Punapäiden yhdistys
| Punapäiden yhdistys Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Viime syksynä tulin minä eräänä päivänä tervehtimään ystävääni Sherlock Holmesia ja huomasin hänen takertuneen kiivaaseen keskusteluun erään vanhanpuoleisen, lihavahkon herran kanssa, jolla oli punakat kasvot ja tulipunainen tukka. Olin juuri vetäytymäisilläni takaisin pyytäen anteeksi, että olin heitä häirinnyt, kun Holmes tempasi minut huoneeseen ja sulki oven.
”Paras Watson”, sanoi hän sydämellisesti, ”sinä et olisi voinut tulla sopivampaan aikaan.”
”Minä pelkäsin, että sinulla oli töitä.”
”Niin, minulla on kyllä tekemistä.”
”Silloinhan minä voin odottaa toisessa huoneessa niin kauan.”
”Ei suinkaan. Tämä minun ystäväni, herra Watson, on ottanut osaa ja auttanut minua useissa parhaiten onnistuneissa tutkimuksissa ja minä olen varma, että hän on minulle suurimmaksi hyödyksi tässäkin asiassa.”
Lihava herra nousi puolittain tuolilta tehden pienen lyhyen kumarruksen ja katsahti minuun kysyvästi pienillä, lihaanuponneilla silmillään.
”Istu sohvaan”, sanoi Holmes, samassa kun hän vajosi nojatuoliinsa ja asetti tapansa mukaan molempien käsiensä sormenpäät toisiaan vastaan, kuten aina terävästi ajatellessaan jotakin uutta salaperäistä tehtävää.
”Minä tiedän, että sinä, rakas Watson, otat mielelläsi osaa kaikkeen, mikä on eriskummallista ja ulkopuolella jokapäiväisyyden yksitoikkoisia ja sovinnaisia tottumuksia. Sinä olet osoittanut sen innostuksella, jolla olet tehnyt muistiinpanot, ja salli minun sanoa, kaunistanut minun monet pikkuseikkailuni.”
”Niin, sinun seikkailusi ovat olleet minusta mitä suurinta mielenkiintoa herättäviä.”
”Muistatko, että huomautin sinulle joku päivä sitten, juuri ennenkuin ryhdyimme neiti Mary Sutherlandin meille antamaa tehtävää ratkaisemaan, että löytääkseen kummallisia esineitä ja eriskummallisia yhdistelmiä täytyy mennä itse elämään, joka on aina mielikuvitusta äärettömän paljon uskaliaampi.”
”Tämä oli väite, jota minä, kuten muistat, epäilin.”
”Kaiketikin, tohtori, mutta sittenkin pitää sinun omaksua minun mielipiteeni tai muuten kokoan minä tapahtuman toisensa jälkeen, kunnes olet ymmärtänyt ja sinun täytyy tunnustaa minun olevan oikeassa. Herra Jabez Wilson on juuri etsinyt minua tänä aamuna ja alkanut kertomuksen, josta näyttää tulevan omituisin, mitä pitkiin aikoihin olen kuullut. Sinä tiedät minun usein huomauttaneen, etteivät kaikkein kummallisimmat ja harvinaisimmat ilmiöt useinkaan ole yhteydessä suurten, vaan pikku rikosten kanssa, ja useinkin tapahtumien kanssa, joissa on epäilyksenalaista, onko mitään todellista rikosta tapahtunutkaan. Mikäli minä tähän asti olen kuullut, on minun mahdotonta sanoa, onko tässä tapauksessa tehty mitään todellista rikosta, mutta siihen liittyneet tapahtumat ovat omituisimpia, mitä olen koskaan kuullut. Saanko minä pyytää teitä, herra Wilson, alkamaan kertomuksenne alusta, osittain siksi, ettei tri Watson ole kuullut alkua, ja osittain, koska kertomuksenne kummallisuuden takia en tahtoisi pikkuseikkojen menevän ohi korvieni. Tavallisesti voin minä, saatuani viittauksen asiain kulusta, arvata lopun vertaamalla sitä muistissani oleviin tuhansiin tapahtumiin. Mutta teidän kertomukseenne nähden on minun tunnustaminen sen yksityisseikkojen tietääkseni olevan ainoita laatuaan.”
Meidän hyvinvoipa vieraamme kohotti ylpeästi rintaansa ja veti taskustaan likasen ja rutistuneen sanomalehden. Hänen silmäillessään etukumarassa ilmoitussivua lehdestä, joka oli levällään polvilla, katselin minä häntä tarkkaavasti ja koetin ystäväni Holmes’in menettelytavan mukaan tutkia, voisiko hänen ulkomuotonsa ja pukunsa ilmaista minulle jotakin hänen luonteestaan ja taipumuksistaan.
Minä en hyötynyt paljonkaan tutkimuksestani. Vieraamme oli kaikista merkeistä päättäen tavallinen ruumiikas, juhlallisen näköinen ja hidas brittiläinen pikkukauppias. Hänellä oli leveät harmaaruutuiset housut, avoin pitkä nuttu, joka ei ollut aivan puhdas, vaaleanruskea liivi ja paksut kellonvitjat, joissa riippui koristeena nelikulmainen metallikappale. Kova, korkea hattu ja kovin vaalennut, ruskea, poimuisella samettikauluksella varustettu päällystakki olivat tuolilla hänen vierellään. Vaikka kuinkakin tarkastelin miestä, en voinut hänessä huomata mitään erinomaista, paitsi hänen tulipunaista tukkaansa ja sangen suuttunutta ilmettä hänen kasvoillaan.
Sherlock Holmesin nopea katse huomasi, mitä minä ajatuksissani mietin ja hän pudisti hymyillen päätään kysyville silmäyksilleni.
”Lukuunottamatta silmiinpistäviä seikkoja, että herra Wilson jonkun aikaa on ollut ruumiillisen työn tekijä, nuuskaa, on vapaamuurari, on ollut Kiinassa ja että hänellä viimeisinä aikoina on ollut paljon kirjoitustöitä, en minä voi keksiä muuta”, sanoi hän.
Herra Jabez Wilson säpsähti ja silmäsi ystävääni pitäen samalla etusormeaan sanomalehdellä.
”Miten herran nimessä te sen tiedätte, herra Holmes”, kysyi hän. ”Kuinka te voitte tietää minun olleen työmiehen? Totta on, että minä olen ollut laivan kirvesmies.”
”Teidän käsistänne, herrani. Teidän oikea kätenne on vasenta suurempi. Voi nähdä teidän sillä tehneen työtä, sillä lihakset ovat enemmän kehittyneet.”
”No, mutta miten te tiedätte minun nuuskaavan ja olevan vapaamuurari?”
”Minä en tahdo loukata teidän intelligenssiänne kertomalla, miten minä sen tiedän, vallankin kun te vastoin sääntöjä kannatte rintaneulaa, joka esittää muutamia vapaamuurarikunnan arvomerkeistä.”
”Niin kylläkin, luonnollisesti, sen minä unohdin. No, mutta kirjotustyö sitten?”
”Mitä se muuten voisi merkitä, että nuttunne oikea hiha on viiden tuuman pituudelta aivan kiiltävä ja vasemmassa on kiiltävä pilkku lähellä kyynärpäätä juuri sillä kohdalla, jolla te nojaatte kirjoituspöytää vastaan.”
”No, mutta Kiina sitten”, sanoi Wilson.
”Tuo oikean ranteenne yläpuolelle piirretty kalankuva on voitu tehdä ainoastaan Kiinassa. Minä olen tutkinut vähän tatuerausmerkkejä ja tehnyt myöskin aineesta vähän selkoa kirjallisuudessa. Tuollaisen heleän värin antaminen kalansuomuille on omituista Kiinalle. Kun minä sitäpaitsi näen kiinalaisen rahan riippuvan kellonne ketjuissa, on asia sangen yksinkertainen.”
Herra Jabez Wilson nauroi käheästi. ”Minä en tosiaan koskaan ole kuullut mokomaa”, sanoi hän. ”Minä luulin ensin teidän tehneen jotakin ihmeellistä, mutta nyt minä huomaan, ettei se ollut niinkään erinomaista.”
