Punaisen kuoleman naamio

Punaisen kuoleman naamio. Kirjoittanut Edgar Allan Poe

Punainen kuolema oli kauvan raivonnut maassa. Mikään rutto ei sitä ennen ollut niin säälimättömästi ja kauheasti riehunut. Veri oli merkkinä sen tulosta, veri oli merkkinä sen tuhon päättymisestä. Se alkoi pistävällä kivulla, äkillisellä huimauksella, ja veri pursui joka huokosesta – sitten seurasi kuolema. Tulipunaiset täplät ruumiissa ja varsinkin kasvoissa olivat ruton merkki, joka heti riisti onnettomalta kaiken avun ja säälin muiden ihmisten puolelta. Ja taudin ilmestymisen kehitys ja kuolettava loppu oli puolen tunnin työ.

Mutta prinssi Prospero oli onnellinen, peloton ja viisas. Kun hänen maansa oli puoleksi väestä tyhjentynyt, kutsui hän luokseen tuhat hauskaa ja iloista ystävää, jotka hän valitsi hovin ritareista ja naisista, ja näiden kera hän ajoi erääseen lujaan linnaansa. Se oli suuri komea linna, prinssin ylhäisen hienon maun mukaan rakennettu. Sitä ympäröi korkeat mahtavat vallit rautaporttineen. Ritarit toivat mukanaan sulatusuuneja ja raskaita vasaroita ja lukitsivat portit särkymättömillä pulteilla. Kenenkään ei ollut mahdollista päästä ulos eikä sisälle, jos joku sitä äkillisen epätoivon ja pelon valtaamana yrittäisi. Linna oli runsaasti varustettu elintarpeilla. Ja kaikenmoiset varokeinot otettuaan varteen korkeat herrat ja naiset arvelivat voivansa olla tuolta kavalalta rutolta rauhassa. Linnan ulkopuolinen maailma sai suoriutua miten parhaiten kykeni. Olisihan ollut sulaa hullutusta ruveta näinä aikoina huolehtimaan ja surkeilemaan. Prinssi oli pitänyt huolta runsaista huvituksista. Oli siellä komeljantteja, tanssijattaria, soittoniekkoja – oli kauneutta, oli viiniä. Ja turvallisia olivat kaikki linnan muurien sisäpuolella. Ulkopuolella oli punainen kuolema.

Viidennen tai kuudennen kuukauden lopulla sillä lukien kun seurue oli linnaan sulkeutunut, prinssi Prospero piti loistavat naamiaiskemut tuhannelle ystävälleen. Ulkona riehui rutto tyydyttämättömällä raivolla.

Niin, se oli mainio juhla. Mutta annahan kun ensin kerron huoneista, joissa se pidettiin. Niitä oli seitsemän – kaikki toisiensa yhteydessä, mutta ei peräkkäin yhdessä jonossa, vaan niin että ainoastaan yhden kerrallaan saattoi nähdä. Joka 20:llä tai 30:llä askeleella täytyi äkkiä kääntyä syrjään ja niin sitä oli toisessa huoneessa. Oikealla ja vasemmalla sivulla oli keskellä joka seinää korkea, kapea, goottilainen ikkuna, joka vietti umpinaiseen käytävään. Nämä ikkunat olivat läpinäkymättömästä lasista, jonka väri kulloinkin vaihteli sen mukaan mikä kussakin huoneessa oli päävärinä. Itäisin huone oli sininen – ja siis sen ikkunankin siniset. Toisessa huoneessa oli purppurakoristeet ja tapetit sekä ikkunat purppuran väriset. Kolmas huone oli vihreä, neljäs vaaleankeltanen, viides valkoinen ja kuudes sinipunerva. Mutta seitsemäs huone oli kokonaan verhottu mustilla kangasverhoilla, niinikään olivat katto ja lattia mustat. Mutta ikkuna siinä oli tulipunainen – veren karvainen.

Yhdessäkään huoneessa ei ollut lamppua eikä kynttilää noiden moninaisten kultaisten esineiden joukossa, jotka kaikkialla seinistä ja katosta riippui. Mutta käytävässä oli joka ikkunan kohdalla raskas kuparinen kolmijalka, jolla loimusi tuli suuressa kuparikattilassa ja liekkien voima heijastui värjätyistä ikkunoista ja loi kirkkaan valon huoneisiin. Näin saatiin myös syntymään joukko häikäiseviä ja tarumaisia valaistusvaikutuksia. Mutta kun valo veripunaisen ikkunan ruuduista virtasi mustan salin mustille tapeteille, oli vaikutus aivan pöyristävän kammottava – kauhistuneina huoneeseen astujat katselivat tätä harvinaista näytelmää, ja vain ani harva uskalsi astua peremmälle huoneeseen.

