Puukkojunkkarit: Toinen osa: II Kotona
| I Pakolainen | II Kotona Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio |
III Paha olla |
Esa astui kotiinsa. Paha haju löyhkäsi ovesta vastaan. Eipä ihmekään, sillä heti tupaan astuessa pisti silmään pikimusta lattia, jota ei olisi luullut näiden asukasten aikana pestyn. Oviloukko oli täynnä kaikenlaisia navetta-astioita, peruna- ja vesisaaveja, joilla tie porstuan kamariin oli kokonaan suljettu. Sängyn ja penkin alustoista vyöryi lattialle yltäkylläisyyden ylitse kaikenlaista tunkiotavaraa. Vanha, luja pöytä seisoi paikoillaan luhistumatta ikään kuin kerskuen siitä, että alinomaa jaksoi kantaa sen taakan mitä monipuolisimpia esineitä ja tavaroita, joilla siinä oli varsinainen tilansa. Se olikin, tuo pöytä, harvinaiskalu, jäännös esi-isiltä; se oli yhdestä lankusta, jonka läpimitta oli kolmekymmentä tuumaa. Istuinpenkit olivat samaa sukua, leveät, lahnavat ja lujat. Ne olivat todella oikeita vanhankansan huonekaluja.
Esan astuessa tupaan istui vanha, turpea akka takkakivellä ja tirkisteli häntä. Noissa kasvoissa huomasi niin paljon yhtäläistä Esan kasvojen kanssa, että saattoi oitis arvata tässä saavansa kunnian tutustua Esan äitiin, talon emäntään, tuohon kuuluisaan Karhun muoriin.
»Missä Jussi on?» huusi Esa ovessa.
Muori käänsi välinpitämättömästi päänsä toisaalle ja virkahti huolettoman jokapäiväisesti ruumistaan tahdissa huiskuttaen:
»(En) ... tietäisi sinuakaan, jos’et siinä olisi.»
»Häh?... Etkö tiedä? Mitäs varten mun pitää sua elättää, jos et edes tiedä sitä? Piruko nuo päkkänätkin aina vetää jalkoihin...! sen ... tuhannen!...» Hän potki kumoon pari, kolme astiaa, joista yhdessä oli perunoita ja vettä, toisessa ruumenvettä ja kolmas oli tyhjä.
»Älä nyt taas niin kovin pölläile», kielteli äiti huolimattomasti, katsahtamattakaan Esaan.
Sängystä kuului kuorsausta. Esa tunkeusi kaikkien esteiden läpitse sängyn luo, löysi sieltä Jussin, jonka herätti. Poika kun kuuli isännän kotiin tulleen, nousi kuin nuoli. Mutta Esa kiirehti häntä vielä käsihapuisin muistuttaen:
»Tiedätkö, nohjo, kuka sinua elättää?»
»Häh?» Poika seisoi kummissaan ja peloissaan silmiään hieroen.
»Hääh! Tiedätkös missä Matti on?»
»Matti? En minä tiedä. Eiköhän se ole ajoilla.»
»Ajolla? Kenen hevosella?»
»En mä tiedä.»
»Missä Maija on?»
»Maija on navetassa», ilmoitti muori.
»Ahaa, joko senkin suu pääsee auki!» huudahti Esa.
»No, mene sinä Maijan kanssa ja vetäkää se konin raato sieltä tieltä tarhaan. Jos ette saa, niin hae kylän väki avuksi.»
»Mikä koninraato?» kysyi poika.
»Niin, mikä konin raato? minäkin kysyn», virkahti muori.
»Miikää kooniin raato!» matki Esa. »Menee katsomaan, sieltä hänet löytää.» Poika jo meni, muori riensi perään. Esa istui pöydän päähän penkille ja mietiskellen antoi katseensa kulkea ympäri huoneen. Siitä painui hän pöydälle ryömälleen ja valutti silmänsä umpeen. Porstuasta jo kuului äitimuorin hätäilevä astunta ja äänteleminen: »kun nyt tuoni hevosparankin tappoi, muutama pöllö!» tuli muori tupaan huutaen vasten tavallisuuttaan, sillä hän puhui yleensä hyvin vitkaan. Esa hiukan raotti silmiään, mutta painoi ne jälleen välinpitämättömästi kiinni. Huomasi kuitenkin muorin olevan hyvässä pöhnässä.