”Tiedätkö, Watson”, sanoi Holmes, ”minä luulen, että on suuri tyhmyys antaa selityksiä. ”Omne ignotum pro magnifico”. Minun vähäinen maineeni nykyisellään ollen kärsii aivan haaksirikon, jos minä olen liian avosydäminen. Ettekö voi löytää ilmoitusta, herra Wilson?”
”Kyllä, tässä se on”, sanoi hän ja osoitti paksulla, punaisella sormellaan melkein sivun keskelle.
”Tässä se on, tällä alkoi asia. Tahdotteko kenties lukea sen itse?”
Minä otin sanomalehden ja luin seuraavaa:
”Punapäiden yhdistykselle! Edesmenneen Ezekiah Hopkin’in Lebanonista, Amerikan Yhdysvalloista, lahjoituksen perusteella on taas yksi vapaa paikka, joka oikeuttaa yhdistyksen jäsenen saamaan palkkaa 4 puntaa viikossa pelkästä nimellisestä työstä. Kaikki punapäät miehet, ruumiiltaan ja sielultaan terveet ja yli 21 vuotta vanhat ovat vaalikelpoisia. Hakemukset pitää tehdä mieskohtaisesti maanantai-aamuna klo 11 Duncan Rossin luona, yhdistyksen konttorissa, 7 Popes Court, Fleetstreet.”
”Mitä herran nimessä tämä merkitsee”, huudahdin minä pariin kertaan luettuani tämän kummallisen ilmoituksen.
Holmes nauroi ja käännähti tuolissaan, kuten hän aina teki ollessaan hyvällä tuulella.
”Kaikki on vähän poissa oikeilta jäljiltä, vai kuinka”, sanoi hän. ”Ja nyt, herra Wilson, saatte olla hyvä ja kertoa meille kaikki itsestänne, taloudestanne ja tämän ilmoituksen vaikutuksesta kohtaloonne. Mutta ota huomioon ensin, sanomalehden päivämäärä, tohtori.”
”Se on The Morning Chronicle huhtikuun 27 päivältä. Täsmälleen kaksi kuukautta sitten.”
”Hyvä, nyt, herra Wilson!”
”Niin, siitä minä juuri kerroin teille, herra Holmes”, sanoi herra Wilson pyyhkien otsaansa. ”Minulla on pieni panttilainausliike Coburg squaren varrella lähellä Cityä. Se on hyvin pieni liike ja viimeisinä vuosina olen töin tuskin pysynyt sen avulla hengissä. Minulla oli tavallisesti kaksi apulaista, mutta nyt on minulla vain yksi, ja olisi minun sangen vaikea pitää häntäkään, jollei hän olisi halukas palvelemaan puolesta palkasta oppiakseen liike-elämää.”
”Mikä on tämän hyväntahtoisen nuoren miehen nimi”, kysyi Holmes.
”Hänen nimensä on Vincent Spaulding, eikä hän ole enää aivan nuori. Hänen ikäänsä on vaikea määritellä. Minä en suinkaan voi toivoa itselleni parempaa apulaista, herra Holmes, ja minä tiedän sangen hyvin, että hän voisi saada itselleen paremman paikan ja ansaita kaksi kertaa sen verran kuin minä voin hänelle antaa. Mutta kun hän on itse tyytyväinen, en minä tiedä, miksi minä asettaisin sellaisia aatteita hänen päähänsä.”
”Ei suinkaan. Miksi sen tekisitte? Teillä näyttää olleen erittäin hyvä onni saadessanne puolesta palkasta työteliään apulaisen. Se ei ole varmaankaan mikään tavallinen kokemus työnantajilla tähän aikaan. Minä en tiedä, minusta on teidän apulaisenne yhtä kummallinen kuin tuo ilmoituskin.”
”Niin, niin, mutta hänellä on vikansakin”, sanoi Wilson. ”Minä en ole koskaan nähnyt sellaista intoa valokuvaamiseen. Hän puuhaa aina koneensa kanssa juuri kun hänen pitäisi koettaa opetella jotakin, ja ryömii kellarissa kuin kaniini kolossaan kehittääkseen valokuviaan. Se on hänen suurin vikansa, mutta yleensä on hän hyvä työmies. Hänellä ei ole mitään huonoja kujeita.”
”Minä otaksun hänen vielä olevan teidän luonanne, herra Wilson?”
”Kyllä, hän ja neljännellätoista oleva tyttö, joka meille keittää vähän ja pitää talon puhtaana. Me kolme muodostamme koko talouden, sillä minä olen lapseton leski. Me elämme sangen vaatimattomasti, meillä on katto yllämme ja me maksamme velkamme, siinä kaikki. Ensimmäinen, joka meitä häiritsi, oli tuo ilmoitus. Spaulding tuli alas eräänä aamuna kahdeksan viikkoa sitten tämä sanomalehti kädessään ja sanoi:
”Minä haluaisin, Jumalan nimessä, olla punapää, herra Wilson.”
”Kuinka niin?” kysyin minä.
”Niin”, sanoi hän, ”täällä on taas avoin paikka punapäiden yhdistyksessä. Se on koko pieni omaisuus palkansaajalle ja minä olen kuullut olevan useampia vapaita paikkoja kuin punatukkaisia miehiä ja ettei hallitus tiedä, mitä sen on tehtävä rahoilla. Jos vain minun hiusteni värin voisi muuttaa, olisi tässä hauska paikka antautua rauhaan.”
”Mitä ihmettä se sitten on?” kysyin minä. ”Te ymmärrätte, herra Holmes, että minä olen sangen kotiutunut ihminen, ja kun kauppatuttavani tulevat luokseni eikä minun tarvitse mennä niiden luo, niin kuluu usein viikkokausia, etten minä pane jalkaani yli kynnyksen. Tästä johtuu se, etten minä koskaan tiedä, mitä ulkona tapahtuu ja olen senvuoksi aina iloinen saadessani kuulla uutisia.”
”Oletteko koskaan kuullut puhuttavan punapäiden yhdistyksestä?” kysyi Spaulding ja näytti hämmästyneeltä.
”En koskaan.”
”Sepä nyt on merkillistä, sillä olettehan te itse vaalikelpoinen vapaalle paikalle!”
”Ja miten paljon tuottaa sitten sellainen paikka?” kysyin minä.
”Ainoastaan muutamia satoja puntia vuodessa. Mutta työ on kevyttä, eikä tarvitse edes olla esteenä muille toimille.”
”Te voitte ymmärtää, että minä tämän otin huomioon, sillä liikkeeni ei ole juuri ollut loistava viimeisinä vuosina ja muutamien satojen puntien lisätulo ei olisi suinkaan niinkään hullua.”
”Kertokaa minulle, miten asian laita on”, sanoin minä.
”No niin”, sanoi hän ja osoitti minulle ilmoituksen, ”te voitte itse nähdä yhdistyksessä olevan vapaan paikan ja tuolla on osoite, mistä voi saada tarkempia tietoja. Sikäli kun asiaa ymmärrän, perusti yhdistyksen eräs amerikalainen miljoonamies Ezekiah Hopkin, joka oli oikein omituinen mies. Hänellä oli itsellään punanen tukka, ja tunsi hän sangen suurta myötätuntoisuutta kaikkia punapäitä kohtaan. Hänen kuollessaan huomattiin hänen jättäneen suunnattoman omaisuutensa erään hallituksen käsiin määräyksellä, että korko olisi käytettävä punapäiden miesten vuotuiseen avustukseen keveätä työtä vastaan. Mikäli minä olen kuullut, tuntuu maksu olevan erinomainen ja työ hyvin helppoa.”
”Mutta”, sanoin minä, ”miljoonat punapäät miehet luonnollisesti hakevat paikkaa.”
