Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: XI Korvenloukon tappelu
| X Nuoriso elementissään | XI Korvenloukon tappelu Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio |
I Pakolainen |
»Mooses sanoo, että joka varastaa ihmisen ja myy hänet, eli löydetään hänen tykönänsä, sen pitää totisesti kuoleman. Taitavat meinata ne pitäjän pojat Valeen kanssa seurata Mooseksen lakia, vai mitä arvelette Lukko?»
»Niin, niin taitavat, kumma ettei niitä jo ala kuulua.»
»Eivät ne näin aikaisin. Se on kovaa poikaa se Mooses, mutta ei kaikin paikoin. Kun se säätää silläkin lailla, että koska joku lyö palvelijatansa eli palkkapiikaansa sauvalla niin että hän kuolee hänen käsiinsä, hän pitää kaiketi kostettaman. Mutta jos hän päivän taikka kaksi elää, ei pidä häntä kostettaman, sillä se on hänen rahansa.»
»Ei se piikaväelle pannut kovin suurta arvoa.»
»Niin. Mutta katsokaapas kuinka niillä on hätää ja touhua tuolla kylässä. Totta vieköön, tuolla tulee jo koulumestarikin vetäen luuvaloista ruumistaan.»
Tämä keskustelu tapahtui pienen mökin edustalla Korvenloukolla Mikkelilauantai-iltana. Se oli korpraali Lukon mökki ja keskustelijat olivat korpraali ja Matin Tuppu. Mökki oli kaltevassa mäkirinteessä ja siitä näki hyvästi alempana laaksossa sekä samalla rinteellä olevan kylän ylitse. Vaikka olikin jo myöhäistä oli kylässä erinomaisen vilkasta liikettä ja elämää. Siellä juoksenneltiin edestakaisin ja huutoja kuului kaikkialta.
Korpraali Lukko oli vanha mies, harmahtavat hapset valuivat pitkinä ohuina suortuvina ohimoille. Varsi oli sentään vielä tukeva ja jäykkä. Matin Tuppu oli läheisen mökin mies.
Koulumestari tuli vaivalloisesti liikkuen, mutta nähtävästi kokien kaikin mokomin kiirehtiä. Tupun suu meni veitikkamaisesti hymyyn, kun hän huusi mestarille, joka aikoi ohitse rientää heitä huomaamatta:
»Ramman ei pidä sotaan käymän, eikä sokean toista taluttaman, sillä he molemmat häpiään tulevat.»
»Ole vait’ ja pidä suus kiinni!» Koulumestari seisahtui huomattuaan miehet.
»Niin ne sanoivat Danin lapset Michan papille. Mutta meinaatko sinäkin sotaan mennä?» kysyi Tuppu.
»Se on tietty, missäs kauha on muualla kuin padassa.»
»Tule istumaan tänne vain ja anna nuorten melskata», kehoitti Lukko.
»En minä ole nahkaani ennenkään säästänyt», sanoi rampa rehennellen.
»Älä ole niinkuin ne, jotka paljon lupaavat, mutta eivät saa mitään aikaan, sanoo Syyrakki», nauroi Tuppu. »Tule istumaan tähän kivelle vain, Lukolla on tässä jo uudistupakoita.»
Koulumestari läheni piippuansa kopistellen ja Lukko ojensi hänelle massinsa. Istuessaan kivelle hän sanoi Tuppua katsellen:
»Moni kerskaa itseänsä viisaudesta, mutta vähän siitä tietää, sanoo Syyrakki.»
»Niin, jottako minä?» kysyi Tuppu.
»Niin, ja moni muu.»
»Mutta et sinä piisaa mulle Raamatun tiedoissa.»
»Piisaanpa! Etpä sinä tiennyt sitäkään viime sunnuntaina, ennen kuin minä sanoin, missä on Raamatussa, että ole vait ja pidä suus kiinni.»
»Mutta etpä sinä tietänyt sitä missä Raamatussa puhutaan härän ruokkimisesta.»
Korpraali tunsi, että tässä on taas tulossa kova kinastus, ja koetti sen tähden pistää väliin:
»Henttulan Jussi-vainaja oli maksanut juoppo-pappi-vainajalle kerran korttelin viinaa, kun oli saanut tietää missä on Raamatussa se, että ole vait’ ja pidä suus kiinni.»