»Kun ei tuo vaivainen jo itseänsä lopeta ... tässä hävittää koko talon... Voi jumalatointa, voi vaivaista elävää, kun ei tuolle jo tulekin nuoranpää!»
»Suu kiinni!» huusi Esa silmiään nostamatta.
»Niin, suu kiinni, kun Saviojan Ville on pannut hakemukseen velkasi... Kyllä ne ovat tämän ajan ihmiset hävittömiä, niin että nahankin kuorisivat päältä, kun vain kelpaisi.» Muori kopisti piippunsa, istui takkakivelle ja pani tupakkaa uudestaan. »Mutta totta ei se kelpaa se ihmisen nahka, kun eivät nylje.» Hän nauroi kitkutti ja näytti jo unohtaneen hevosen kuoleman. »Se Saviojan Ville, nälkäsilmä, se ihminen on tavaraa ainakin vääryydellä koonnut, jos kuka. Mutta tottahan viimeisenä tilinpäivänä katsotaan perähän, mitä on Villenkin kirjaan kirjoitettu, ja pitää katsoa!» Muori löi kättä polveen. »Kun hätyyttää leskiä ja turvattomia orpoja pois mailta ja mannuilta.»
»Mitä sinä höpiset?» kysyi Esa ja kohotti hiukan päätänsä.
»Mitä minä höpisen! Kyllä näet pian kuka höpisee. Saviojan Ville panee sun talottomaksi, on pannut reverssis hakemukseen. Vai höpäjän! Noo, parempihan se niin olis, mutta pian täs on vasaramarkkinat ... ja jos vielä pitää tästä vanhana kodistaan lähteä.» Muori itki. »Mutta minä en lähde, mulla on syytinki ja minä olen sen kunnialla ansainnut, vaikka...»
»Kunnialla?... Sinä saatana! Paljonko pikiöljyä meni, ennen kuin sait isän hengiltä?» Esa hymyili kurillisesti ja tirkisteli muoria, joka ei ollut kuulevinansa.
»Vaikka mustalainen talon ottais, niin kyllä kaikilta hylätyn lesken syytinki aina paikkansa pitää, pitää jo.»
»Niin, mutta sellainen syytinkiläinen kuin sinä, on hornan elätettävä. Jos et olisi äitini...» Esa nauroi kamalasti ja väänsi päätänsä, »niin olisin sinulle jo aikaa antanut pikiöljyryypyn. Minä kunnioitan isääni ja äitiäni, että menestyisin ja... Paljonko siihen menee, että saa miehen kuolemaan...? Ämmälle kai piisaa puolta vähemmän, vai, häh?»
Muorilla oli tapana, että kun Esa rupesi puhumaan näistä asioista, hän tekeytyi kuuroksi, kuurommaksi kuin muuten olikaan. Kun ei mitään kuule, ei ole pakko vastatakaan.
»Olis tuota nyt suonut, että oma poika olis voinut talon pitää, mutta ei tässä jaksa eikä voi aina olla vetämässä, kun siitäkin tuli tuollainen repale.»
Esa uskoi, että äitimuorin juttu hakemukseen pannusta velkakirjasta oli kokonaan valhe, sillä muori usein piti tapanaan sellaisilla pelotella Esaa aisoihinsa.
»Onko sulia yhtään viinaa?» kysyi poika, tullen likemmäksi äitiään.
»Mistä tuli köyhälle nisukeitto.»
»Oletpa sinä saanut hyvän ryypyn.»
»No ei se ole sun asias, jos minä saan tai olen saamatta.» Muori ei katsonutkaan Esaan, tuijotti vain suoraan eteensä ja huiskutteli ruumistaan. Esa lähti raivaamaan tietä kamariin, potkien pyttyjä pois edestään.
»Mitä niistä astioista tahdot, et sinä sieltä kamarista ainakaan mitään löydä.» Muorilta pääsi kitkottava nauru, ennen kuin sanoikaan: »Ei sitä ole munkaan suuni vasikan nahasta, kyllä sekin hyvän maistaa, maistaa jo, ja nenä haistaa, jos jumalanviljaa on saapuvilla.»
Esa oli juuri pääsemässä kamariin, kun poika tuli kysymään nyljetäänkö hevonen ja kuka sen nylkee. Esa käski hakea mäeltä erään mökinäijän nylkemään.
