Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: IX »Pitäjän paras poika»
| VIII Herra nimismies | IX »Pitäjän paras poika» Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio |
X Nuoriso elementissään |
Karhun Esa oli kuin luotu ikäisiänsä johtamaan aikansa nuorten miesten urheiluyrityksissä. Kasvatuksenkin oli saanut tarkoitukseen hyvin sopivan.
Sukujuuri oli tällainen.
Esan äidin isä oli ollut kelpo asukas ja oivallinen eläjä Karhun talossa. Vaimo oli kuollut aikaisin ja tytär sai kasvaa omin valloin, isällä kun oli kyllin tekemistä talouden hoidossa. Vapaudessaan rupesi tytär hurjastelemaan ja lankesi. Sen johdosta oli vähältä jäädä naimattomaksi, vaikka rikkautta olisikin ollut häpeän korvaukseksi. Lopuksi otti hänet muuan renkimies, joka piti enemmän talosta kuin naisväestä. Ukon kuoltua perivät he oivakuntoisen talon.
Keitettiin viinaa. Mies oli jotenkin toimelias, ei ryypiskellyt itse, mutta koetti sitä enemmän saada kokoon. Vaimo oli jo saanut ryyppäämisen taudikseen, ryyppäsi, juopotteli julki ja salaa. Mies rupesi kovistelemaan, lukitsi kaikki kelvollisen näköiset tavarat, viljat ja viinat lukon taakse ja piti avaimet omassa kätkössään. Mutta sittenpä akan himo oikein kiihotettuna kasvoi: tulla nyt sellaisen miehen hänen omaisuuttansa tallentelemaan...! Hän rupesi vetämään kylään mitä milloinkin sattui ja vaihtamaan tavaroilla viinaa. Vähitellen tuli hänestä rahjustelija, joka viipyi kylässä useitakin vuorokausia erältään, joi ja mässäsi, jopa korttiakin pelasi. Mies huolehti ja kovisteli aikansa, mutta rupesi vihdoin lohduttelemaan itseänsä: alkoi ryypiskellä hänkin. Hänestä tuli pian kilpailija akallensa. Näyttipä siltä, kuin olisivat ruvenneet paremmin sopimaankin, sillä viinapuodin avaimet täytyi nyt pitää yhteisessä tallessa. Kun viina kotona sattui loppumaan, vaihdettiin sitä kylästä jyvillä ja muulla ihosta irtipääsevällä ja ryypättiin yhdessä. Jos toisinaan tapeltiin, niin toisinaan taas hyvinkin sovittiin. Kyllähän se meidän aikamme kestää, ajattelivat. Niin haihtuivat ukoltakin vähitellen huolet ja mielihaikeus, jota vielä joskus tunsi. Melkein hän nautti siitä, kun toisinaan sai tehdyksi jonkin hulluuden, josta eukko rupesi haukuskelemaan.
»Joutaapa sinunkin vihaksesi pistää, kyllä mun on jo pistänytkin!» naureskeli makeasti partaansa.
Esa oli heidän ainoa lapsensa.
Poika sai jo pienuudestaan elää mielinmäärin. Ohjaamisesta ei kukaan välittänyt. Jo paitaressuna tottui valtaansa käyttämään ja pitämään talon tavaroita ominaan. Joskus isä sentään suuttui, kun poika jonkin tyhmyyden (hänen mielestään) teki, ja yritti rankaisemaan. Mutta olihan siinä asiassa äidilläkin sanomista ... ja siitä syntyi vanhuksille usein tappelu. Kun ei Esa vain mitenkään vaikeuttanut äidin viinansaantia, oli tämä aina valmis äidillisellä hellyydellä pojan rikoksia peittämään. Esan kasvaessa kasvoi myöskin hänen ja isän väliin vuori, jonka takaa toisiaan puhuttelivat hyvin valituilla nimillä.
Sillä tavoin Esa varttui.