”Ei niin moni kuin te voisitte luulla. Ne eivät oikeastaan saa olla muita kuin täysikasvuisia Lontoossa syntyneitä miehiä. Tämä amerikalainen tuli Lontoosta ja tahtoi tehdä jotakin hyvää syntymäkaupungillensa. Minä olen sitäpaitsi kuullut, ettei paikkaa maksa hakea, jos on tummanpunainen tai vaaleanpunainen tukka, ainoastaan heleä tiilenpunainen tukka kelpaa. Jos te, herra Wilson, hakisitte, olisi teillä luultavasti suuret toiveet saada paikka, mutta teidän ei kenties maksaisi vaivata itseänne muutaman sadan punnan tähden.”
”Kuten näette, hyvät herrat, on totta, että minun tukkani on sangen heleän värinen ja näyttää siltä, että minulla kilpailussakin olisi yhtä hyvät edellytykset kuin kenellä muulla hyvänsä. Vincent Spaulding tuntui tietävän asiasta niin paljon, että minä luulin hänestä olevan hyötyä ja käskin senvuoksi panemaan luukut päiväksi ikkunan eteen ja tulemaan kanssani. Hän oli hyvin halukas saamaan vapaapäivän ja me suljimme liikkeen ja lähdimme kulkemaan ilmoituksessa olleen osoitteen mukaan.
Siellä näkemääni näkyä en toivo enää koskaan saavani nähdä. Kaikilta neljältä ilmansuunnalta oli joka mies, jonka tukka vähänkään vivahti punaiselle, kiiruhtanut Cityyn vastaamaan ilmoitukseen.
Fleetstreed oli täynnä punapäitä miehiä ja Popes Court muistutti appelsiinimyymälää. Minä en olisi luullut koko maassa olevan niin monta punapäistä ihmistä kuin tähän ilmoitukseen vastaavassa joukossa oli. Siellä näki kaiken värisiä hiuksia, kuten olen-, sitruunan-, appelsiinin-, porkkanan- ja tiilenvärisiä; mutta kuten Spaulding huomautti, ei siellä ollut monta, jonka tukka oli oikein heleän tulipunainen. Nähtyäni, miten monta siellä oli odottamassa, aioin minä epätoivoissani jättää yrityksen silleen, mutta Spaulding ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Miten hän lie käyttäytynyt, siitä ei ole minulla tietoa, mutta hän tuuppi ja sysi kunnes olimme päässeet läpi ihmisjoukon konttoriin vievään rappuun. Kaksinkertainen ihmisvirta täytti rapun. Osa meni ylös toivoa täynnä, toiset taas tulivat alakuloisina alas, mutta me tunkeuduimme eteenpäin niin hyvin kuin voimme ja olimme pian konttorissa.”
”Teidän kokemuksenne ovat sangen mieltäkiinnittäviä”, sanoi Holmes, herra Wilsonin huoahtaessa ja terästäessä muistiaan hyvällä nuuska-annoksella.
”Jatkakaa nyt vain jännittävää kertomustanne!”
”Konttorissa ei ollut muuta kuin pari puutuolia ja maalaamaton pöytä, jonka takana istui pieni, vielä punatukkaisempi mies kuin minä. Hän sanoi muutaman sanan jokaiselle tarjokkaalle, joka tuli pöydän luo, ja löysi aina heissä jonkun vian, mikä teki heidät paikkaan kelpaamattomiksi. Ei näytä muuten olevan niinkään helppo sopia siihen paikkaan. Vuoromme tultua näytti pikku herra olevan suosiollisempi minua kuin muita kohtaan ja hän sulki oven saadakseen vaihtaa muutaman sanan kanssamme ilman kuulijoita.
”Tämä on herra Jabez Wilson”, sanoi apulaiseni, ”ja hän on halukas ottamaan vapaanaolevan paikan punapäiden yhdistyksessä.”
”Hän sopii erinomaisen hyvin siihen”, sanoi toinen. ”Hänellä on juuri kaikki vaadittavat ominaisuudet. Minä en voi muistaa koskaan nähneeni mitään niin tavattoman kaunista.”
Hän otti askeleen taaksepäin, pani päänsä kallelleen ja katseli tukkaani niin kauan, että minä aloin ujostella. Sitten astui hän äkkiä eteenpäin, puristi kättäni ja onnitteli minua lämpimästi hyvästä menestyksestäni.
”Olisi väärin epäillä”, sanoi hän. ”Te saatte kuitenkin antaa anteeksi, että minun täytyy noudattaa varovaisuutta.”
Tätä sanoessaan hän tarttui molemmin käsin tukkaani ja veti sitä niin kovasti, että minä huusin tuskasta.
”Teillähän on kyyneleet silmissä”, sanoi hän päästäessään kyntensä päästäni. ”Minä näen asian tässä olevan aivan toden. Meidän täytyy olla varovaisia, sillä meidät on kahdesti petetty valetukalla ja kerran värillä. Minä voisin kertoa teille kaskuja suutarin pi’estä, joka voisi saada teidän inhoamaan koko ihmiskuntaa.”
Hän meni ikkunan luo ja huusi siitä minkä jaksoi että paikka on täytetty. Alhaalta kuului pettymyksen hyminää ja kansa alkoi hajautua eri taholle, niin ettei kohta näkynyt muita punapäitä kuin pikku mies ja minä.
”Nimeni on Duncan Ross ja olen itse jalon hyväntekijämme perustaman rahaston eläkkeen nauttijoita. Oletteko nainut mies, herra Wilson? Onko teillä perhettä?”
Minä vastasin olevani lapseton leski. Hänen kasvonsa synkistyivät.
”Se oli ikävää”, sanoi hän vakavasti. ”Minä olen pahoillani tätä kuullessani, sillä rahasto on luonnollisesti aiottu edistämään punapäiden levenemistä ja niiden suvun lisäämistä, sekä samalla avustamaan punapäiksi syntyneitä ihmisiä. Olipa sangen ikävää, ettei teillä ole vaimoa.”
Minun naamani lensi pitkäksi nämä sanat kuultuani, sillä minä pelkäsin kadottavani tämän paikan. Mutta hetkisen mietittyään sanoi hän asian kumminkin voivan mennä mukiin.
”Jos vaan olisi joku toinen, olisi tämä syy ollut ratkaiseva”, sanoi hän. ”Mutta meidän täytyy tehdä poikkeus miehen takia, jolla on niin kaunisvärinen tukka kuin teillä. Koska voitte alkaa uuden uranne?”
”Se on kyllä vähän vaikeaa, sillä minulla on jo pieni liike.”
”No, älkää nyt ajatelko sitä”, sanoi Vincent Spaulding, ”minä kyllä hoidan sitä.”
”Milloin minun olisi oltava työssä?”
”Kymmenestä kahteen.”
”Asianlaita on se, että panttilainaajan asiat tehdään enimmäkseen illalla, varsinkin torstai- ja lauantai-iltoina, juuri ennenkuin työmiehet saavat palkkansa. Minulle sopisi sen vuoksi sangen hyvin, jos voisin ansaita jotakin aamupäivällä. Minulla oli sitäpaitsi erinomaisen hyvä apulainen, joka voi hoitaa liikettä yhtähyvin kuin minä itsekin.”
”Se sopisi sangen hyvin”, sanoin minä. ”Kuinka suuri on palkkio?”
”Se on neljä puntaa viikossa?”
”Ja työ?”
”Sitä on vain nimeksi.”
”Mitä te kutsutte vain nimeksi?”
”No niin, teidän täytyy olla konttorissa tai ainakin tässä rakennuksessa koko aika. Jos lähdette rakennuksesta, menetätte te ikipäiviksi paikkanne. Testamentti on tässä kohden sangen selvä. Te ette täytä ehtoja, jos poistutte konttorista näinä tunteina.”
”Sehän on ainoastaan neljä tuntia päivässä”, sanoin minä, ”ja minä en ajattelekaan poistumista.”
”Ei mikään syy kelpaa”, sanoi Duncan Ross, ”ei sairaus eivätkä liikeasiat eikä mitkään muut. Teidän täytyy pysyä täällä, taikka muuten menetätte eläkkeenne.”
”Ja minkälaista on työ?”
”Teidän tulee kopioida Encyclopedia Britannice’a. Ensimäinen osa on kaapissa. Teidän täytyy itse pitää paperi, kynät ja muste, me annamme pöydän ja tuolit. Voitteko ryhtyä työhön jo huomenna?”
