Puikkola[1].

Kirjoittanut Herman Emanuel Hornborg


Karjalasta kaunis paikka,
Läppäjärven liettehellä
lahen Laatokan tykönä
Sortavalan Seurakunnan
rakas Pappila rakettu,
jossa ikä nuoruuteni
ompi vietetty visusti
syyttömässä suosiossa
isän ankaran majassa,
kelpo äitin kainalossa,
hellän helmassa hyvässä.
Lapsuuteni laituimelta
oikiampi onnen aika,
aika kallis arvattava,
jolahtaapi joukottaissa,
mokomainen mieleheni,
varsin muistuupi vakaasti.
Ystävyytet ylimmäiset
kanssa-kisakumppalitten,
joukottaissa juohtuttavat,
melkiästi mieleheni,
sitä muinoista menoa,
paikkakunnan pientarilla,
rakkahilla rannistoilla,
metsissäkin meluvissa,
lahensalon lepistoissa,
varvikoissa, vitsikoissa,
havustoissa, honkistoissa,
katajistoissa kesällä.
Veri vieri suloisesti,
ilman alla ihanasti,
puhtahasti, pikasesti
syvämmistä syyttömissä,
päivän paistaissa paraiksi;
aurinkoisen ankarasti
säteillänsä suloisesti,
paistaissansa, paahtaissansa,
heliällä hehkullansa,
varin vehkassa isossa,
onnellisista otsista.
Kasvot paisto[2] kauniasti,
näöt loisti[3] nuoremmaiset
valkosesta vehmastansa;
punaposket pulskiasti,
punottivat, purpuralle
ystävyyten ystävillä;
pellavaiset hienot hiukset
hiukset hienot ja sulavat
pörhistyivät päivän töissä,
ahkerasti askaroiten,
luonnon kanssa leikitessä.
Linnut lauloit laupiasti
pesiänsä peitellessä;
konnat kilpain korrailivat
alla taivahan alati,
päivän paistaissa hyvästi.
Tarkon toukat tuomikossa
kukkivassa kuukistossa,
möröt pienet mutikossa,
lotiaiset lätäköissä
lika-passissa pahassa,
korajivat kuorsastelen[4]
tarhan puisisen tilalla.
Itikäiset, ätikäiset
hyrähteli[5] hiljaisesti
heliällä hyminällä
luokse lasten leikkikunnan,
kukoistavalla ketolla.
Kultasemmat kova-siivet,
paitse muita paljouten,
hyrisivät höyrähtelen
lukemattoman letissä,[6]
lentelivät leikitellen
laulu-lintuin laulannolla
suven suloisen parissa.
Matkalinnut moninaiset
vaelsivat väli-päästä
näitä teitä nähtäviä,
raippalinnut ruikuttivat
mokoman matkan teossa.
Likalinnut liikkuvaiset
ajelivat ahkerasti
syötäksensä, saataksensa
laulu-lintuja hyviä;
mutta aina mainioksi
peltopyyt[7] ja peltokanat,
haukan kynsissä kovissa,
raakiasti riepoteltut,
koivuin välissä katoivat.
Kaloin laatut kauniasti,
uimin hyvin uiksenteli,
rakkahasti rannistoilla;
Kommat monet kotasissa,
näkinkenkät nähtävämmät
suloisilla simpukoilla,
kullalekin kuultavaiset
ötykäisten yö-sioilla,
varsin vesissä viruivat.
Norpat[8] nousi[9] nesteestänsä
toisinansa tyynehellä
Läppäjärven liettehellä,
kantsinsaaren kallioille
ranta-kiville koville;
valkonaiset vaahto-harjat
veten päällä pyllähteli,[10]
Kaljamille kuutit kävi,[11]
korkialle kapusivat,
jyrkän saaren sivu-päissä,
kesän helteellä hyvällä.
Kivet outot kiiltäväiset,
kallioiset kaljamilla,
kullan lailla kuultavaiset,
hopialle huohtavaiset,
kuparille kuumoittavat,
tinan, lyyjyn tavalliset,
rehku-rauvan ruostehiset
ukon kivessä kovassa;
vesi-vaahtet valkamoilla
lahtein ahtaissa ajoissa,
olivat kans onnessamme
leikin syyttömän lisänä.
Marjat kaikki mansikaiset,
pehkot hyvät piilo-paikat,
louhet julmat leikki-paikat
arvossa alinomaiset;
ehkä kyitä kymmenisen,
sammakoitakin salaassa.
Höytyt, helpeet, hapenetkin
sukkelammat silmä-maalit;
kuivan ruokon onset korret
hyvin soitoksi sopeivat;
pajun kuoret pilliksemme,