»Niin se antoi», tiesi koulumestari, »mutta sitten sai tilaan Kantolais-vainajalta puoli ruplaa rahaa ja tuopin viinaa. Meni näet sitten lyömään vetoa Kantolaisen kanssa, kun Kantolainen väitti, ettei Raamatussa niin ole.»
»Mutta mitä hittoa ne tuolla kylässä noin huutavat, oikeinko ne varustelevat niin kuin sotaa?» virkahti Lukko katsellen kylää kohti, mistä hämärässä vielä erotti liikehtiviä ihmisiä ja kuului hajanaisia ääniä.
»Varustavat ne», tiesi koulumestari. »Pitäjältä on tullut kovia uhkauksia, uhkaavat nyt uudestaan tulla hakemaan sitä Laitalan Valeen morsianta.»
»Koko häjy se oli se Valee.»
»Oli se. Kuulkaas kun akoillakin on ääntä. Siellä on äijätkin liikkeellä. Lähdetään katsomaan.» Koulumestari nousi. »Antakaapas vielä tupakkaa, ovatpa ne oikein hyviä.»
»Tuos’on», sanoi korpraali kohoten pystyyn. »En tiedä viitsiikö tässä vanhat lähteä nuorten kisoihin. Minä puolestani olen tarpeeksi ollut sellaisissa löylyissä.»
»Niin, no mutta katsomaan.»
Jo rupesi uteliaisuus heräämään Matin Tupussakin. Korpraali lähti tupaan takkia yllensä ottamaan. Muori antoi siellä kovaa rippiä ja käski äijän kotona pysymään. Mutta äijä tuli vain naureskellen ja lähti miesten mukana. Akka melskasi vielä ovella, että kun eivät nuo vanhat, lahot kantturat edes pysy paikoillaan yölliseen aikaan, kun lähdetään juoksuun kuin kolmitalviaat.
Kaikki kylän väki näytti olevan liikkeellä. Miehet varustelivat ja valmistelivat aseita. Tytöt ja poikaset kasasivat kiviä maantien veräjän tienoille, missä miehet aikoivat tulokkaita vastaan ottaa. Iäkkäitäkin miehiä liikuskeli joukoissa antaen nuoremmille kokemukseen perustuvia neuvoja ja ohjeita. Toiset kiersivät paikasta toiseen Jumalan sanan valossa arvostellen tappeluita, joille antoivat ankaran tuomion. Hekään eivät kuitenkaan suorastansa kohdistuneet tuomitsemaan korvenloukkolaisia, vaan tarkoittivat nähtävästi pitäjäläisiä tuomioillaan, ne kun olivat ryntäämän puolella.
»Kas, tuollapa tulee korpraali!» huudahti eräässä ryhmässä nuori mies, jota toiset nimittivät Konnun Iikaksi. Joukossa oli vilkkaasti väitelty siitä, onko kanki vai puukko parempi ase tällaisessa tappelussa. Lukon kumppanit olivat jo nähtävästi jääneet johonkin muualle, koska hän tuli yksin.
»Sanokaapa te, eikö puukko ole aina parempi ase tappeluissa kuin kanki?» jatkoi Iikka, kun Lukko tuli lähemmäksi.
»Se riippuu siitä, mitä asetta on tottunut käsittelemään», vastasi soturi. »Ei koskaan kanuunamiehestä ole pajunettiin, eikä...»
»Joo», keskeytti Mäkilahden Kustaa, »kyllä, mutta ei Iikka eikä monikaan meistä ole kuitenkaan niin hyviä puukkomiehiä kuin pitäjäläiset. Mutta kangella, tuollaisella pihlajaisella tampiolla sitä vastoin!»
»Älkää viljelkökään puukkoa», sanoi Lukko vakavasti, »sillä katsokaahan, se on sellainen kalu se, että kun sitä suurissa tappeluissa käytetään, niin siinä tulee kohta murhia ja...»
»Tulkoon!» intoili muuan nuorukainen.
»Älä sinä sellaisia!» nuhteli Lukko. »Olisiko sitten niin hauskaa tulla tapetuksi tai tappaa muita, lapsiparka? Katsoppa, näillä käsillä on tehty neljätoista miesmurhaa julkisella sotatanterella, mutta kyllä minä ennemmin tahtoisin, että ne olisivat tekemättä, vaikka olivatkin vieraan kansan miehiä ja valtakunnan vihollisia.»