”Luonnollisesti”, sanoin minä.
”No hyvästi nyt, herra Jabez Wilson, ja suokaa minun vielä kerran onnitella teitä tärkeän asemanne johdosta, jonka olette onnistuneet saamaan.”
Hän seurasi minua ovelle ja minä menin kotiin Spaulding’in kanssa, tietämättä mitä sanoa tai tehdä, niin iloinen minä olin hyvästä menestyksestä.
Minä en voinut olla ajattelematta asiaa koko päivän ja illan tullen olin minä taas sangen alakuloinen. Minä tunsin olevani varmasti vakuutettu koko asian olleen pilaa tai petosta, mutta minun oli mahdoton saada selville sen tarkoitusta. Näyttihän vallan mahdottomalta, että joku voisi tehdä sellaisen testamentin ja että kukaan voisi maksaa sellaisia summia jostakin niin yksinkertaisesta työstä kuin Encyclopedia Britannica’n kopioimisesta. Vincent Spaulding teki kaikkensa rohkaistakseen minua, mutta maatamenon ajoissa olin minä tullut siihen johtopäätökseen, että koko asia oli petosta. Minä päätin kaikessa tapauksessa seuraavana aamuna mennä konttoriin katsomaan miten asianlaita oli ja ostin senvuoksi pullon mustetta, sulkakynän ja seitsemän arkkia paperia ja lähdin sitten Popes Court’iin.
Suureksi hämmästyksekseni oli kaikki kunnossa. Pöytä oli valmiina minua varten ja herra Ross oli siellä katsomassa, että minä pääsin työssäni alkuun. Hän näki minun alkavan kirjoittaa A. kirjainta ja jätti minut, mutta lupasi silloin tällöin pistäytyä katsomassa, että kaikki kävi asianmukaisella tavalla. Kello 2 otti hän minulta jäähyväiset, kiitteli, että olin ehtinyt kirjoittaa niin paljon ja sulki konttorinoven.
Tämä toistui päivä päivältä, herra Holmes, ja lauantaina tuli tirehtööri sisään ja pani neljä kultasovereigniä pöydälle viikon työstä. Samoin kävi seuraavalla ja sitä seuraavalla viikolla. Joka aamu olin minä siellä kello kymmenen ja poistuin joka iltapäivä kello kaksi. Vähitellen alkoi herra Ross tulla sisälle ainoastaan kerran aamupäivällä ja jonkun ajan perästä ei ollenkaan. Minä en uskaltanut kuitenkaan poistua huoneesta minuutiksikaan, sillä en ollut koskaan varma, milloin hän voisi tulla, ja paikka oli niin erinomainen ja sopi minulle niin hyvin, etten minä suinkaan tahtonut sitä hevillä kadottaa.
Kahdeksan viikkoa kului tällä tavoin ja minä olin kirjoittanut jo sanoista Abbot, archaeology, architecture, Afrika ja Attica ja toivoin pian ehtiväni B. kirjaimeen. Siinä meni minulta aika paljon rahoja paperiin ja olin minä täyttänyt melkein koko hyllyn kirjoituksillani, kun koko asia yhtäkkiä meni aivan hiiteen päin.”
”Meni hiiteen päin?”
”Niin juuri. Ja se tapahtui vasta tänä aamuna. Minä menin työhöni tavalliseen aikaan kello kymmenen, mutta ovi oli lukossa ja pieni nelikulmainen paperilappu oli naulattu keskelle ovipieltä. Tässä se on, voitte sen itse lukea.”
Hän otti esille noin kirjoitusarkin kokoisen valkean paperikappaleen. Siihen oli kirjoitettu:
Sherlock Holmes ja minä katselimme tätä lyhyttä tiedonantoa ja miehen masentunutta muotoa, kunnes asian naurettava puoli valtasi meidät niin, että me purskahdimme nauruun.
”Minä en suinkaan huomaa siinä mitään hauskaa”, sanoi asianomainen ja punastui hiusrajaan asti. ”Jollette voi tehdä parempaa kuin nauraa asialleni, niin voin minä kääntyä jonkun toisen puoleen.”
”Ei, ei”, huudahti Holmes, ja painoi hänet takaisin tuoliin, josta hän jo oli puolittain noussut. ”Minä en todellakaan tahtoisi jättää teidän salaperäistä asiaanne. Se on niin tavaton kertomus, että se on todellakin virkistävä. Teidän täytyy antaa anteeksi, mutta asia on minun mielestäni kuitenkin vähän naurettava. Mitä te teitte löydettyänne tämän kortin ovelta?”
”Minä olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Minä kyselin konttoreista kaikkialta, mutta ei kukaan voinut antaa minulle mitään selitystä. Lopuksi menin alimmassa kerroksessa asuvan isännän luo ja kysyin, voisiko hän antaa minulle jotakin tietoa Punapäiden yhdistyksestä. Hän vastasi, ettei hän ole koskaan kuullut sellaisesta yhdistyksestä. Kysyin sitten, kuka Duncan Ross oli. Hän ei sanonut koskaan ennen kuulleensa sitä nimeä.”
”No, kuka herra asui n:o 4:ssä?”
”Kuinka, se punapäinen herrako?”
”Niin,”
”Hänen nimensä on William Norris. Hän oli asianajaja ja käytti huonettamme ainoastaan tilapäisesti, kunnes hänen uusi konttorinsa tuli valmiiksi. Hän muutti eilen.”
”Missä minä voin tavata häntä?”
”Hänen uudessa konttorissaan. Hän antoi minulle uuden osotteensa. Se oli 17 King Edward Street, lähellä St. Paulin kirkkoa.
”Minä lähdin heti osotepaikkaan, mutta siellä oli kirurgisten koneiden tehdas, eikä kukaan siellä ollut koskaan kuullut puhuttavankaan William Norrisista tai Duncan Rossista.”
”No, mihin te sitten menitte?”
”Minä menin Saxe-Coburg square’en ja kysyin neuvoa liikeapulaiseltani. Hän ei kumminkaan voinut auttaa minua millään tavalla. Hän sanoi ainoastaan, että minä odotettuani luultavasti saisin tietoja postin kautta. Mutta se ei minua kylliksi tyydyttänyt, herra Holmes. Minä en aikonut sallia noin vain petkuttaa itseltäni niin hyvää paikkaa ja kun minä kuulin teidän olevan halukkaan auttamaan neuvoa tarvitsevia onnettomia, tulin minä suoraa päätä tänne.”
”Siinä teitte vallan oikein”, sanoi Holmes. ”Teidän asianne on sangen omituinen, ja minä otan mielelläni selkoa asiastanne. Kertomastanne huomaan minä olevan tekeillä jotain vakavampaa kuin miltä se ensi silmänräpäyksellä näyttää.”
”Se on kylliksi vakavaa, kun on kadottanut 4 puntaa viikossa.”
”Mitä teihin persoonallisesti tulee, niin en minä voi huomata teillä olevan mitään valittamisen syytä. Päinvastoin, kiitos tälle kummalliselle yhdistykselle, olette te minun ymmärtääkseni noin kolmekymmentä puntaa rikkaampi, puhumattakaan niistä tarkoista tiedoista, jotka te olette saaneet kaikista A. kirjaimella alkavista aineista. Te ette ole mitään kadottanut.”
”Sitä en minäkään väitä, mutta minä tahdon saada selon niistä, minä tahdon tietää, keitä he olivat ja mitä he tarkoittivat tällä pilalla – jos se oli pilaa. Se oli jokseenkin kallis keksintö, se on maksanut heille kolmekymmentäkaksi puntaa.”
”Me koetamme ottaa asiasta selon. Mutta ensin pari kysymystä, herra Wilson. Miten kauan on teidän apulaisenne, joka ensin kiinnitti huomionne ilmoitukseen, ollut teillä?”
”Silloin oli hän ollut luonani noin kuukauden ajan.”
”Kuinka hän tuli teille?”
”Hän vastasi ilmoitukseen.”
”Oliko hän ainoa hakija.”