Kamari, johon Esa vihdoinkin pääsi, ei ollut niinkään hullun näköinen kuin olisi otaksunut. Se oli jonkinlaisessa »asuttavassa kunnossa». Sohvasängyssä oli vuode levällään, siellä oli pöytä, piironki, muutamia tuoleja ja kaakelimuuri loukossa. Likainen se kyllä oli, mutta ei niin likainen kuin tupa. Lattia oli joskus maailmassa maalattu. Sen lisäksi oli siinä parikin mattoa, mitä tarkoitusta varten, on vaikea sanoa.
Esa kävi kaapilla, jonka ovet avattua sieltä pilkisti esiin valtainen kasa tyhjiä, kaikenmuotoisia, suurempia ja pienempiä pulloja, mahapulloja, povipulloja, taskupulloja, »tolssinpulloja», mutta yksi toistaan tyhjempänä. Kovin nuivulla nenin meni Esa ja loikasi pitkälleen sänkyyn.
Sillä aikaa oli keräytynyt joukko kyläläisiä tarhaan, missä muudan ukko nylki vuotaa mustan selästä. Miehet ja pojat seisoskelivat piippunysät hampaissa ja kädet taskuissa ympärillä.
»Kyllä se Esa», virkahti muuan pienehkö ikäpuoli mies, jolla oli tihrusilmät, »olisi oikein aikamies, mutta on se vähän liika hurja.»
»Eikö Kaaperi enää hurjastele, kun muita hurjuudesta moittii?» kysyi muuan Pikku-Karhun Ella.
»Mitäs siitä köyhän hurjastelemisesta, ei se kestä muuta kuin niin kauan, kun viinaryyppy päässä pysyy, sitten se on kaikki... Eikä köyhällä ole mitä menettää, ei se köyhdy, se on aina yhtä rikas. Mutta rikkaat ne köyhtyy.»
»Antaa köyhtyä», pisti väliin Kulkuri-Kaapo, joka oli hänkin paikalle joutunut. »Sittehän tulevat niin rikkaiksi, etteivät enää köyhdykään.» Naurettiin.
»Tulevat kaikki niin rikkaiksi kuin Kaaperikin», nauroi eräs, näköjään joku isäntämies. Kaaperi oli, näet, talostaan juomisen kautta hävinnyt.
»Katso vain, ettei sunkin talossas pian ole mäntä katolla.»
»Noo, sittehän rikastun niin kuin sinäkin, niin etten enää pääse köyhtymäänkään.»
Poikia ja muita miehiä nauratti kovin ja se pisti Kaaperin vihaksi.
»Älkää nyt, sen tuhannen elävät, kaikin yhden suuhun lentäkö! Nuo kakaratkin. Otan pian sääristä ja lyön seinään, ettei jää kuin märkä...»
»Lyö, lyö! tule koettamaan! Koetetaan!»
Pojat ryntäsivät kilvan miestä kohti, Kaapo etumaisena, kerskaten ja kiljuen. Mies, ollen hämillään, ei ollut tietävinään, juttelihan vain:
»Tuollaisia naskaleita tarvitsisi kuin ... sääristä ottaa, niin yhdellä apajalla lois tusinan seinänvaroksiin, niin että sieltä sais tikulla rapailla.»
Pojat kiljuivat ja ärhentelivät yhä, pakkausivat jo hihoistakin nykimään. Suuremmat miehet nauroivat.
»Kaaperi, petoako noiden annat nenäsi katolla kävellä, anna kuonoon.»
»Kuonoon?» huusi Kaapo, »itselläsi on kuono, oikein kärsäkuono, mutta tämä on nenä, oikea sievä ihmisen nenä.»
»Tuopa nyt vasta junkkari on... Sillä on lehmältäinen suu... Älä mene sinne, jos meinaat paree olevasi.»
»Kuka on paree, kun minä olen itse kyllä hyvä!» Jo antoi Kaapo töytin selkään Kaaperille, joka horjahti ja oli vähällä pitkälleen kupsahtaa. Nyt rupesi vanha mies kiroilemaan, läksi puukko kädessä poikain perään, jotka nuolaisivat edellä minkä ulottimet myönsivät.