»Mutta mitä niistä surraan?» nuoret miehet kyselivät.
»Voi lapset», virkkoi vanhus ja kyynel ilmestyi silmään. »Jos teistä joskus tulisi oikeita sotilaita ja joutuisitte tappamaan ihmisiä, joille ei teillä ole mitään vihaa, kun saisitte kuolemaa katsoa vasten silmiä sellaisella tantereella, jossa tuhannet miehet panevat alttiiksi henkensä, jossa ei tapella vain leikin vuoksi, niin te ette enää sanoisi niin. Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt, joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla, niin te pidätte puolenne.»
Eräässä ryhmässä keskusteli joukko iäkkäämpiä miehiä, muiden muassa Hautalan Janne, sekä useita muita pitäjältä tulleita.
»Se on ihan varma tosi», kuului Mäkilahden Matti kiukkuisesti sanovan, »että jos emme me rupea täällä rauhaa saamaan, jos tänne vain aina sotaretkiä pitäjältä tehdään, niin kasakat me vaadimme laitettavaksi!»
»Mutta nekin tulevat omille niskoille elätettäviksi», huomautti joku.
»Tulkoon! Ennen sitä nyt kasakan talossa elättää, kuin tässä iankaiken seisoo tampio kourassa tappeluun valmiina.»
»Vähätpä niistä oli hyötyä tuolla Romppalahden kulmallakaan, kun niitä siellä oli», sanoi Hautalan Janne. »Ne pojat ja äijä siellä niitä pieksivät yksistä käsin niin, että kasakoista ainakin pari tapettiin, eivätkä ne lopulta enää uskaltaneet pimeän aikana ollenkaan ulkona liikkua.»
»Niitä pitäisikin kohta saada kokonainen komppania.»
»Joo, mutta tällaisina, heikonlaisina vuosina ei niitä jaksettaisi elättää. Muuten ovat ne aika jänishousuja koko kasakat. Eivät ne uskalla oikean miehen kimppuun käydä yksin eikä kaksin, muuta kuin joukolla.»
»Niin no, mitä niistä sitten on hyötyä, sellaisista? Mutta kas noita kakara-vekaroita tuossa! Niillä peijakkaillahan on puukot lyötynä seivästen päihin? Pojat tulkaa näyttämään!»
Joukko puolikasvuisia poikasia tuli niittyaidan ylitse tielle Hautalan Jannen luo.
»Kas tällainen se on miehen ase», virkkoi muuan näyttäen seivästä, minkä nenään oli puukonterä lyöty, että siitä oli syntynyt teräväkärkinen keihäs. Useat miehet hymyilivät ympärillä tyytyväisinä ikään kuin olisivat tahtoneet kerskuen sanoa: »Sellaisia ne ovat paimenpojat meidän kylässä!»
»Kas tuohon tutkaimeen se tänä yönä norastetaan Karhun Esa niin kuin silakka!» muuan toinen rehennellen virkkoi samanlaista asetta näytellen.
Päätä vääntäen rupesi Hautalan Janne vihdoin sanomaan:
»Ei hiidessä tuota, eivät nämä ole lasten kaluja!»
»Ei, ei ne lasten kaluja ole, kyllä ne ovat oikein miehen aseita ne», todisti muuan kylänmiehistä naurahdellen.
»Mutta miehet, ei lapsia sovi näiden aseiden kanssa päästää tappeluun... Ajatelkaahan nyt vähän, sillä...»
»Se ei ole tarkoituksenakaan», oikaisi Mäkilahden Matti. »Nämä pojat ne vain touhuissaan niitä rakentelevat ja niiden kanssa vehkeilevät. Mitä kakarat sellaiseen; se nyt ei tule kysymykseenkään.»
»Vai ei!» huusi parikin poikasta. »Ilman meitä te ainakin saatte selkäänne.» Pojat rupesivat hyppimään ja kiljahtelemaan.
»Pois ne otetaan niiltä», muuan vanhahko mies virkahti, tarttuen jo erääseen keihääseen.
