Punasoturi

Punasoturi Kirjoittanut Mikael Rutanen

Ei arvoltansa suuri hän,

ei vielä varsin vanhakaan,

pikemmin nuorukainen.

Hän tyyntä, rauhaa rakasti

ja kotipihan puuta.

Ja kodissansa leipää huus

niin monta pientä suuta.

Rauhan mies, se oli hän

ja rauhan työhön luotti,

niinkuin moni Suomen mies,

ja parhaintansa vuotti.

Vaan mahtivalta riistäjäin,

se vihanviljaa kylvi,

ja puute kansaa ahdisti

ja vainonpirut mylvi.

Jos kuinka teki parastaan,

ja toivoi tahi luotti,

niin yhä sorto suureni

ja nälkäkuolo vuotti.

Tää sorto verileikkihin

vei vihdoin orjaluokan.

Nyt sinne myöskin riensi hän

ja miekkaan vaihtoi kuokan.

– Mä lähden! Muu ei auta nyt,

mä kaadun tahi voitan!

Mä teen sen, minkä tehdä voi,

ja parahani koitan!

Hän rauhan mies nyt soturi,

se tieto aateloipi:

– Tää kansa kautta itsensä

vain pelastua voipi!

Se kansa tosi onnehen

voi itseänsä nostaa,

mi oman veren lunnahin

sen vapauden ostaa!

Hän taisteli kuin urho maan

ja urhon nimen kantoi,

vaan vihdoin kuolon tuomion

ne valkohurtat antoi.

On mieli tyyni, pelvoton.

Se tieto aateloipi:

– Tää kansa kautta itsensä

vain pelastua voipi!

Jo kuuluu käsky: – Ampukaa!

On murhamiehet työssä.

Ja uljas punasoturi

nyt nukkuu – kuolon yössä.

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.