Puhe, pidetty Kuopion R:seuran tee-illassa t. k. 18 p:nä
| Puhe pidetty Kuopion R:seuran tee-illassa t. k. 18 p:nä. Kirjoittanut Minna Canth |
- Arvoisat kansalaiset!
Noin 80 vuotta sitten kaikui Suomessa huuto, joka esi-isäimme veren sai jähmettymään ja kauhistusta levitti kaikkialle. Se huuto oli: ”vihollinen on tullut maahan!” Nousi silloin Suomi vaaraa torjumaan. Ei ollut yhtä kunnon miestä, joka olisi epäillyt mennessään vihollista vastaan. Henkensä uhrasivat jalot kansalaiset isänmaansa, tään köyhän Suomen edestä. Kaatuivat silloin miehet kuin korteet viikatteen edessä ja verta höyrysi armas maa. Runoilijamme laulaa näistä ajoista: ”Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa, Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmein suut. Niin niistäpä useampi Hyv’ ois todistamaan: Täss’ Savon joukko tappeli Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomen maan.” Siunattu olkoon esi-isäin muisto. Rauhassa heidän luunsa levätköön sen maan povessa, jota he niin suuresti rakastivat.
Mutta hyvät kansalaiset! Ovatko esi-isämme kaikki Suomen viholliset kukistaneet, vai jättivätkö jälkeensä joitakuita meidänkin osalle? Onko Suomen onnellisuus täydellisesti turvattu, vai uhkaavatko sitä vielä vaarat joltakin taholta? Vaaditaanko myös meiltä esi-isäin uskollisuutta, rakkautta ja alttiiksi-antavaisuutta? – Vaaditaan tosin, vaaditaan aivan varmaan. Vihollinen nytkin vielä rannoillamme tuhoa tuottaa; huolta, murhetta ja kärsimystä kaikenmoista se levittää ympäri Suomen niemen. Ja niinkuin Savon maa ennenkin etupäässä oli vihollisen jaloissa, niinkuin se silloin pahimmat iskut sai kestää, niinpä on laita tähänkin aikaan. Savo on Suomen sydän, ja kun surut tulevat, ne sydämessä ensin tuntuvat. Sydämeen vihollinen nuolensa tähkää, elämän alkujuureen osutakseen. Mutta vihollinen, joka meitä nyt hätyyttää on: köyhyys, nälkä! Viattomat lapset itkevät leipää, murtuneet vanhemmat eivät jaksa sitä hankkia. Ja köyhyys kasvaa, leviää ympäri kauhistavassa määrässä; se lyö maahan voimia, joita maan vaurastumiseksi tulisi käyttää, ja enemmistö Suomen kansaa jo kärsii sen ikeen alla. Vihollinen kolkutti oveamme; varomattomuudesta päästimme sen sisään.
Kansalaiset! Miehet ja naiset, kaikki, joiden povessa vielä esi-isäin henki sykkii, kaikki, joissa kuuloa ja kykyä on: nouskaamme yksimielisesti vihollista karkoittamaan, koettakaamme, vieläkö on tarmoa ja pontta tässä sukukunnassa, vieläkö se elämään pystyy, vai onko jo kuoleman tuomion saanut. Elkäämme masentuko ennen aikojaan! Nouskaamme kaikki, ja nouskoot etupäässä ne, joita vihollisen nuolet eivät vielä ole haavoittaneet, nouskoot kärsivien kansalaisten avuksi! Lapset itkevät, vaimot valittavat, miehet sortuvat. Jolla sydäntä on, hän rientäköön! Voimia tarvitaan, ei ruumiillista ainoastaan, henkisiä myöskin. Ja samaa rakkautta tarvitaan, samaa jaloa mieltä kuin ennenkin vihollista vastaan mennessä. Suokoon Jumala, ettei kansassamme velttoja löytyisi, jotka ymmärtämättömyydestä taikka oman edun tähden yhteistä hyvää vastustamaan rupeavat!
Kansalaiset! Ei ole hetken työ eikä yhden ihmisen vallassa selville saada, kuinka taloudellinen tila Suomessa olisi järjestettävä, että kaikki yhteiskunnan jäsenet saisivat tilaisuutta työhön ja työn kautta rehelliseen elatuksen ansioon. Kuitenkin rohkenen tuoda teille esiin muutamia ajatuksia, joista itse vallan hyvin tiedän, eitä ne vielä ovat kypsymättömiä ja heikkoja, aivan kuin nuo pienet taimet, jotka nyt kevään tultua tuolla ulkona päivän valoon pyrkivät. Taka talvea ne odottavat, joka niille surman tuo; samoin kenties käynee ennen pitkää näillekin henkisen vainion oraille. Mutta takatalven jälkeen taas kesä tulee, ja ruoho uudelleen virkoaa. Ehkäpä aatteiden maailmassa sama järjestys vallitsee, ehkäpä sielläkin kevään myrskyjä toivottu kasvun aika seuraa.