»No ei!» kirkui poika ja tempoi asettaan. Toiset lähtivät pakoon keihäineen. Päästyään pellolle kappaleen matkaa alkoivat sieltä miehille hypähdellen kerskua ja härnäillä.
»Nuo juutalaiset!» miehet paneskelivat ja nauroivat. Muutamat valmistausivat poikain perään menemään, mutta toiset arvelivat sen vaivan turhaksi, väittäen, etteivät nuo kuitenkaan uskalla tappeluun tulla. Ja siihen se jäi.
Siihen tuli nyt Laitalan Valee hiljakseen kävellen, ilman minkäänlaista asetta.
»Mutta eihän sulia, mies, ole kättä pitempää?» setä muistutti.
»Noo, kyllähän lyöpä aseen saa, jos se sikseen tulee.» Naurettiin. Tuohan oli niin Valeen kaltaista: nytpä tulee sinulle pakko näyttää kurssiasi.
Joku oli ruvennut ryyppyjä tarjoilemaan ja pullo kulki miehestä mieheen.
Naisväki oli vetäytynyt jo likimmäisiin taloihin, missä alituiseen tähtäilivät ulos milloin alkaisi pitäjäläisten joukko näkyä. Muutamia heistä kuitenkin silloin tällöin kuljeskeli ja kierteli miesjoukoissa ulkona, mikä milläkin asialla. Muuan nuori vaimo nyhjäisi miehensä erilleen ja rupesi tätä pyytämään, että lähtisi kotiin. Sanoi pelkäävänsä, että jos tulee murhia ja ... mihin hän sitten lasten kanssa joutuu. Mutta mies vain nauroi, sanoi että ei suinkaan hän ole mikään akka, että suotta antaisi itseään tappaa. Käski muijan mennä mukulain luokse kotiin ja palasi itse takaisin joukkoon.
Aamuyöstä alkoivat joukot jo käydä levottomiksi. Eiköhän niitä tulekaan? kyseltiin. Mieliala tuntui sellaiselta kuin epäilemättä on pitojen valmistajalla, joka saatuansa kaikki kuntoon, huomaa ettei vieraita tulekaan. Erittäinkin miehet sellaiset, joista tiettiin, että ne ovat varsin kernaita käyttämään jäniksen passia, ne vasta melun pitivät.
»Äh!» huusi kylän räätäli Salonen, »olisivat nyt tulleet, niin...!» Hän matkasi rautatieläisellä kangellaan aitaan että räjähti. »Tuhatta laivaa!»
»Mitä?» kysyttiin koiruuksillaan.
»Mitä!» huusi räätäli vimmoissaan. Sappi oli näet niin täysi, ettei saattanut edes sanoa, mitä oikein olisi tehnyt.
Toisaalla muuan pikkuruinen, Nymanni nimeltään, hammasta kiraten väitti ja vannoi, että pelkureita ne ovat ne pitäjäläiset, sillä hän oli itse erään kerran ajanut tanhualle koko kisaväen. Juttu oli tosiperäinen siihen määrään, että hän oli riehunut naisten keskellä ulkona, kun miehet tappelivat sisällä. Tytöt olivat ottaneet hänet kiinni ja ruvenneet sulkemaan sikolättiin. Mutta mies on aina mies: hän sai puukon tupestaan ja tytöt lähtivät vilistämään edellä. Ja silloin hän teki tuon kuuluisan urotyönsä.
»Ja minä kriivoin» (puukolla nimittäin), jatkoi Nymanni, »niin että ovipieliäkin minä kriivoin!»
»Joo, kyllä se on ollut miestä tämä Nymanni, mutta kaikki sekin rupeaa olemaan.»
»Kaikki? Tule koettamaan!»
Tämäpä vasta haaste! Toinen kuin hongantyvi, toinen ... hän olikin niin ihmeen pikkuinen! Mutta häntä kun oli aina narrattu, annettu voittaa, eletty miehen kuin lapsen kanssa, siitä tuo uhma.
»Koettakaa! Kyllä minä Nymannin takaan!» kehoitettiin.
»Jos vain luulet olevasi paree kuin minä, niin saat kohta paikalla koettaa!» kiljui Nymanni. »Kyllähän sulla sitä oikoista voimaa on, mutta luonto se on joka kominteeraa ja klippari liikunto.»