”Ei, minulla oli vastauksia koko tusina.”
”Miksi te valitsitte hänet?”
”Sentähden, että hän oli kätevä ja halpa.”
”Hän tuli todellakin puolesta palkasta?”
”Niin.”
”Minkänäköinen on tuo Vincent Spaulding?”
”Hän on jotenkin pieni ja tanakka, on vikkelä liikkeissään, parraton, vaikka hänen täytyy olla yli kolmenkymmenen vuoden. Hänellä on valkoinen, jonkun hapon aikaansaama arpi otsassaan.”
Holmes liikahti innokkaana tuolissaan.
”Sitä minä aavistinkin”, sanoi hän. ”Oletteko koskaan huomannut, onko hänellä reikiä korvissa?”
”On, hän sanoi erään mustalaisen tehneen ne, kun hän oli poikanen.”
”Hm”, sanoi Holmes, samalla nojaten takaisin tuoliinsa. ”Onko hän vielä teillä?”
”Kyllä, minä olen juuri jättänyt hänet kotiin.”
”No, tuliko liikkeenne hoidetuksi teidän poissaollessanne?”
”Kyllä, minulla ei ole mitään valittamista; aamuisin ei ole koskaan paljon tekemistä.”
”Kiitoksia paljon, herra Wilson. Minä sanon teille mielipiteeni asiasta parin päivän kuluttua. Tänään on lauantai ja minä toivon päässeeni siitä selville jo maanantaihin.”
”No, Watson”, sanoi Holmes vieraamme poistuttua, ”miten sinä luulet asianlaidan olevan?”
”Minä en ymmärrä mitään”, sanoin minä suoraan. ”Se on sangen kummallinen historia.”
”Kuta kummallisempi joku asia on, sitä selvempi se tavallisesti on”, sanoi Holmes.
”Tuollaiset tavalliset rikokset ovat vaikeimmat ymmärtää, niinkuin tavallisimmat kasvonpiirteetkin ovat vaikeimmat tuntea. Mutta minun on oltava sukkela tässä asiassa.”
”No, mitä sitten aiot tehdä”, kysäsin minä
”Polttaa tupakkaa”, sanoi hän. ”Tämä tehtävä vaatii vähintäin kolme piipullista ja pyydän, ettet puhu minulle viiteentoista minuuttiin.”
Hän asettui kohdalleen tuoliin, veti polvensa ylös leuan alle ja istui siinä silmät ummessa ja savupiippu hampaissa, muistuttaen enemmän kummallista taulua kuin ihmistä. Minä luulin hänen nukkuneen ja olin itse juuri nukkumaisillani, kun hän äkkiä kavahti tuolista päätöksentehneen miehen ryhdillä ja pani piippunsa uuninlaidalle.
”Sarasate soittaa St. James Hallissa tänään iltapäivällä”, huomautti hän. ”Luuletko sinä Watson sairaittesi tulevan toimeen muutamia tunteja ilman sinua?”
”Minulla ei ole tänään mitään tekemistä. Minulla ei ole koskaan liiaksi potilaita.”
”Pane sitten hattu päähäsi ja tule! Minä aion ensin mennä Cityyn ja me voimme syödä aamiaisen matkalla. Minä näen ohjelmassa olevan koko osaston saksalaista musiikkia, josta minä pidän enemmän kuin italialaisesta ja ranskalaisesta. Se on ”itseensäsulkeutunutta” ja minä haluan tänään olla itseeni sulkeutunut. Tule nyt!”
Me ajoimme maanalaista rautatietä Aldersgatelle ja lyhyen kävelyn perästä saavuimme Saxe-Coburg squarelle, tuon kummallisen historian näyttämölle, josta olimme aamulla kuulleet. Se oli ahdas, puoleksi rappeutunut, neljän likaisen, kaksikerroksisen talorivin ympäröimä tori. Taloista oli näköala pieneen, rauta-aidan ympäröimään puutarhaan, jossa huonosti hoidettu nurmikenttä ja muutamat laakeripensaat taistelivat ankaraa olemassaolontaistelua savuisen ja epäterveellisen ilmanalan kanssa. Kolmella, kullatulla, oven päälle asetetulla kuulalla varustettu kulmatalo ja siinä ruskeassa nimikilvessä valkoisilla kirjaimilla: Jabez Wilson, osoitti meille punapään ystävämme liikkeen. Sherlock Holmes pysähtyi talon eteen ja katseli sitä tarkkaan, pää kallellaan ja silmät välähdellen puoliavoimien silmäluomien alta. Hän meni sitten hitaasti alas katua pitkin kulmaan asti ja tarkasteli terävästi taloa. Vihdoin meni hän panttilainaston eteen, löi kepillään muutamia kertoja kovasti katukiviin ja koputti sitten ovelle. Sen avasi heti parraton, älykkäännäköinen nuori mies ja pyysi meitä sisään.
”Kiitoksia paljon”, sanoi Holmes, ”minä tahdoin vain kysyä teiltä lähintä tietä Strandiin.”
”Neljäs katu oikealle ja sitten kolmas vasemmalle”, sanoi apulainen nopeasti ja sulki oven.
”Sehän on ovela poika”, sanoi Holmes, ja me menimme matkoihimme. ”Muistaakseni on hän järjestyksessä neljäs Lontoon taitavista miehistä ja rohkeutensa puolesta varmaankin kolmas. Minä tunnen häntä vähän ennestään.”
”On aivan varmaa, että herra Wilsonin liikeapulaisella on iso osa tuossa punapäiden yhdistystä koskevassa salaisuudessa”, sanoin minä. ”Minä olen varma, että sinä kysyit tietä ainoastaan nähdäksesi hänet.”
”En häntä itseään.”
”No, mitä sitten?”
”Minä tahdoin nähdä ainoastaan hänen housujensa polvenpäät.”
”Ja mitä sinä näit?”
”Sitä mitä odotinkin näkeväni.”
”Miksi sinä löit kepillä kiviin talon edustalla?”
”Hyvä tohtori, tämä on tutkimus- eikä keskusteluaika. Me tunnemme nyt Saxe-Coburg squaren. Tarkastakaamme sen takaosassa olevat seudut.”
Katu, jolle käännyimme kulmasta Saxe-Coburg squaren luota, oli samanlainen vastakohta edelliselle kuin taulun etusivu sen takasivulle. Se oli eräs Cityn ja pohjois- ja länsi-Lontoon välisiä pääkatuja. Ajotietä saartoi tavaton kahdessa rivissä kiitävä ajoneuvovirta, joka kulki ylös ja alas päin, ja jalkakäytävät olivat aivan mustanaan viliseviä jalkamiesjoukkoja.
Oli vaikea käsittää näiden loistavien myymälärivien ja suurien liikehuoneustojen todellakin toisella puolen rajoittuvan rappeutuneeseen ja puolinukkuneeseen toriin, jonka juuri olimme jättäneet.
”Suo minun nyt katsoa”, sanoi Holmes seisahtuen kulmaukseen, ”minä tahdon juuri koettaa muistaa, missä järjestyksessä talot täällä ovat. Tuntea Lontoo kuin viisi sormea, se on yksi mieliaatteeni, kuten tiedät. Tuolla on Mortimerin myymälä, sikaarikauppa, sanomalehtikonttori, Lontoon Coburgbranch ja Suburbanbank, vegetarianiravintola ja Mc Farlanen suuri vaunumyymälä. Siten olemme päässeet toiseen kortteliin. Nyt tohtori, olemme me tehneet työmme ja nyt on meidän aika saada vähän virkistystä. Ottakaamme nyt kuppi kahvia ja voileipä ja sitten lähdemme suoraan musiikkimaailmaan, missä kaikki on suloista ja ihanaa ja täynnä sopusointuisuutta eikä mitään punapäitä asioimismiehiä ikävystyttämässä meitä kertomuksillaan.”