Kerran sitten isä äkkiä kuoli, kuten ensin kerrottiin, viinaan. Mutta kun lääkäri muutamain vaatimuksesta toimitti ruumiin leikkauksen, löysi hän sisuksista outoja aineita. Asiaa tutkittiin, leski joutui tunnustusvankeuteen. Ihmiset kertoivat, että hän oli miehensä juovuksissa ollessa antanut tälle ryypyn pikiöljyä. Varmoja todisteita puuttui ja leski sai istua tunnustuksella.
Esa sai holhoojan ja tyytyi jotenkuten tämän hallintoon ensin. Mutta kun muorin vankeusaika loppui ja hän tuli kotiin, rupesi Esa yöllisiin aikoihin tekemään hyökkäyksiä holhoojansa luokse, uhkasi tästä tehdä kaarneen ruokaa ja polttaa talon poroksi, jos ei hän saa ohjaksia käsiinsä.
Siihen aikaan ei oltu niin turhan tarkkoja erityisten lakipykäläin seuraamisessa. Holhooja kun rupesi pelkäämään, niin hellitti ohjaksista. Nyt tehtiin kaupat, Esa tuli isännäksi ja muori sai oivallisen eläkkeen. Eläkettä ei hän kuitenkaan ruvennut nauttimaan, vaan alkoi hoitaa emännyyttä Esan isännöidessä.
Silloin Esalle alkoi elämä. Ikää oli 19 vuotta, kelpo talo, jonka nimen ohessa vielä kajasteli jonkinlainen rikkauden mainekin. Poika oli pienehkö, mutta joka taholta valmis, veistetty, terävä kuin teräsneula. Hän kuului itsestään »parhaitten» joukkoon. Pohjaton maineen halu kiihotti häntä pyrkimään parhaaksi, etevimmäksi. Voittaa kaikki, tulla tappelijain kuninkaaksi – kas siinä elämän suunnitelma, päämäärä! Ja kun hän ei pannut hengelleen suurta arvoa – mitä arvoa sillä olisikaan, jos pitäisi antaa jonkun voittaa itsensä – pääsikin hän tuon himonsa ajamana hyvin pitkälle. Hänestä tuli kuin itsestään nuorison johtaja. He rupesivat häntä kunnioittamaan, vieläpä vanhemmatkin pitämään oikein arvossa. Esasta oli tullut Karin Vennun jälkeläinen sitten, kun tämä naituaan oli joutunut pois jokayöllisistä yöjuoksuista.
Kun Esa tuon maineensa saavutti, ei hänestä enää ollut työmieheksi, paitsi satunnaisissa tiloissa; se olisi ollut periaatteen kannalta liian halpaa. Ja hänkö olisi niin alentunut, että olisi ruvennut pitämään huolta asioista, jotka kuuluivat jokapäiväisille ihmisille...! Hän, jota niin pelättiin, jota kaikki kehuivat pelkäämättömäksi, turskiksi, nurjimmaksi kaikista ... hänkö nyt laapustamaan lantakuorman perässä kuin tavallinen renkimies – sellainen, tavallinen, jonkalaista hänen teki mieli aina lyödä, missä sen tapasikin, että se olisi selkänsä suoristanut ja liikuttanut jalkojaan vähän ihmisten lailla, – eikä kuin piikalunttu! Hui hai! Sillehän nauraisivat tuon puolen mättäätkin. Hetihän ihmiset sanoisivat, että jo nyt on Karhun Esankin »messu maassa», laulusulka on siltäkin katkennut... Jo, jo alkaa sekin asettua. – Hän ei asettuisi koskaan, ei koskaan! Ennen henki menköön. Hän tahtoisi yhä kehittyä, nousta korkeammalle, tahtoisi tehdä tekoja, jotka hämmästyttäisivät puolta maailmaa.
Kosimispuuhissakin Esa ahkeraan mässäili. Morsiamia oli paljon. Nähtävästi ei hän naimista sentään ajatellut, vaan oli sekin jotakin kilpailua: rupesit vain todenteolla hakkailemaan jotakin arvokkaampaa talontyttöä, ilmestyi Esa sinne jonakin kauniina yönä ja ajoi sinut makuusijoilta tiehesi. Ja tytöt, ne pitivät hänestä, oikein todella pitivät, tuosta pulskasta, karskista Karhun isännästä. Mutta nyt viime aikoina oli Esa nähty useammin tulevan Rekipellon Sannan tyköä ja ihmiset jo luulivat, että nyt se tarttuu, tarttuu kuin tervaan.