Hongantyvi nauroi:
»En minä uskalla», sanoi. »Mutta jos nyt sentään koetetaan!»
Niin koetettiin rinnuspainia ja hongantyvi kaatui alle.
»Näetkös poika, että isän kourat ne ovat nämä kourat!»
Hongantyvi nousi nauruansa pidätellen.
»Kas juupelia!» ihmetteli, »en minä olisi uskonut tuota.»
»Vieläkö koetetaan, että tulet vahvemmin uskomaan?»
»Nyt!... nyt!... nyt!...», alkoi kuulua joka taholta kiivaita huudahduksia.
»Hiljaa! hiljaa!» Korvat kaikkialla teroittuivat kuulemaan tuolta metsän sisästä kuuluvia ääniä, noita merkillisiä ääniä, jotka muistuttivat niin elävästi peikkojen juhlapäivällisiä.
»Nyt tulevat!»
»Miehet! Pannaan hirsi veräjän päälle!»
»Kaikki seisomaan kahden puolen tietä!»
»Niin, että joka tulee veräjästä, saa käydä katulööpin läpi!»
Yhtäkkiä oli syntynyt tavaton liike. Ei kukaan enää pysynyt paikoillaan, veri näytti liikuntoelimissä levottomasti mellehtivän.
Laitalan Valeesta oli levollisuus kadonnut hänestäkin. Aidasta jo kiihkeästi irralle paksua aidasta kiskoi.
»Valee hoi!» kuului vähästä matkaa pellolta ruikuttava ääni.
»No? kuka se on joka huutaa?»
»Tule tänne, saat mun kankeni.» Valee meni sinne päin ja löysi Nymannin vaikeroimassa pellon pientarella.
»Voi ... kuule...! Katso kun on kenkä hieronut jalkaani! Panin kuivetut kengät, ja ne hieroivat... Kuule, saat ottaa tämän mun kankeni. Katso, se on hyvä, tuoretta pihlajaa. Mulla on vielä kaksi kotona. Kuule, mun täytyy käydä muuttamassa kengät, minä otan sieltä uuden.»
»No, no, kyllä tämä hyvä on!» Valee jo kiirehti aseineen pois.
»Kyllä minä tulen kohta, kuule...! minä juoksen.»
Metsästä kuuluva meteli läheni yhä. Päivä alkoi jo hiukan sarastaa, niin että näköpiiri, joka kuun kadottua taivaslaelta oli kovin supistunut, alkoi taas laajeta. Miesjoukko oli asettunut veräjän eteen kujaan tien täydeltä. Poikittain tien yli, toiselta aidalta toiselle, oli nostettu paksu hirsi. Hiljaa ja asemillaan eivät miehet kuitenkaan seisoneet, vaan levottomina tungoksessa edes takaisin seuloivat. Jotkut yrittivät joukon etupäähän äänekkäästi pelottomuudestaan kerskaten, toiset taas salamyhkään, mikä minkin tekosyyn varjolla, peräjoukkoon pyrkivät, mutta niitä ei ollut aivan monta.
Jo kopistivat Hautalan Janne, Mäkilahden Matti ja moni muu tuhat piipuistaan ja pistivät ne taskuihinsa. Vakava, jonkinlaista harvinaisempaa tunteellisuutta ilmaiseva katse teroittui metsästä kuuluvaa meteliä kohti. Miehiä seisoi jo koottujen kiviläjäinkin ääressä pelloilla.
»Peräytykää vähän harvemmalle!» kuului Hautalan Jannen ääni. »Tässä ollaan niin tiheässä, että on toinen toisensa tiellä. Niin, ja jos ne rupeavat tulemaan tänne aitain yli eikä veräjästä, niin antaa niiden tulla pelloille asti. Älkää menkö aidan yli lyömään, ei siitä sovi lyödä kunnollisesti ja siinä ne voivat hyvin helposti pistää puukolla.»
Neuvo hyväksyttiin jotenkin yksimielisesti, vaikka kyllä kuului vastaväitteitäkin. Naisia näkyi etäämmällä, kartanojen ja rakennusten luona parvittain seisoskelemassa.