Ystäväni oli innostunut musiikkimies, joka itse soitti erinomaisesti ja sävelsi myöskin. Koko iltapäivän hän istui mitä täydellisimmässä innostustilassa ja löi hiljaa tahtia pitkillä, ohuilla sormillaan. Hänen suunsa ympärillä leikitteli hymy ja hänen uneksivat silmänsä olivat aivan toisenlaiset kuin Holmesin urkkijana, jäykkänä, teräväjärkisenä, nopeana rikosasiain tutkijana. Hänen omituisessa luonteessaan esiintyivät vaihtelevina kaksoisluonteen eri puolet, ja hänen äärimmäinen tarkkuutensa ja terävyytensä olivat minusta usein jonkinlaisena vastavaikuttimena noille runollisille ja haaveellisille mielentiloille, jotka hänet välistä valtasivat. Hänen luonteensa heiluri heitti hänet äärimmäisestä velttoudesta valtavimpaan toimintaan. Minä en tiedä hänen koskaan olleen niin jäntevän ja teräväjärkisen kuin monta päivää istuttuaan kyttyrässä tuolissaan viuluineen ja mielisäveltäjineen. Silloin hän usein alkoi ajaa takaa rikollisia ja hänen tavaton huomiokykynsä usein kohosi aina havainnollisuuden rajoihin asti, niin että hänen menettelytapaansa tottumattomat tavallisesti katselivat häneen epäilevinä, kuten yli-inhimillisellä ymmärryksellä varustettuun henkilöön. Nähdessäni hänet tuona iltapäivänä St. James Hallissa sävelten aaltoihin vaipuneena, tunsin minä vaarallisen ajan olevan käsissä niillä, joista hän oli nyt päättänyt ottaa selkoa.
”Sinä tahdot kai nyt mennä kotiisi, tohtori”, sanoi hän ulos tultuamme.
”Niin, sepä lienee parasta.”
”Ja minulla on vähän toimitettavaa, joka vie noin pari tuntia. Tämä Coburg squaren asia on vakava.
”Kuinka niin vakava?”
”Tässä aiotaan tehdä kamala rikos, mutta minulla on syytä luulla, että me ehdimme sen estää. Kun tänään on lauantai, on se sangen vaivaloista. Minä tarvitsen sinun apuasi tänä iltana.”
”Mihin aikaan päivästä?”
”Kello kymmenen.”
”Minä olen kello kymmenen Baker Streetillä.”
”Se on hyvä. Mutta kuulehan, joku vaara voi asian yhteydessä olla mahdollinen, sen vuoksi olisi sinun parasta ottaa revolverisi mukaasi.”
Hän viittasi kädellään ja katosi samalla ihmisjoukkoon.
Minä en luule olevani muita ihmisiä typerämpi, mutta minä tunnen aina Sherlock Holmesin seurassa ollessani oman tyhmyyteni tunteen painostavaksi. Tässä olin minä kuullut, mitä hänkin ja nähnyt samoin. Hänen sanoistaan selvisi, että hän oli selvillä ei ainoastaan siitä, mitä oli tapahtunut, vaan myöskin mitä tapahtuisi, mutta minulle oli koko asia vielä sekava ja kummallinen. Ajaessani kotiini Kensingtoniin mietin minä läpeensä koko asian, aina tuon punapään Encyclopedia Britannican kopioijan kummallisesta historiasta Saxe-Coburg squarella käyntiin asti ja niihin merkillisiin sanoihin, jotka hän lausui erotessamme. Mikä öinen toimitus se oli ja, miksi minun tulisi olla asestettu? Mihin me menisimme ja mitä tekisimme? Minä olin saanut Holmesilta viittauksen, että tuo parraton panttilainaajan apulainen oli vaarallinen mies, joka voisi pelata rohkeaa peliä. Minä koetin ratkaista arvoitusta, mutta jätin epätoivoisena kokeeni ja päätin unohtaa koko asian, kunnes ilta antaisi selvityksen.
Kello oli neljänneksen yli yhdeksän kotoa lähtiessäni. Kulin Hyde puiston poikki Oxford streetiä myöten Baker streetille. Kaksi hevosta seisoi oven edessä ja eteiseen tultuani kuulin minä ylhäältä ääntä, Astuessani Holmesin huoneeseen, tapasin hänet vilkkaassa keskustelussa kahden herran kanssa, joista toinen oli Peter Jones, virallinen poliisiasiamies, ja toinen pitkä, laiha, tumma herra kiiltävine korkeine hattuineen ja erinomaisen sopivine takkeineen.
”Nyt on seurueemme täysilukuinen”, sanoi Holmes ja pantuaan päällysnuttunsa napit kiinni otti seinältä raskaan metsästyspiiskansa. ”Watson, minä luulen, että sinä tunnet herra Jonesin Scotland Yardista. Salli minun esittää sinut herra Merrywaterille, joka tekee meille seuraa tämän illan seikkailussa.”
”Me kulemme taas parittain, tohtori”, sanoi Jones itsetietoisella tavallaan. ”Tämä ystävämme on kummallinen mies saamaan ajon aikaan. Hän tarvitsee ainoastaan vanhan koiran otusten pyydystelemiseen.”
”Minä toivon vain, ettemme joudu turhanpäiten metsästämään”, sanoi herra Merrywater kolkolla äänellä.
”Te voitte huoletta luottaa herra Holmesiin”, sanoi poliisiasiamies nöyränä. ”Hänellä on omat pienet menettelytapansa, jotka, jos hän sallii minun sanoa, ovat vain liian teoreettisia ja mielikuvista rikkaita, mutta hänestä voi kyllä tulla salapoliisi. Eikä se ole liioteltua, kun myönnän, että hän pari kertaa, kuten Sholton murhassa ja Agran aarrejutussa oli tullut oikeaa ratkaisua lähemmäksi kuin viralliset salapoliisit.”
”Kun te kerran sanotte niin, herra Jones, on asia kunnossa”, sanoi vieras kunnioitettavasti, ”mutta minun täytyy tunnustaa, että minä kaipaan korttipeliä. Tämä on ensimäinen lauantai kahteenkymmeneenseitsemään vuoteen, jolloin minä en saa pelata whistiä.”
”Minun luullakseni huomaatte”, sanoi Holmes, ”että te tänä iltana pelaatte korkeampaa ja mieltäkiinnittävämpää peliä kuin koskaan elämässänne olette tehneet. Teillä, herra Merrywater, on panos yli 30,000 ja teillä, herra Jones, mies, jota te jo kauan olette koettaneet saada kouriinne.”
”John Clay, murhamies, murtovaras ja väärentäjä. Hän on sangen nuori, herra Merrywater, mutta hän on ammattinsa ensimäisiä ja minä tahdon kiinnittää pienet käsirautani mieluummin hänen kuin kenenkään muun Lontoon rikollisen käsiin. Hän on merkillinen mies, tuo John Clay, hänen äitinsäisä oli herttua ja hän itse on ollut Etonissa ja Oxfordissa. Hänen aivonsa ovat yhtä viekkaat kun sormensakin ja vaikka me huomaamme hänen jälkiään, mihin hyvänsä käännymmekin, emme koskaan tiedä missä tapaamme miehen itsensä. Hän reutoutuu ulos kopista Scotland Yardissa yhdellä viikolla ja kerjää seuraavana rahoja Cornwallissa rakentaakseen lastenhuoneen. Minä olen ollut hänen jälillään jo vuosikausia, mutta en ole vielä koskaan häntä nähnyt.”
”Minä toivon saavani esitellä hänet tänä iltana teille. Minulla on myöskin ollut pari pientä asiaa John Clayn kanssa, ja olen minä teidän kanssanne yhtä mieltä siitä, että hän on ammatissaan ensimäisiä. Mutta kello on yli kymmenen ja meidän on aika lähteä. Jos te kaksi otatte ensimmäisen hevosen, tulen minä Watsonin kanssa toisella.”
Sherlock Holmes ei antanut enää tietoja koko pitkällä matkalla. Hän istui takanojassa rattailla ja hyräili iltapäivän konsertissa kuulemiamme säveleitä. Me ajoimme loppumattomien katusokkeloiden läpi, jotka säteilivät kaasuvalossa ja tulimme vihdoin Farrington Streetille.
”Me olemme nyt perillä”, sanoi ystäväni.