Ja tässä salissa vasemmalla sivuseinällä oli kauhean suuri mustapuinen kello. Sen heiluri kieppui edes takasin raskaalla, kolkolla äänellä, ja kun minuuttiviisari oli kerran kiertänyt numerotaulun, kaiutti kellon lyöntivasara jakson kirkkaita, korkeita ja erinomaisen sulosointuisia ääniä – niin ihmeellinen oli näiden sävelten vaikutus, että soittajat hetkiseksi keskeyttivät soittonsa kuullakseen niitä. Ja silloin myös tanssijain täytyi hetkiseksi keskeyttää vilkas valssinsa ja äkillinen tyytymättömyys levisi synkän pilven tavoin koko tuohon hymyilevään parveen – hurjimmin iloitsijat kävivät kalpeiksi ja sanattomiksi kellon lyöntien kaikuessa, kun taas hiljaisemmat ja ajattelevammat kädellään sivelivät otsaansa ikään kuin karkoittaakseen ikäviä ja vastenmielisiä muistoja. Mutta kellonlyöntien kaiun hälvettyä kuului vapautuksen huokaus halki salin, soittajat silmäilivät toisiaan, hymyilivät tuhmalle pelokkaisuudelleen ja kuiskaillen lupasivat toisilleen ettei seuraava kellonlyönti ole herättävä vähintäkään levottomuutta heissä. Ja kuitenkin, kun seuraavat 60 minuuttia olivat kuluneet, sama vapisuttava pelko ja levottomuus valtasi taas kaikki.

Mutta näistä pienistä häiriöistä huolimatta oli juhla loistava ja viehättävä. Prinssillä oli oma makunsa kaikessa. Hänellä oli mitä tarkin silmä huomaamaan värejä ja valovaikutuksia. Yleistä tavanmukaisuutta hän ei pitänyt missään arvossa. Hänen lauseensa olivat rohkeat, hän ihaili barbaarimaista loistoa ja upeutta. Moni arveli häntä mielipuoleksi. Hänen ystävänsä tiesivät ettei hän sitä ollut. Mutta piti kuulla, nähdä ja tuntea häntä, ollakseen varma että hän ei ollut mielipuoli.

Hän oli enimmäksi osaksi määrännyt miten nuo 7 salia oli kalustettava ja koristettava tätä suurta juhlaa varten. Niinikään oli hän järjestänyt kaikki ilveilynäytökset ja määrännyt tanssijain puvut. Ja nepä vasta olivatkin niin silmiinpistävät kuin suinkin saattoi ajatella. Oli siinä kilinätä ja kiiltoa. Oli paljo kaunista, paljo pelkän mielikuvituksen luomaa, mutta paljo myöskin suorastaan kauhistuttavaa ja kivulloisen kammottavaa. Todella oli tässä sarja unia ihmishaahmossa, joka noissa seitsemässä salissa kierteli. Ja nämä unelmat saivat värinsä kunkin huoneen mukaan ja soittokunnan säveleet kaikuivat äärettömän monilukuisin vivahduksin. Taas kuului kellon lyönti mustasta salista. Ja muutamaksi sekunniksi pysähtyvät kaikki, vaikenevat kaikki; yksin kellon ääni vyöryy salista saliin. Unelmat jäykistyvät kuoleman pelosta. Mutta kellon lyönnit häipyvät hiljalleen, soittokunta alottaa jälleen soittonsa, unelmat saavat uutta eloa ja keijuilevat taasen entistään iloisempina. Mutta mustaan saliin ei kukaan enää uskalla mennä, sillä yö kiitää edelleen, punertavampi valo virtaa verenkarvaisista ruuduista ja mustat verhot pelottavat ja kammottavat. Ja ken sattuu astumaan mustalle matolle, hän kuulee mustan kellon kumeat iskut pelottavampina, tuskallisempina, kuin mitä tanssijat toisissa saleissa voivat kuulla.

Mutta tuolla sisällä oli parvi yhtä taaja kuin ennenkin, siellä sykkivät sydämet elämän halusta kuumeen tapaisesti. Ja tanssin riehu kävi yhä iloisammaksi, kunnes vihdoin kellon lyönti osotti sydänyön tulleen. Silloin soitto taas herkesi, tanssijain rivit jäivät seisomaan entiseen asentoonsa ja tuo kauhea hiljaisuus sai taas joukon valtaansa. Mutta nyt kello löi kaksitoista iskua, sen vuoksi valtasivat painostavat aatokset ne tanssijoista, jotka kykenivät ajatuksiaan selvittämään. Ja tämä kai oli syynä siihen että ennen kuin kellon lyöntien kaiku oli hälvennyt, moni äkkäsi naamioidun olennon, jota ei kukaan sitä ennen ollut huomannut. Ja sitä mukaa kuin tietoa uuden vieraan läsnäolosta kuiskailtiin edelleen, kasvoi levottomuus, tyytymättömyyden murina ja kummastelu – lopuksi pelko, kauhu ja kammo.