Ensimmäiset hevoset ryntäsivät ulos metsästä. Korvenloukkolaisten taaja parvi älähti kuin yhdestä suusta kamalan älähdyksen, joka kohta, kuin väsyneenä väreillen haipui odotellen synkkään hiljaisuuteen. Sitä vastoin tulijat mitä kirjavimmalla tavalla rääkyivät ja melskasivat, kunnes yhtäkkiä pidättyivät kappaleen matkan päähän veräjästä. Miehet siellä kokoutuivat rattailtaan yhteen parveen, arvattavasti neuvottelemaan rynnäkkösuunnitelmasta. Korvenloukkolaiset sillä aikaa seisoivat hiljaa odotellen. Muutamia kerskailevia haukkumasanoja vaihdettiin kahden puolen.
»No mitä, mitä sen päitäkö! Miksi ette aja?» kyseli Karhun Esa, joka soukalla tiellä vihdoin vaivoin pääsi etujoukkoon. Kaikki heti ryntäsivät hänelle, kuin johtajalle, selittämään:
»Siellä on hirsi veräjän päällä, eikä siitä pääse! Mikähän hiisi...?» Muuten muka tietysti ei olisi ollut mitään estettä. Ai, miksi nyt, juuri nyt keksivät tuon hirren? Mitä hyötyä nyt on viikatteista?
»Hirsi!» Esa tirkisteli veräjälle, mittaillen jaksaisiko musta siitä yli hypätä.
»Mennään ottamaan hirsi pois!» hän huudahti. Toiset katselivat hämmästyneinä, että oikeinkohan se totta tarkoittaa?
»Mennään!» moni jo sanoi.
»Tulkaa», huudettiin veräjältä, mihin puhe jo oli kuulunut. Tuo huudahdus sai ryntääjät hiukan levottomasti liikahtamaan ja vakavammin kääntämään huomionsa veräjän takana seisovaan miesjoukkoon.
»Tulkaa pojat!» kuului veräjältä yhä uhitellen.
Karhun Esa iski mustaansa, lennätti veräjälle, kiljahti siinä, kääntyi takaisin ja hyppäsi alas selästä toisten luona.
»Nyt mennään pojat!» Hän etsi eräiltä rattailta kankensa, katsoi että puukko oli povitaskussa.
»Mennään vain!» Joukkoon liittyi Iikan Antti, Kuivasen Ella ja muutamia muita. Toiset jäivät vielä jäljelle varustellen aseitaan.
Korvenloukkolaiset seisoivat noin neljän sylen päässä veräjästä. Mutta nähtyään, että toiset alkoivat lähennellä, alkoi siitäkin miehiä liikkua eteenpäin, Mäkilahden Matti ja Hautalan Janne etupäässä. Juuri kuin epäillen pidättyivät ryntääjät. Jotakin tekosyytä etsien rupesi Karhun Esa mellastamaan perässä tuleville.
»Jos on asiaa, niin tulkaa lähemmäksi!» huusi Mäkitalon Matti ja löi kangellaan veräjänpuolaan.
»Odota!» huudettiin vastaan. Muutamat siellä jo tasajalassa hypähtelivät.
Laitalan Valee oli pysynyt hiukan etäämmällä, eikä ollut niiden joukossa, jotka etunenässä veräjälle riensivät. Hänen vieressään seisoi Mäkilahden renki-Heikki, hän, tuo hongantyvi.
Vähitellen alkoivat Valeen silmät kiihkoisasti hehkua, kun tähtäili veräjän toiselle puolen.
»No mutta», äännähti hän vihdoin, »eiväthän ne vain pelkää niin, että lähtevät pakoon ennen kuin... Lähdetäänkö Heikki?»
Hongantyvi oikein säpsähti, kun tuo rauhaisa, ennen melkein pitkäpiimäinen mies niin kamalan hurjasti liikahti. Mutta sepä hänenkin elementtinsä herätti.
»Mennään!»
Alkoivat juosta veräjälle. Kaihoten antoivat toiset tilaa, toiset riensivät perään. Kahden puolen veräjää vielä seisoskeltiin ja kerskaillen piiskattiin kangilla maata ja aitoja; joskus kyläläiset jo veräjällekin iskun antoivat.
Valee ja Heikki hyppäsivät veräjän yli.