”Tuo Merrywater on pankinjohtaja ja mieskohtaisesti asianosainen. Minä katsoin myös parhaaksi ottaa Jonesin mukaan. Hän on hyvä mies, vaikkakin tyhmeliini ammatissaan. Hänellä on kumminkin eräs suuri hyve; hän on urhoollinen kuin verikoira ja hellittämätön ja kovapäinen kuin hummeri, jos vain hän kerran saa jonkun kynsiinsä.”
Me olimme tulleet samalle ahdinkokadulle, jossa olimme aamupäivällä, ja lähetettyämme pois hevosemme, seurasimme me herra Merrywateria ahdasta solaa myöten erään sivuportin läpi, jonka hän avasi meille. Sisäpuolella oli kapea käytävä, joka päättyi vahvaan rautaoveen, jonka hän avasi. Me menimme sitten alas kapeita kiviportaita myöten, joka päättyi toiseen vieläkin vahvempaan oveen. Herra Merrywater pysähtyi sytyttääkseen lyhdyn ja vei meidät sitten kellarille haiskahtavan pimeän käytävän läpi, avasi kolmannen oven ja vei meidät suureen huoneeseen tai paremmin kellarimaiseen holviin, joka oli täynnä suuria vasuja ja laareja.
”Teidän kimppuunne ei pääse ylhäältäpäin”, sanoi Holmes nostaen lyhtyä ja katsellen ympärilleen.
”Eikä alhaaltakaan päin”, sanoi Merrywater ja iski kepillään useita kertoja litteihin lattiakiviin. ”Mitä? Se tuntuu aivan ontolta”, sanoi hän ja katsoi kummastuneena meihin.
”Minun täytyy todellakin pyytää teitä olemaan vähän hiljempaa”, sanoi Holmes ankarasti. ”Te olette tehneet jo koko matkamme menestymisen arvelunalaiseksi. Saanko minä pyytää, että olette hyvä ja istutte jonkun laarin laidalle ettekä sotkeudu koko asiaan.”
Juhlallisen näköinen herra Merrywater istuutui erään korin päälle loukkaantuneen ilme kasvoillaan, sillä aikaa kun Holmes laskeutui polvilleen lattialle ja lyhty kädessä alkoi suurennuslasilla tarkasti tutkia lattiakivien rakoja. Muutaman sekunnin perästä nousi hän taas ylös ja pani suurennuslasin taskuunsa.
”Me saamme odottaa ainakin tunnin”, sanoi hän, ”sillä he tuskin voivat ryhtyä mihinkään, ennenkuin panttilainaaja on mennyt levolle. He eivät silloin luultavasti kadota minuuttiakaan, sillä kuta aikaisempaan he alkavat, sitä parempi aika heillä on pakenemista varten. Me olemme nyt, kuten sinä tohtori epäilemättä olet huomannut, erään Lontoon suurimman pankin haarakonttorin alla kellariholvissa. Herra Merrywater on pankin johtaja ja hän voi sanoa sinulle, minkätähden Lontoon rohkeimmat rikoksentekijät tällä hetkellä ovat kovasti innostuneet tästä kellarista.”
”Se on meidän ranskalainen kultamme”, kuiskasi johtaja. ”Meitä on jo monesti varotettu, että se aiotaan anastaa.”
”Teidän ranskalainen kultanne.”
”Niin, muutamia kuukausia sitten halusimme me vahvistaa kassaamme ja lainasimme sen vuoksi 30,000 napoleonia Ranskasta. Nyt tiedetään, ettemme ole tarvinneet purkaa rahoja esille ja että ne ovat vielä meidän kellarissamme. Tämä kori, jonka päällä istun, sisältää 2,000 napoleonia hienojen tinapaperiarkkien väliin pakattuina. Kultavarastomme on nykyään tavallista suurempi yhdessä haarakonttorissa ja johtajat ovat olleet asiasta levottomia.”
”Ja se levottomuus oli hyvin perusteltu”, sanoi Holmes. ”Nyt on meidän aika tehdä pienet suunnitelmamme. Minä odotan asian ratkaisun tulevan tunnin sisällä. Sillä aikaa, pelkään minä, täytyy meidän sammuttaa tuo lyhty, herra Merrywater.”
”Ja istua pimeässä?”
”Niin, minä pelkään sitä! Minä otin mukaani kortit luullen, että me tasapareja ollen voisimme pelata jonkun pelin whistiä. Mutta minä näen vihollisen valmistusten kehittyneen niin pitkälle, ettemme voi enää pitää tulta. Ensin on meidän kumminkin valittava paikkamme. Ne, joiden kanssa olemme tekemisissä, ovat rohkeita miehiä ja vaikka me heidät kyllä yllätämme, voivat he vahingoittaa meitä, jollemme ole varovaisia. Minä asettaudun tuon korin taa ja teidän täytyy seistä noiden takan. Heti kun minä avaan lyhdyn, pitää teidän äkkiä hyökätä roistojen kimppuun. Jos he ampuvat, niin älä sinä, Watson, epäile ampuessasi vastaan.”
Minä vedin revolverini vireeseen ja panin sen samaan laariin, jonka taakse olin piiloutunut. Holmes veti varjon lyhdyn yli ja me olimme pikimustassa pimeydessä – niin mustassa, etten ollut ennen voinut käsittääkään. Ainoastaan kuumentuneen metallin haju ympärillämme muistutti meitä valon olevan valmiina leimahtamaan ilmi millä hetkellä hyvänsä. Minun ärsytetyille hermoilleni oli tuo äkillinen pimeys ja kylmänkostea kellari-ilma epämiellyttävä ja painostava.
”Niillä on ainoastaan yksi paluutie”, kuiskasi Holmes. ”Se on takaisin taloon Saxe-Coburg squaren varrella. Minä toivon teidän tehneen, mitä pyysin, Jones.”
”Minulla on yksi kersantti ja kaksi konstaapelia oven ulkopuolella.”
”Sillon olemme me tukinneet kaikki lymypaikat ja meidän täytyy siis olla vain hiljaa ja odottaa.”
Miten pitkältä tuntuikaan aika! Myöhemmin tehtyjen laskujen mukaan lienee se ollut vain noin neljänneksen yli tunnin. Ja minusta tuntui ainakin kuin yö jo olisi kulunut ja päivänkoitto lähellä. Jäseneni olivat kankeat ja väsyneet, sillä minä en uskaltanut siirtyä paikaltani, mutta hermoni olivat jäykät ja jännitetyt ja kuuloni niin tarkka, että minä voin erottaa paksun Jonesin syvemmän ja raskaamman hengityksen laihan pankinjohtajan keveästä hengenvedosta. Paikaltani voin minä nähdä laarin laidan yli lattialle. Äkkiä näin minä valosäteen vilahduksen.
Se oli aluksi vain loistava pilkku kivilattiassa. Sitten se jatkui keltaiseksi linjaksi ja ilman varotusta tai ääntä näytti avautuvan aukko, josta näkyi käsi. Valkea, melkein naisellinen käsi haparoi ympäriinsä valon loisteessa. Minuutin ajan tai vähän enemmän oli käsi liikkuvine sormineen lattialla, sitten se meni takaisin yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kaikki tuli taas pimeäksi paitsi kivien rakoa osottavaa loistavaa viivaa.
Mutta sen katoaminen oli vain väliaikainen; äkkiä väännettiin ratisten suuri valkea kivi syrjään. Lattiaan jäi nelikulmainen aukko, josta lyhdyn valo virtasi ylös. Reunalla näkyi nyt parraton, poikamainen naama, joka katseli terävästi ympärilleen ja sen jälkeen kohosi aukosta hitaasti mies nojaten käsillään aukon laitoihin kunnes toinen polvi oli reunaa vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän aukon reunalla ja veti ylös toista toveriaan, joka oli yhtä pieni ja laiha kuin hän itsekin, kalpeanaamainen ja punatukkainen.
”Kaikki on selvää”, sanoi hän, ”onko sinulla meisselit ja pussit? Juokse hiidessä, Archie, juokse.”