Näin merkillisessä seurassa eivät tietysti mitkään tavalliset naamarit tulleet kysymykseen, prinssihän oli koettanut saada aikaan tässä suhteessa jotakin aivan hämmästyttävää. Tuon uuden naamion täytyi vaativaisintakin tyydyttää, siitä ei voinut olla eri mieltä. Mutta pelottavimmassakin sydämmessä on joitakin jänteitä, joihin ei voi koskea panematta tunteita liikkeelle. Paatuneimmallakin ihmisellä, jolle elämä ja kuolema on saman tekevä, näyttää olevan asioita, joita hän ei salli ivattavan. Ja koko tuo iloinen seura tunsi että tuo kummallinen olento oli kauhea ja pelottava irvikuva. Hän oli pitkä ja solakka, kiireestä kantapäähän puettuna ruumisvaatteisiin. Kasvoja peittävä naamari oli hämmästyttävästi luurangon naaman näköinen, ei tarkimmallakaan tutkimisella olisi voinut erotusta huomata. Mutta tuo kaikki olisi mennyt mukiin, olisipa kenties herättänyt noiden mielettömien naamioitujen henkilöjen mieltymystäkin, ellei luo muukalainen olisi mennyt niin pitkälle, että oli pukeutunut punaisen kuoleman väreihin. Koko hänen pukunsa oli veritäplien tahraamaa, hänen leveä otsansa ja kasvojen muut osat olivat hehkuvien purppuran punaisten pilkkujen peitossa.

Kun prinssi Prospero näki kuoleman hirviön verkalleen ja juhlallisesti liukuvan tanssijain joukon keskitse, hän ikäänkuin lusahti kokoon – pelosta tai kenties suuttumuksesta – mutta yhtäkkiä hän aivan joutui raivoihinsa.

”Kuka uskaltaa” – hän ääni käheänä huusi ympärillään oleville herroille – ”kuka uskaltaa loukata meitä tuollaisilla Jumalaa pilkkaavilla kujeilla! Vangitkaa hänet paikalla ja riistäkää häneltä naamari, jotta tiedämme kuka huomenna auringon noustessa on hirtettävä!”

Prinssi Prospero oli tällöin sinisessä huoneessa. Hänen sanansa kaikuivat halki kaikkien seitsemän huoneen, sillä hän oli kovaääninen ja voimakas mies, ja soittajat olivat hänen viittauksestaan heti alussa tauonneet soittamasta.

Prinssi Prospero seisoi sinisessä huoneessa kalpeitten kavaljeerien ympäröimänä. Prinssin puhuessa nämä yrittivät astua kohti vierasta, joka nyt oli tullut aivan lähelle ja reippain askelin kulti puhujaa kohti. Mutta niin oli kauhu vallannut koko seurueen, ettei kukaan uskaltanut kättään ojentaa häntä pidättääkseen, vaan estämättä hän sai astun prinssin ohi tuskin kyynärän päässä hänestä. Ja naamioseurueen jäsenten pyrkiessä piiloutumaan ikkunakomeroihin ja loukkuihin, luo kammottava vieras kulki huoneesta huoneeseen – sinisestä salista purppuran punaiseen, siellä vihreään, sieltä vaalean keltaseen, sitte valkoiseen ja vihdoin sinipunervaan.

Mutta silloin prinssi Prospero hurjana raivosta ja häveten hetkellistä arkuuttaan hyökkäsi kaikkien kuuden huoneen läpi yksinään, sillä ei kukaan rohjennut seurata häntä. Kohotetussa kädessään hänellä oli paljastettu tikari ja lentävällä kiireellä hän hyökkäsi kohti tuota kutsumatonta vierasta. Kolmen askeleen päässä tämä kääntyi ympäri ja katsoi prinssiä tiukasti silmiin. Kuului kovaääninen parahdus – tikari putosi kilahtaen lattialle ja seuraamassa tuokiossa prinssikin virui siinä. Silloin joukko naamioittuja epätoivoisella rohkeudella hyökkäsi mustaan huoneeseen siirtyneen hirviön kimppuun – mutta sanomattomaksi kauhukseen he nyt huomasivat että ruumisvaatteet ja naamari, joita he yrittivät repiä, olivat liikkumattomat ja verhosivat pelkkää ilmaa.

Ja nyt he älysivät että punainen kuolema oli heidän keskellään. Se oli pujahtanut linnaan kuin varas yöllä. Ja toinen toisensa jälkeen naamiaishuvien osanottajat tupertuivat mikä mihinkin saliin. Ja mustan kellon lyönnit taukosivat viimeisen vainajan viimeistä kertaa hengähtäessä. Kolmijalkojen liekkivät tulet sammuivat ja pimeys ja turma ja punainen kuolema olivat herroina kaikkialla.

Lähde: Tampereen Sanomat 29.08.1900.