»Poika!» huudahti setä, kun äkkäsi Valeen. Ääni takertui kurkkuun, kuin jonkin hirveän tapaturman sattuessa ihan silmäin edessä. Samassa hän teki vaistomaisen liikkeen, juuri kuin tahtoen estää Valeeta menemästä. Mutta se oli jo myöhäistä... Siellä iskettiin kangilla jo kahden puolen.
Kyläläisten joukot ryntäsivät aidoille kuin varikset hyppien yli. Aidat romahtivat maahan. Sillä välin jo oli Heikin ja Valeen ympärille keräytynyt piiriin pitäjäläisten taaja parvi. Kirkuen ja meluten ahdistettiin heitä joka puolelta. Puukkoineenkin jo koettivat muutamat lähennellä, mutta taajat kangen iskut pidättivät heitä tarpeellisen matkan päässä.
Mutta kohta tuli apuakin. Korvenloukkolaisten lauma iski päälle joka taholta. Tappelijat levisivät tien kahden puolen oleville sänkipelloille, missä sattui ryhmäkohtauksia ja parikohtauksia. Niistä johtui edellä juoksuja ja takaa-ajoja. Koko vainio tuli siten tappelukentäksi ja siinä vielä seisovia kuhilaita käytettiin suojeluspattereina, joiden ympäri peräkanaa useammat parit kiersivät. Puukot, joita pitäjän pojat olivat ensin aikoneet käyttää, katosivat vähitellen pois, joten kanget ja tervapiiskat jäivät yleisimmiksi aseiksi.
Melske oli suurenlainen. Pimeydenruhtinaan nimi monenlaisissa toisinnoissa kaikui yli kaiken sotahuutona, tunnussanana, johon sitten mitä monenvälisin joukko yksityisiä sapenpurkauksia sekaantui.
Hevoset olivat omin valloin tiellä joutuneet tappelukentän piiriin. Peloissaan ne vavahtelivat ja hirnahtelivat, liikkuivat vähitellen veräjään asti, mihin tie päättyi. Siinä olisivat kenties seisoneetkin, mutta joku korvenloukkolainen ohi kulkiessaan iski kangellaan erästä hevosta, joka siitä pillastuneena laukkasi yli ojan pellolle. Siitä kaikki hevoset säikähtyivät niin, että hämmästyttävässä sekasotkussa lennähtivät rattaineen hujan hajan. Muuan kärrynaisaan köytetty viikate tunki erään vaaleanharmaan kauniin ratsuhevosen mahaan. Ori päästi kamalan äänen. Aukko tuli ammottavan suuri, sisälmykset sieltä valuivat ulos. Kamalasti valittaen koetti ori vielä juosta eteenpäin ja tallasi sisälmyksiään jotka roikkuivat maassa ja pala palalta jäivät kavioiden sotkemana jäljelle. Tappelijatkin sen jo huomasivat ja kiintyivät katselemaan.
»Tpruu!» huusi muuan nuori poika, joka itku kurkussa lähti tappelun kuohinasta yllättämään kiinni kaunista hevostaan. Mutta samassa kuin hän ehti oriin luokse, loppuivat sen voimat: se suistui pää edellä pellonojaan ja jäi siihen viimeisiänsä korahdellen. Pojalle kävi niin sääliksi isänsä kaunista hevosta, että purskahti itkemään ja kumartui nostamaan ojasta sen kaunista päätä, jossa silmäin tulinen loiste jo alkoi sammua. Samassa juoksi ohi muuan korvenloukkolainen ja iski kangellaan poikaa. Sanaakaan älähtämättä putosi hänkin makaamaan poikittain hevosensa kaulan päälle.
Koottujen kivilajien luona häärivät kylän paimenpojat ahkeraan lennättäen kiviä hevosjoukkoihin. Miehiä ei sopinut heitellä, olisi pian oman kyläläisiin sattunut.
Tappelu oli muuttunut paoksi ja takaa-ajoksi: kierrettiin kentällä kuhilaitten ja hevosjoukkojen ympäri parittain, milloin takaa-ajajana oli korvenloukkolaisia, milloin pitäjäläisiä. Siten oli mylläkkä saanut vähän lauhkeamman luonteen, sillä iskut eivät enää niin alituiseen osuneet eikä kohti sattuneet. Mutta tuimasti siinä vieläkin oteltiin. Valee iski oikeaan ja vasempaan, ei kuluttanut voimiaan takaa-ajossa eikä edelläjuoksussa, löi toista jo kun toinen pakoon lähti. Vielä pelottavampana liikkui Hautalan Janne tervapiiskoineen, jonka edestä jo pelkojaan useimmat pakoon lipittivät.