»Ka-ha-ha-haaperi...! hu-hullukos olet, kun ... ha haa ... leikistä suutut?» huusivat miehet perään nauraen niin sydämestään Kaapon vaaterepaleitten omituiselle lepattamiselle: pojanroikale lennätti kuin kymmenin isoin- ja pikkusiivin liuhtoen. Pianpa Kaaperi väsyikin, palasi takaisin miehuullisesti kerskaillen kuin olisi suurenkin voiton saanut.
»Kuinka sinä uskallat kakaroita noin suututtaa?» rupesivat taas miehet kiusaamaan. »Tappavat sun vielä, kun kolmiloukkoseen satut niiden kanssa.»
Kaaperi ummisti tihruja silmiänsä.
»Tappakoot», sanoi, »missäs minä silloin olisin?»
»No se tuota nyt on asia, että sinäkin olet aina sillä paikalla.»
Naureskelivat huuliinsa kuin hassut, »väkevää» miestä pilanansa pitivät.
»Kuinkas se onkaan, Kaaperi, olethan sinäkin ajanut hevosen kuoliaaksi?» kysyi hevosen nylkijä.
»Oolen minä! Mitäs en minä olisi tehnyt. Kaksikin olen ajanut.»
»Kaksiko?»
»Kaksi», rehenteli Kaaperi, »ja hyviä salvioita olivatkin, toinen oli liinaharja ja toinen oli musta.»
»On se ajanut», todisti joku.
»Kyllä se on ollut tämä Kaaperi yhtä hurja kuin tämä Karhun Esakin», ruvettiin kehumaan.
»No vielä hullumpi.»
»Kahta pöhlömpi!»
Tämä vasta Kaaperia nauratti, nauratti niin, että tihrusilmistä vesi juoksi pitkin kurttuihin rypistyneitä ohuita poskia.
»No tyhjän päällekö olisin juonut puolen manttaalin talon seinineen ja istunut kaksi kertaa linnassa!» karjui naurunsa seasta Kaaperi. Häntä niin hullusti ihastutti, kun ruvettiin vertailemaan Karhun Esaan. Ohut rinta kohosi, hoikkaset sääret tutisivat ja kädet tekivät omituisia liikkeitä, ikään kuin entisiä aikoja muistellen. Hän asetteli jalkojaan, koetti niitä pitää pontevina ja ryähtäen alkoi kertoa:
»Kerrankin kun minä...»
»Kas Karin Vennu!» toiset äänsivät.
»Vennuko?»
Toden totta, juuri itse Vennu ajoi pihaan ja Kaapo-junkkari jo rattaiden perällä roikalehti.
»Mitäs täällä? nythän on Mikkeli ja... Saakuriko tuon hevosen on hengiltä ottanut? Mustako se onkin, vai?» kyseli Vennu, kun tuli hevosensa luota oitis tarhaan.
»Musta se on», monellakin suulla todistettiin.
»Sillä lailla ne meidän kylän pojat ajaa», kehui Kaaperi.
Monikin yht’aikaa kiirehti kertomaan, että Esa sillä oli ajolta kotiin tullut, mutta tuohon sillalle oli koipensa oikaissut.
Vennu pudisteli päätä:
»Hyvä hevonen!»
»Hyvä, pakon hyvä hevonen.»
Kaaperi jo taas kirmasi Kaapon niskaan, teki mieli selkään antaa, kun tuolta muiden selän takaa irvisteli ja silmiänsä muljotteli.
»Kyllä minä sulle ... vietävälle ... näytän!»
Kaapo nyökkäsi Vennun selän taa turvaan. Vennu käännähti, epäili, että mitä se lurjus siinä kähmäilee.
»Mitä se poika siinä...» Kaapo sai korvapuustin ja lensi nurin niskoin. Kuin kärppä nousi hän jälleen ylös.
»Kas siitä kädestä viitsiikin korvatillin ottaa...! mutta ei tuosta, jonka nupissa (hän antoi aika täräyksen vasten Kaaperiparan naamaa), jossa on noin ruma ruutisarvi!»
Nytpä vasta miehet, Vennukin, nauramaan rupesivat. Tuo poika on koko häjy!... Mutta jopa täytyi käydä kiinni pitämään Kaaperia, ettei hulluuksia tekisi. Hän raivosi mielipuolen tavoin, kun ei saanut tuon poikavekaran kimppuun käydä. Mutta se tuota näytti korvaavan, kun miehet kiinni pitelivät, kohtelivat kuin pahaakin äijää. Ei sitä kaikkia lorvia tarvitse kiinni pidellä ... mutta tässä on poikaa vielä vanhanakin!