honkan kuori huiluksemme,
synnyi soitoksi hyvästi;
Kaislat sorsiksi kesuiksi.
Kukat korjat kruunuksemme,
säppäleiksi suven-lehet,
takiaiset rinta-tähet,
katin kullat kunniassa
merkit isommat ilossa.
Puikkoloitten pitimissä
karva-laukku[12] kannuksena,
kuren-miekka käessämme
meikäläisen miekkahana,
höyspuun lehti harniskana’,
varis-varpa vyötimenä.
Ukon-lehti usiasti
soriana satulana;
leppä-keppi kirjavampi
hevosmiesten hevosena.
Virpa-vitsa, viattoman
roima-ruoska, rohkialla
leikin iloisten lisänä.
Koivun lastut karjat meillä
onnen aikana olivat;
vesi-ojat virtaisemmat
täynä myllyjä, tukeita.
Mätäs-pölhöt makasiinat,
santa-jauhoja sisässä.
Paper-laput puuttumata
rakastavaisten rahoja.
Kivet kovat kiiltäväiset
leikki-kalut luotiammat,
turvallisemmat tavarat.
Ah, kuin vielä ajattelen,
muistuttelen muinosia!
alakulo ajallansa
runtelee runo-tekoni;
paha mieli paatuttaapi
surkiasti syväntäni.
Itku kiertää kyyneleitä
pyyliöitä pisaroita
katkerina karpaloina
suitsevista silmistäni;
povi parka pakahtuupi
luontiassa luonnossansa;
rinta raitti raukeneepi
lauluani latoessa,
varsin vihtoin vaikiaksi
kääntyy mieli katkeraksi;
äristyypi heljä ääni,
kulkku ruma rutkahtaapi,
lainotessa lauluani
turmeltuvaisen tavalla.
Pois on jo kans paikka-kunnan
huvitukset hävitetyt,
tarhat maasta turmeletut,
kukistetut kunnon paikat;
pesät hyvät, piilopaikat
hukutetut huikiasti,
linnut laulusta lakannut.[13]
Ystävätkin yhtyneenä (?)
ajan kulun ahinkossa,
yksi tänne, toinen tuonne,
seura suuresti eronnut.
Kukistetut kisa-paikat
autioiksi ajallansa,
leikin tilat lavonensa,
ilon sijat ihanammat
vanhat mainiot mokomat,
laitoksilla loppumata,
tyhmilläkin työn-teoilla
usiasti uutistetut,
hävitetyt haikiasti,
varhain muutetut menossa;
tarkon luonto tanistunut
ihastuksen innossansa,
muuttanut maja-siansa.
Viattomat veljeksetkin
turmeltuvaiset tavoissa,
ei nyt enään ennen muisen
lailla vanhan laatuansa, (?)
viivy enään vähintäkän
tällä turmion tillalla.
Kaikki karsan katsannolla
etujansa etsinnöstä
katsovat nyt kamalasti;
ynsiästi, ylpiästi
tälle tyhjälle tilalle;
Mutta minä meikäläinen
muistuttelen muinoisia,
arvon vielä antaissani:
kuinka aika kuluvainen
huikiasti hävittääpi
tarkon tyhjäksi tekeepi,
ilon paikat ihannammat,
remun, riemun rattoisuutet,
maiset mänettää mokomat.
Ystävyytet ynsiäksi,
ylpiäksi, ylläköksi
soimallansa saatteleepi,
eroittaapi etäisiksi
viroitukset vierastaapi
surun surkian sanaksi!

H[erman]. E[manuel]. H[ornborg].

  1. Saatu Viipurin puolesta. On täsä Runosa sekä sanoja, että sanan mutkia ja solmuja, meille outoja; mutta juuri sentähen, näyttääksemmä senkin maan puheen partta ja runokeinoa, ja myös lähettäjän anomuksesta, pannaan se tähän Lehteen. W. S. T.
  2. paistoit?
  3. loistit?
  4. kuorsastellen?
  5. hyrähtelit?
  6. hyrisivät höyrähellen lukemattomat –
  7. Peltopyy. Saksan kielen, Regenpfeifer.
  8. norpat kuuluvat olevan pieniä kirjavia hylkeitä Laatokan järvesä.
  9. nousit?
  10. pyllähtelit?
  11. kävit?
  12. Ihmisen sieni.
  13. lakanneet? mutta se taas ei sopis hyvin virrenjuoksuun.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerta 1830, 16. tammikuuta s. 1–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 27.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1830_rdf.xml.