Kansantalouden tiede on vasta nykyaikana ruvennut maailmassa kehittymään. Siinä ilmestyy vielä paljon mietteitä ja otaksumisia, jotka sotivat toisiaan vastaan. Ettei kansantalous missään maassa tätä nykyä ole hyvällä ja tukevalla pohjalla, siitä kumminkin ollaan yksimieliset. Samoin myöskin siitä, että ruumiillinen työ on suurempaan arvoon saatettava, sekä että ahkeruus ja nero on enemmän kuin tähän saakka maanviljelyksen alalle suunnattava. Luonto on se lähde, josta rikkaudet vuotavat, maa viljan kasvaa ynnä ruohon. Luonnontuotteet ne ovat, joista kansat elatuksensa saavat. Kaikki mitä luonto meille antaa, on puhdasta tuloa.
Kansojen samoin kuin yksityistenkin talouden hoidossa on kaksi ehtoa, jotka molemmat ovat yhtä tärkeät varallisuuden kartuttamiseksi. Nämät ehdot ovat: toimeliaisuus ja säästäväisyys. Toimeliaisuutta vaaditaan varojen hankkimiseksi ja kokoon saamiseksi. Säästäväisyyttä taas niiden säilyttämiseksi ja koossa pysyttämiseksi. Toimeliaisuus ja säästäväisyys täydentävät toisiaan. Ilman toimeliaisuutta ei varoja saataisi eikä säästäväisyyttä silloin tarvittaisi, kun ei olisi mitään säästettävää. Ilman säästäväisyyttä taas ei toimeliaisuudella ole mitään arvoa; sillä rehkäistäköön kuinka paljon hyvänsä, ellei varoja huolella hoideta, ellei niitä pidetä koossa, ei varallisuus enene eikä tukevaa pohjaa tulevaisuudelle rakenneta.
Mikä nyt on se toimi, se tuottava työ, jonka kautta Suomessa varallisuutta kootaan? Ehdottomasti juuri maanviljelys. Ilman taloustieteen totuuksiakin jo luontaiset olosuhteet sen meidän pääelinkeinoksemme määrää. Maasta on meidän elatus hankittava. Toinen siihen yhtyvä toimi on karjan hoito. Maanviljelijä on Suomen isä, maanviljelijän emäntä on Suomen äiti. He hankkivat leivän ja särpimen meille kaikille. Heidän kuntoisuudestaan me kaikki riipumme. Mitä enemmän he jaksavat työtä tehdä, mitä ahkerammin peltoa, niittyä raivataan ja karjaa hoidetaan, sitä enemmän on Suomessa ruokaa. Mutta luonto on täällä karkea, ilmanala kylmä, maa niukka antimilleen. Paljon täytyy siihen voimia panna, ennenkuin sen tuottavaksi saa. Suomi on työn maa ja ahkeruuden maa. Ruumiillista työtä tekevän kansan paljous olisi meille siunaukseksi, jos vaan ymmärtäisimme sen voimia hyväksemme käyttää. Mutta suuret maanosat makaavat kuolleina, viljelemättöminä, etenkin juuri Savossa ja Karjalassa. Minkätähden on kansa tuomittu työttömyyden ja nälkään, kun sen voimat maan raivaamiseen köytettyinä tuottaisivat moninkertaisen hyödyn nykyiselle ja tuleville sukupolville? Kansamme on vähälukuinen ja pieni, ei meillä ole varaa näin voimiamme tuhlata.
Toinen tärkeä tuottavan työn haara on kotiteollisuus. Nahkoja, pellavia ja villoja tulee hankkia ja niistä ruumiinverhoa laittaa, sillä lämpimiä vaatteita tarvitaan. Näin on aineellisen vaurastumisen ensimmäinen ehto: tuottava työ ja toimi, etupäässä kansan käsissä. Muiden säätykerrosten työ ei ole sitä laatua, että ne maan varallisuutta enentäisivät. Sitä vastaan voivat kaikki olla osallisia toisen ehdon, nimittäin säästäväisyyden täyttämisessä. Maltettakoon ylellisyyttä ruoassa, juomassa, vaatteissa ja kaikissa elämän tavoissa. Koettakaamme ennen kaikkia tulla omallamme toimeen, sillä rahat, jotka ulkomaille menevät, eivät sieltä takaisin tule. Mitä iloa tai hyötyi meillä on kaikesta tuosta korutavarasta, joka ulkoa tänne tuodaan ja joka köyhän maamme yhä köyhemmäksi tekee. Muuttukoot mielipiteet siihen suuntaan, ettei ketään kunnioiteta, joka ylellisesti elää yhdessä tai toisessa suhteessa, vaan päinvastoin. Yksinkertaisuuteen pyrkikäämme ja näyttäköön siinä kohden kansa hyvää esimerkkiä muille säätyläisille, jotka valitettavasti ovat itsensä huonoille tavoille totuttaneet. Kun saman kansan lapsista toiset puutetta kärsivät, ei silloin toisten tarvitse ylellisyydessä elää, vaan olkoon kohtuus kaikessa.
Ettei kuitenkaan tuottava työ ja säästäväisyys ole ainoat tärkeät ehdot köyhyyden poistamiseksi tästä maasta, tiedän vallan hyvin. Ensimmäiset ne ehkä kuitenkin ovat. Mutta niinkuin edellä jo sanoin, kysymys on niin vaikea ja laaja, että se vaatii kaikkien kansalaisten, kaikkien säätykerrosten yksimielistä ja tehokasta harrastusta. Ja se vaatii pikaisia toimia, sillä köyhyys on ankara vihollinen ja vaikeampi voittaa, kuta enemmän se on valtaan päässyt.