Vennu meni tupaan. Sieltä oli piika jo ehtinyt osan astioita porstuaan työntää ja oli nyt lattian lakaisemisen puuhassa. Muori se vieläkin istui takkakivellä piippua imien.
»Onko Esa kotona?»
Muori käänsi ruumistaan siksi, että näki Vennun. »Kariko se olikin, min’ ajattelin, että kuka se oli. Tuli se kotia, vaivainen värkki, ja tappoi parhaan hevosensa.»
»No niin näkyy. Missä se nyt on, Esa?»
»En mä tiedä, mahtoiko se sinne kamariin mennä, liekö tuo makuulle pannut? Näkyi olevan niin, että hoi kättä, hoi jalkaa.»
»Lyötykö oli?»
»Lyöty tai väsyksissä, en mä tiedä. Kukapa tuota juuri lyönyt olisi, joka on sellainen karuuna. Vaikka kyllähän sanotaan, niin että ei sonni niin suuri, ettei ajaja suuree. Missä tuo lie ollut. Eivät ne nuoret ennen noin hulluja ja päässilmäisiä olleet. Jos sitä äijät (tässä rupesi muoria naurattamaan) ja vanhat ämmätkin vähän ryyppäsivät, niin ei sitä nuoret.»
»No no muori, antaahan nuortenkin. Mutta kuinka, eikö muorikaan kirkossa ole?»
»Kirkkoon tästä sitte pääsee, kun pitää aina olla kotokissana. Eikä siellä mieli paljon parane. Aivanhan siellä on körttiläisten valta. Ne nyt vasta ovat juuttahia, ja kun kuuluu pastorikin siihen uskoon ruvenneen. Kyllähän nyt on vissiinkin ne maailman lopun ajat, kun kaikenlaiset villitykset ja eriseuraisuudet tulevat.»
Muori ainoastaan silloin tällöin vilkautti Vennuun, istuen vain vakavana omissa oloissaan ja toimitellen ikään kuin enimmäksi puoleksi itselleen.
Vennukin oli vakavana.
»Niinpä taitaa tulla, tulleneeko tuota?»
»Maailman loppuako? Hojaa, kyllä se tulee, kun ehtii, niin minä ainakin uskon. Mitä ne muuta ennustavat tuollaiset villitykset kuin nuo körttiläisetkin? Onko Karilla piippu mukana? Tule panemaan tästä mun pöntöstäni piippuusi. Ne ovat oikein kaksi kertaa prässätyitä.»
Vennu pani piippuunsa muorin pöntöstä ja istahti hänkin toiselle puolen takkakiveä.
»Surkeata», rupesi muori sanomaan, »kun ei ole nyt yhtään viinaakaan, jotta sais ryypyn tarjota. Minä olen tässä käennyt koko päivän käydä Toiskan muorilta hakemassa, että olisi edes vieraan vara, mutta en mä tiedä kuinka sitä ihminen on väliin kuin märjissä nahoissa ja tuo poika nyt sitten vielä tuollaisen surkian työn teki.»
Vennua kutkutti, näkihän hän, että muori oli aika pätkässä ja röjynpovessa kommotti puolen tuopin taskupullo.
»Nuhtele sinä Kari vähän sitä Esaa», jatkoi muori kuiskaten, ettei piika olisi pöydän päähän kuullut, »ettei se olisi mulle niin hävitön, kun se on ruvennut olemaan niin kuin koira.» Jo rupesi tihuttelemaan.
»Onko?»
»No siitä vanhasta asiasta se mua aina piinaa, ja niin kuin Jumala ja ihmiset tietävät, niin minä olen siitä viattomasti kärsinyt. Vainaja oli niin kova viinamies, että ... ja viinaanhan se kuoli.»
»Mitähän niistä vanhoista.»
»Niin, mitähän niistä, mutta kun se aina niistä.» Muori pyyhki silmiään, joista kyynelet tippuivat. »Ja niin kuin sinä tiedät, että mulla on huono sydänalusta, niin minä olen aina nauttinut vähän väkeviä ja sitten minä pysyn terveenä. Kun näin vanhalla iällä pitää taloutta hoitaa, niin kyllä siinä tarvitsee vähän vahvistusta toisinansa, mutta kun ei tuo Esa antaisi, ei mitään.»