Mutta ilmaiseksi eivät lyöneet korvenloukkolaisetkaan. Iikan Antin kamala kanki, jonka päähän oli joukko hevoskengän nauloja taottu, liikkui kuin kuoleman sanansaattaja. Kauhistuen sitäkin paettiin, tuota asetta, joka melkein joka iskulla miehensä maahan masensi. Puukkoonsa oli uudestaan turvautunut Karhun Esa. Missä hän likelle pääsi, siellä aina kipeitä älähdyksiä kuului ja veriset jäljet osoittivat hänen kulkuteitään.
Taistelu oli hetkisen kestänyt, kun ensimmäiset pitäjäläiset tantereen jättivät ja käpälämäkeen metsään lähtivät. Isohkolla ylivoimallaan olivat korvenloukkolaiset heti alussa hyvästi voitonpuolella, mutta sittenkin panivat pitäjäläiset pakoa vastaan. Mutta kun ensimmäiset metsään katosivat, silloin heikkouden tunne toisetkin jo siksi valtasi, että riensivät perään toinen toisensa jälkeen. Vasta viime tingassa Karhun Esa tapasi Valeen. Tämä juuri harppaili innoissaan erään pakenevan perässä ja hoivasi kangellaan, joka töpähtäen, esinettään kohtaamatta koski maahan. Siinä hypähti Esa takaapäin ja työnsi puukkonsa Valeen selkään. Valeelta pääsi tuskallinen huudahdus. Juuri kuin Esa olisikin vain odotellut saavansa tuon tehdä, alkoi hän heti paeta metsää kohti minkä kintuista pääsi, sillä toisia korvenloukkolaisia jo läheni arveluttavissa aikeissa. Esa juoksi sellaisella nopeudella, että takaa-ajajat, joita useampia heti lähti liikkeelle, pian jättivät yrityksensä siihen.
Aamu alkoi valjeta. Jo tappelun kiivaimman tohinan tauottua alkoi kylän naisväki likemmäksi pyrkiä. Siinä oli jälkiä kuin sotatantereella ainakin. Mikä miehistä vielä pökerteli puoli taintuneena, mikä hoiteli haavojaan, mikä ontuen yritti kylään päin. Mikä valitteli, mikä kiroili ja uhkasi, mikä muuten jotakin sanoi.
Laitalan Valeen haava ei ollutkaan aivan suuri, sillä puukko oli sattunut lapaluun päälle ja siinä tehnyt ainoastaan ruman viilteen.
Kun nyt ruvettiin tarkastamaan, löydettiin kaikkiaan kymmenkunta hyvin pahasti haavoitettua, joista puolet kykenemättömiä itse liikkumaan. Tunnetuimpia niistä olivat Mäkilahden Matti, joka kangen iskusta oli nähtävästi tainnuksiin mennyt; Kuivasen Ella, jonka pää ja kasvot olivat tervapiiskalla niin runnellut, ettei häntä olisi tuntenut muusta kuin vaatteista; Iikan Antti, joka ei jalkansa tähden mihinkään päässyt, poskessa sen lisäksi oli puukon haava. Ensinnä luultiin useampia kuolleiksi, mutta kun niitä ruvettiin liikuttamaan, huomattiin kaikissakin olevan vielä henki tallella. Henkeänsä ei siis menettänyt muut kuin tuo kaunis, harmaa ori, sillä nuorukainen, joka sillä oli ajanut, virkosi eloon sekin. Näiden haavoitettujen joukossa oli enempi puoli pitäjäläisiä, vähempi korvenloukkolaisia. Mutta ne korjattiin kaikki hoitoon, ystävät ja viholliset.
Kun vielä ne pitäjäläisten hevosista, jotka olivat näkyvissä, oli korjattu kylään, jäi ottelukenttä autioksi siksi, kunnes paimenpojat taasen ehtivät sinne äskeistä tappelunryminää matkimaan ja osoittelemaan.