaan viisi.
»Noo», alkoi Hautalan Janne pitkään, »oletko sinä nähnyt mun hevostani? Sen sinä ainakin tunnet?»
»Mitä hevosta?»
»Suotia.»
»En.»
»Kenenkä hevosella sinä siellä Taipaleen takana ajelit?»
»Taipaleen takana? Mitä teidän siihen tulee?»
»Aina vähin tuleekin», tuumi Janne hymyssä suin. »Mitä sä nyt siitä kiukuttelet, emme suinkaan me tästä ainakaan juoksemaan lähde.»
»Poika vietävä!» kiljui Esa Kaapolle, »vedä esiin lyhteitä.»
»Kyllä se nyt on, kuule Esa, parasta, että tunnustat paikalla», alkoi Hautalan Janne.
»Tunnustat!» huusi Esa. »Sitäkö, että minä olen sun hevosellasi ollut Taipaleen takana? En minä sitä kielläkään! Sillä onkin ollut matkassa sellainen poika, joka ei haikaile, jolla on luonto kuin korento ja omatunto kuin torpan tunkio. Ei tämän näköinen poika pelkäämään rupea, eikä jänistämään, älä luulekaan!»
Miehet nauroivat.
»Mitä nauratte?» kysyi Esa, keksi tanassa.
»Mihinkä sinä jätit sen mun hevoseni?» kysyi Hautalan Janne.
»Sellaisista en minä ole tottunut tiliä tekemään.»
»Ohoh! Entä jos opetettaisiin.»
»Sinäkö?»
»Minäkin, jos siksi tulisi», hymyili Janne.
»Ei tämän taivaan kannen alla!» huusi Esa ja hypähti lattialla.
Miehet eivät näyttäneet olevan vähintäkään peloissaan, vaikka elokeksi tekikin vaarallisia käänteitä Esan kädessä.
»Sano pois mutkailematta», alkoi Tamppilan isäntä, jonka tuo liinaharja hevonen oli ollut. »Mihinkä sinä panit sen mun hevoseni? Sinä sen kuitenkin otit, kun kerran tämän Hautalaisen hevosen tilaan jätit.»
»Ja meidän pihasta otit kärryt ja liiteristä silat», jatkoi jyrkällä äänellä kolmas, joka ei ennen ollut puhunut. Esa katsahti taaksensa tuon äänen kuultuaan.
»Mikähän sinäkin luulet olevasi?»
»Olin mikä olin.»
»Et sinä näy olevan paljon mikään.»
»Älä nyt joutavia mölliköitse miesten kanssa, kun voit arvata, ettei meillä ole jalassa jäniksen housuja. Sano suoraan, missä on tämän Tamppilaisen hevonen?» vaati Hautalan Janne.
Esa sanoi, että hänkö nyt olisi tuollaisten miesten hevosten paimen!
»Älä, kuule, narrittele», jatkoi Hautalan Janne. »Me olemme sitä varten matkassa, että me otamme asiasta selvän. Sinä olet tähän asti saanut elää niin kuin mielesi on tehnyt ja lentää niin kuin kärpänen joka miehen nenälle. Mutta kyllä sinä nyt lensit sellaisten miesten nenälle, jotka panevat pian lapsen itkemään.»
Esa tuntui kuin sävähtävän viimeistä sanaa.
»Itkemään!» matki hän, koettaen tehdä äänensä niin pilkalliseksi kuin suinkin. Mutta se onnistui huonosti.
»Itkemään», uudisti Hautalan Janne.
»Kyllä täällä on itku veri vieras ja pelosta ei ole kuultu puhuttavankaan.»
»Mutta me opetamme niitä tuntemaan aina aanpuustavista alkaen. Emmeköhän lähde katsomaan, eikö siellä kartanolla saada jotakin selvää, eipä se tässäkään näytä paremmaksi tulevan?» kysyi Hautalan Janne, kääntyen toveriensa puoleen.
»Menkää!» huusi Esa.
»Sinulta emme siihen lupaa kysy», vastasi Janne. Toiset suostuivat lähtöön.
Mutta juuri kuin aavistaen jotakin vaaraa, katsahtivat he heti selkänsä käännettyä taaksensa ja ehtivät hyppäämään syrjään, kun elokeksi Esan heittämänä lensi vinkuen riihen ovesta. Ilman väistöä olisi se varmaankin lävistänyt Hautalan Jannen. Mutta nyt se sen sijaan lensi kauas riihen eteen. Janne tempaisi hirmustuneena keksin ja aikoi suoraa päätä juosta riiheen. Mutta toiset pidättivät hänet väkisin. Noraan otti Janne mukaansa ja käski Esan odottamaan.