Sherlock Holmes oli juossut esille ja tarttunut kiinni rosvon kaulukseen. Toinen sukelsi alas aukkoon ja minä kuulin vaatteiden kahinaa, kun Jones tarttui hänen takkinsa liepeeseen. Kynttilän valossa vilahti revolverin piippu, mutta Holmesin metsästyspiiska läjähti samassa voimakkaasti miehen käsille ja pistooli putosi lattialle.
”Kaikki vastarinta on turhaa, John Clay”, sanoi Holmes lempeästi, ”teidän on mahdoton päästä karkuun.”
”Minä huomaan sen”, sanoi toinen kylmäverisesti. ”Minä toivon toverini olevan turvassa, vaikka olettekin saaneet hänen nuttunsa liepeen.”
”Kyllä, kolme miestä odottaa häntä portin ulkopuolella.”
”Todellakin. Te näytätte ottaneen asian perusteellisesti. Minun täytyy teitä onnitella.”
”Ja minun teitä. Teidän punapäinen aatteenne oli uusi ja sangen vaikuttava.”
”Te saatte kyllä nähdä toverinne sitten myöhemmin”, sanoi Jones. ”Hän ryömi ketterämmin alas aukosta kuin minä. Olkaa hyvä ja pitäkää kätenne esillä, että minä panen niihin käsiraudat.”
”Minä pyydän ettette liikuta minua likasilla käsillänne”, huomautti vanki käsirautoja kalvosimiin pantaessa. ”Te tiedätte kai, että minulla on kuninkaallista verta suonissani. Olkaa myös hyvä ja kutsukaa minua ”sir” ja sanokaa minua puhutellessanne: ”olkaa hyvä”.
”Suurimmalla mielihyvällä”, sanoi Jones, katsellen häntä halveksivasti. ”Tahdotteko nyt olla niin hyvä ”sir” ja mennä ylös rappuja myöten, jotta voisimme saada hevosen viedäksemme teidän ylhäisyytenne poliisiasemalle.”
”Se kuuluu paremmalta”, sanoi John Clay masentuneena. Hän kumarsi sangen kohteliaasti meille kolmelle Ja läksi rauhallisesti matkoihinsa salapoliisin valvonnanalaisena.
”Minä en todellakaan tiedä, herra Holmes”, sanoi herra Merrywater kellarista noustessaan, ”miten pankki voi kiittää teitä kylliksi ja palkita teidän tekonne. Ei ole ollenkaan epäilyksenalaista, että te olette keksineet ja täysin tyhjäksi tehneet rohkeimman pankkivarkauden, mistä minä ikinä olen kuullut puhuttavan.”
”Minulla oli itselläni John Clayn kanssa kana kynimättä”, sanoi Holmes. ”Minulla on ollut muutamia menoja tämän asian takia, ja toivon minä pankin ne minulle korvaavan. Muuten olen minä enemmänkin kuin palkittu sillä kokemuksella, minkä minä olen saanut kuullessani tuon laatuaan ainoan ja kummallisen jutun punapäiden yhdistyksestä.”
”Sinä ymmärrät, Watson”, sanoi hän myöhemmin istuessamme whiskylasin ja soodaveden ääressä aamupuolella hänen huoneessaan Baker Streetin varrella.
”Oli vallan selvää jo alusta alkaen, että ainoa tarkotus tuolla jokseenkin epämääräisellä ilmotuksella punapäiden yhdistyksestä ja Encyclopedian kopioimisella täytyi olla saada tuo tylsäjärkinen panttilainaaja pois tieltä muutamaksi tunniksi päivässä. Olihan se soma tapa tarkotuksen saavuttamiseksi, ja tuskinpahan olisi ollut helppoa ehdottaa mitään parempaa. Menettelyn ehdotti luultavasti tuo kekseliäs Clay rikostoverinsa punasen tukan johdosta. Nuo neljä puntaa viikossa olivat kiusauksena, jota Wilson ei voisi vastustaa, ja mitäpä se tuntui toisille, joilla oli aikomus hankkia tuhansia. He panevat ilmotuksen, toisella konnalla oli tuo tilapäinen konttori, toinen kehottaa panttilainaajaa hakemaan paikkaa ja yhdessä tekevät he miehen poissaolon kotoa joka aamupäivä varmaksi. Siitä silmänräpäyksestä asti kun olin kuullut kauppa-apulaisen tulleen puolesta palkasta, oli minulla selvillä, että hänellä oli joku painava syy saada paikka itselleen.”
”Mutta miten sinä voit arvata, mikä tämä syy oli?”
”Jos talossa olisi ollut naisia, olisin minä epäillyt tavallista jokapäiväistä vehkeilyä. Tästä ei kuitenkaan voinut olla kysymys. Miehen liike oli pieni, eikä hänen talossaan ollut mitään, joka olisi tarvinnut niin laajoja valmistelemisia ja sellaista menoa kuin heidän. Täytyi siis olla jotakin ulkopuolella taloa. Mitä se voi olla? Minä ajattelin apulaisen valokuvaamisintoa ja hänen keksintöään kadota kellariin. Kellari oli tämän sotkuisen vyyhden pää. Minä tein tiedusteluja tästä salaperäisestä puotilaisesta ja huomasin olevani tekemisissä Lontoon rohkeimpien roistojen kanssa. Hän työskenteli jotakin eräässä kellarissa useita tunteja päivässä kuukausien ajat. Mitä se saattoi olla? Minä en voinut ajatella mitään muuta kuin hänen kaivavan jotakin maanalaista käytävää johonkin toiseen taloon.
Niin pitkälle olin minä tullut katsellessamme itse tapahtumapaikkaa. Minä hämmästytin sinua lyömällä kepilläni katuun. Minä tutkin jatkuiko kellari talon etu- vai takapuolelle. Sitte soitin minä ovelle ja apulainen avasi toivomukseni mukaan oven. Me olimme jonkun kerran kahakoineet keskenämme, mutta emme koskaan nähneet toisiamme. Minä tuskin katsoin hänen kasvojaan. Minä vain tahdoin katsoa hänen polviaan. Sinunkin piti nähdä miten kuluneet ruttuiset ja likaiset ne olivat, ne puhuivat tuntikausien kaivotyöstä. Oli vain nyt keksittävä mitä he kaivoivat. Minä menin nurkan ympäri, ja huomasin City Suburbanpankin huoneuston tontin koskevan ystävämme tonttiin ja minä tunsin ratkaisseeni tehtäväni. Sinun mentyäsi konsertin jälkeen kotiisi menin minä Scotland Yardiin ja kävin pankin toimitusjohtajan luona sillä tuloksella jonka sinä nyt tiedät.”
”Ja miten sinä voit tietää niiden murtautuvan kellariin tänä yönä?”
”Punapäiden yhdistyksen konttorin sulkeminen oli merkkinä, etteivät he enää välittäneet oliko herra Wilson kotona tai ei; toisin sanoen, käytävä oli valmis. Ja olihan heille tärkeää käyttää sitä ennenkuin se huomattiin tai kullat muutettiin muuanne. Lauantai-ilta sopi myös heille paremmin kuin mikään muu, sillä heillä oli silloin kaksi päivää paetakseen. Sillä perusteella odotin minä heidän tulevan tänä yönä.”
”Sinä harkitset asian aivan erinomaisesti”, virkoin minä ihmetellen. ”Se on koko pitkä ketju ja kumminkin sopii jok’ikinen rengas siihen aivan erinomaisesti.”
”Se pelastaa minut ikävyydeltäni”, sanoi hän haukotellen. ”Valitettavasti tunnen minä sen tulevan päälleni. Koko minun elämäni on vain koetusta välttää jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuutta. Nämä pienet tehtävät ovat minulle siinä apuna.”
”Sinä olet ihmiskunnan hyväntekijä”, sanoin minä.
Hän kohautti olkapäitään. – ”Niin, kenties se on jonakin pienenä apuna. Ihminen ei ole mitään – teot ovat kaikki, kuten Gustave Flaubert kirjoitti George Sand’ille.”
Lähde: Doyle, Arthur Conan 1923: Halkihuulinen kerjäläinen. Kustannusliike Minerva Oy, Helsinki.