Punkaharju

Kirjoittanut Olli Kymäläinen


Oli kerran miestä kolme,
jotka sattuivat Savosta
kulkemahan kuuluisahan,
haluisahan Helsinkihin.
Tuiman salmehen tulivat,
joss’ on saari salmen suussa;
yli salmen saatettihin
sille puolen Punkaharjun.
Astuvat ylämäkeä,
käänteleivät, katseleivat,
istuvat, ajattelevat;
kuuntelevat kukkumista,
kesälinnun laulamista,
kuinka siinä linnut lauloi,
linnut lauloi, metsä soitti.
Antoi aurinko ilonsa.
päivä paistoi pilkin nientä;
siitä koko luonto liikkui,
ilma silmissä iloitsi,
ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki’ näitä katsellessa,
läikkyviä lähtehiä,
järven, lahen lainehia,
kerran vielä keskenänsä
miehet mielestä hyvästä
puhelevat puolestansa:
kun ois tässä kukkasia,
lehtipuita lempehiä,
oksakaan omenapuuta,
oisipa osa hyveä
Paratiisin maan paria,
Aatamin asuntomaata!
Tuosta kärryihin kävivät,
rupesivat rattahille:
ratas vieri tietä myöten,
aatos Luojan töitä myöten.
Ajoit siltoa sinistä
sekä harjua haluista;
siell’ on puista portti tehty,
katuvarret kaunistettu.
Tämä silta on silloin tehty,
kun on kuu kokohon pantu,
kun on aurinko alettu,
laskettuna maan perustus;
viel’ ei vaivu vuoliaiset,
eikä arkut alla murru!


Lähde: Pieni helmivyö: Suomen runoja koulunuorisolle. 1895. Werner Söderström, Porvoo.