Miesten lähdettyä Esan luonto kohosi täyteen raivoon. Hän vannoi taivaan ja maan kautta, että hevosvarkaudesta ei hän ikänä mene linnaan. Jos linnaan kerran pitää, niin tekee sellaista, josta puhutaan edes kahdeksassa pitäjässä. Hän tohtii tehdä ja hän kykenee tekemään.
Sitten hän istui riihen kynnykselle, laski pään käsien nojaan ja mietti. Vähän ajan kuluttua nousi kiivaasti, kun piika taas elokuorman kanssa läheni.
»Täyttäkää riihi», sanoi hän, »minä käyn kotona.» Hän meni raskaasti astuen. Näkyi selvästi, että tunsi joutuneensa entistä ahtaammalle.
Esa tuli kotiin, muutti vaatteita. Muori kertoi miehistä, jotka olivat käyneet hevosta kyselemässä ja sanoi, ettei hän ollut ilmoittanut siitä mitään tietävänsä. Itki muuten ja valitteli, ettei tiennyt mihin tässä vihdoin joutuu.
Esa antoi äidin puhua, avata sydämensä. Kun oli pukeutunut, meni hän, seisoi hetkisen peräikkunan edessä ja katseli takamaille päin, mihin miehet kuuluivat lähteneen hevosen perään.
Muori jatkoi yhä, luuli nyt pojan sydämen löytäneensä, kun tämä ei vastaan sanonut. Itki, puhui Jumalan nimessä ja kehoitti Esaa jo vähän asettumaan ja alkamaan olla ihmisten lailla. Vihdoin meni Esa äidin luo, joka nuuskatoosineen uunin penkillä istui. Suu oli pojalla hymyssä.
»Tekö neuvotte minua?» hän kysyi ja otti käteensä äidin käden, jossa vielä oli nuuskatoosa.
»Tuollako kädellä te sitä myrkkyä isäni kurkkuun kaadoitte?»
Muori alkoi vapista kuin haavanlehti ja älähti valittavasti, mutta ei saanut sanaa sanotuksi, kun henkeä näkyi niin ahdistavan. Esa käänteli kättä kädessään, ikään kuin tutkien tai etsien siitä todistusta tuohon rikokseen, jota ei oltu voitu täysin todistaa. Tarkastelun kestäessä ilmeni Esan silmiin villi hohde ja yhtäkkiä hän kumartui ja puraisi äidin nimettömään sormeen. Muori parkaisi ja Esa päästi kamalan naurun.
»Ottiko kipeästi?» kysyi.
Muori siunasi, valitti ja itki kättänsä heiluttaen.
Esa muuttui jälleen totiseksi, jopa entistä kalpeammaksi.
»Minä jätin tuon muiston teille, äiti, jos en enää tältä reisulta palaa. Olkoon se kipeä, karvastelkoon kuin olisi siinä alinomaisesti polttavaa helvetintulta. Sen te kyllä ansaitsette, se on palkka vaivoistanne, kasvatuksestanne.»
Muorin rintaa ahdisti hirveästi ja kun hän joskus silmänsä rukoillen kohotti poikaan ei hän jaksanut kestää tämän tuomitsevaa katsetta.
»Jos haavat paranevatkin», jatkoi Esa, »jäävät arvet. Ne ovat aina silmissänne, kun nuuskalootan esiin vedätte. Muistakaa silloin, että tapoitte isän ja kasvatitte pojasta perkeleen... Minä olen perkele!» kiljaisi hän ja riensi ulos kuin villi.
»Älä ... mene!» huusi äiti perään, nousi ja kurotti käsiään ikään kuin pakenevaa kiinni ottaaksensa. Mutta kun muori ehti portaille, ei Esaa näkynyt enää.
»Esa!»
Ei mitään vastausta kuulunut, vaikka ääni oli niin sydäntä särkevä.
»Esa ho-o-oi!»
Ei kuullut. »Oo-oih!» pääsi muorilta pitkä, tuskallinen huuto. Hän riensi takaisin tupaan, vaipui polvilleen pöytäpenkkiä vasten ja älähti:
»Herra Jeesus armahtakoon!»
Tuo rukous tulkitsi niin ääretöntä tuskaa, että saattoi kyllä uskoa kokonaisen rikosten vuoren painavan sitä sydämestä.