»Jopa se on poissa laidalta.»
»Älähän muuta, hyvä ihminen! Mutta sano sinä sille ja neuvo.»
»Ei se siitä huoli.»
»Antakaa sille selkään, hyvä ihminen, ja pankaa pelolle. Lupaa sinä olla mun puolestani, kyllä se sua pelkää, kyllä minä sen tiedän...»
»Pelkääköhän?»
»Pelkää, se aina sanoo jotta... Mutta odotas vähän. Maija, mene katsomaan, eikö se hevonen jo ole nyljetty, mene kohta.»
»Mitä minä siitä katson.»
»Katso mitä katsot, katso onko sen häntä ylös vai alaspäin. Mene nyt.»
Maija sanoi jo, ettei hän mene, mutta meni kuitenkin. Silloin muori veti nopsasti pullon povestaan, ryyppäsi ja tarjosi Karille.
»Täytyy ottaa salaa», kuiskasi silmää iskien. »Ota ryyppy.»
»Ka, onhan teillä.»
»Harvoin minä ihan tyhjä olen, minä otan vaikka kivestä. Ryyppää nopiaan ... paremmin.» Hän otti ja ryyppäsi vielä itse ja pisti sitten pullon poveensa.
»Täytyy olla vähän sukkela. – No Maija, joko sinä nyt näit? Oliko häntä ylös vai alaspäin? Häh? Mitäh? Älä yhtään kiukuttele!»
Kari rupesi lähtemään kamariin.
»Kari, älähän nyt vielä mene.»
»Minä vain menen tänne Esaa katsomaan.»
»Esaa! No viisi siitä Esasta, älä mene.»
Mutta Kari meni kuitenkin vakuuttaen, että tulisi uudestaan muorin kanssa juttelemaan.
Esa nukkui kaikesta tietämätönnä. Karin Vennu tyrkkäsi kylkeen, että heräsi. Syntyipä pojalle iloa, kun tämän oivan miehen näki, hyppäsi ylös kuin nuoli.
»Kuinka tiesitkin nyt juuri tänne tulla?»
»Se nyt ei ollut suuri asia, mutta mitä varten sinä tapoit tuon hyvän hevosesi ja kuinka siellä Korvenloukolla on käynyt? Sitä minä nyt tahtoisin tietää.»
»Hevosesta viisi, vaikka kyllä se oli hyvä. Mutta kuule, kun me saimme Korvenloukolla selkäämme!»
»Selkäänne? Niin, minä jo kuulin.»
»Ihan ... pakoon joka mies!»
Vennu rupesi haukkumaan, sanoi, että olittepa oikeita vasikoita!
Ovesta kurkisti Kaapo.
»Annatko Esa tuopin viinaa, niin me hautaamme tuon raadon?»
»Häh? Joko se nyt on nyljetty?»
»Nyljetty kuin orava. Annatko?»
Mutta Esa ei ehtinyt vastata tuohon, ennen kuin saisi Vennulta selvän vastuun erääseen kysymykseen. Sitten vaikka kannu konin hautaajille.
»Mene tupaan siitä ja odottakaa, kyllä sen ehtii, meillä on tässä asioita.» Kaapo vetäysi hitaasti tuvan puolelle.
»Kuule», sanoi hän painolla, lyöden kättä Vennun polveen, vierekkäin kun istuivat sohvalla. »Nyt pitää sinun lähteä minun kanssani Korvenloukolle ja tuodaan sieltä Santra, vaikka...»
Kaapo pisti päänsä ovenraosta.
»Sitä mä kanssa tulin sanomaan, että Järvelän Santra oli jo menneen yön kotonansa. Turhaan te sitä Korvenloukolta haitte!»
»Kotonansa? Viime yönäkinkö?»
»Niin. Kotonansa oli.»
Esa joutui niin ymmälle, ettei voinut puhua mitään pitkään aikaan.
»Onko se totta?» kysyi hän vielä.
»Mitä mulle siitä valheesta hyvää olisi.»
»No voi sun...» Siitä seurasi Esalle pitkällinen sapenpurkaus.