Kuivasen Ella oli Esan alituisimpia ystäviä. Joko ystävyydestä tai ehkä huomaamattomuudesta oli johtunut, ettei Esa ollut ollenkaan sekautunut Ellan ja Santran väliseen naimiskauppaan. Santra oli niin nuori, ehkäpä liian ujokin. Esa kenties ei ollut vielä oikein ehtinyt ajatellakaan, että tässä olisi mitään hätäilemisen syytä. Muuten oli Santran ja Ellan suhde muodostunut hyvin äkkiä, aivan aavistamatta. Kun vielä Ella kiirehti, että heti kun asian oli varmaksi saanut, aikoi kohta toimittaa kuulutuksiin, niin Esa kenties ajatteli, että menköön...! eipä se Santra niin erinomainen lienekään.
Mutta asialle tulikin toinen käänne. Santra karkasi – Ellakin jäi puille paljaille – karkasi metsäkylään, miehen kanssa, jota ei Esa edes hyvin tuntenut, ei tiennyt, onko se lintu vai kala, oli vain kotoisin loukolta, jossa ei pitkään aikaan oltu tietty löytyvänkään muita kuin körttiläisiä, ei ainakaan ollut muista puhuttu. Sellainen mieskö nyt vie väkisin pitäjän parhaitten poikain käsistä tyttöjä sellaiselle körttiläiskulmalle? Ohoh!... Asia koski Esaa yhtä paljon kuin Ellaakin. Esallehan kuului kunnian vuoksi pitää huolta siitä, ettei mieluisia tyttöjä saanut kuka tahtoi ja ettei joku nurkkakuntalainen saisi ylpeillä jostakin rohkeasta teosta. Sehän olisi ollut ensimmäisenä Esan häpeä. Ainakin hän itse sitä oletti. Ei mitään kilpailua!
Esalle tuli kuin omantunnon vaiva: hänelle oli tehty julkea vääryys! Esa tuskastui, raivostui: kuinka hitossa hän nyt olikin ollut niin huolimaton, että tuo tyttö oltiin vähällä saada viedä ilman, ettei hänellä ollut mitään sanomista koko asiassa!
Kuten ainakin mies, jonka oikeuksia on syvästi loukattu, päätti Esa ryhtyä asiassa arvonsa mukaisiin toimenpiteisiin, päätti noutaa Santran pois Laitalasta, ei erityisesti Ellalle, mutta mahdollisesti itselleenkin. Kukaties! hän ajatteli. Muisteli minkälainen Santra oli ja nyt vasta oli huomaavinaan tytössä erittäin edullisia puolia.
Samana päivänä, kun tuli kuulluksi ja tunnetuksi Santran piilopaikka, meni Esa Kuivaseen, haukkui ja pilkkasi Ellaa, joka työssä vain rehmii ja morsian on toisen kainalossa, körttiläisen, minkä liekin. Siitä se lähti, että he kävivät eräänä yönä Korvenloukolla, ja sen sijaan että olisivat saaneet sieltä Santran, saivat hyvän selkäsaunan.
Esalle muuttui nyt asia täydeksi todeksi: jos ei muu auta, niin ainakin hän tappaa Valeen. Hänelle ja hänen joukolleen ei saisi kukaan ilmaiseksi selkään antaa, Santran niin ikään päätti hakea sittenkin pois.
Se tuli kunnian asiaksi pitäjän nuorille miehille, erittäin juuri niille, jotka joskus olivat Santraa hakkailleet. Kun tämän lisäksi kuultiin ankaran vahdiston määräämisestä Mikkeli-öiksi ajon estämistä varten, niin se antoi vielä lisäyltyä. Kun vanhempiakin miehiä oli joukottain nuorison puuhien kannattajina, niin ei ollut ensinkään kummaa, jos vakavammat ihmiset pudistelivat päätänsä ja arvelevaisesti tuumiskelivat:
»Saa nähdä, mitä tässä Mikkeli-öinä tapahtuu.»