Puhdistus (Valpas-Hänninen)
| Puhdistus. Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen |
- On Suomemme salolla syksynen sää
- ja hämärä illan koittaa.
- On luonnossa raskasta, synkeää,
- ja tuulonen jäyhästi soittaa.
- Niin tuntuvi outoa, kamalaa.
- Myös ruohikon rinnassa rahinaa.
- Hän vavahtaa, kaunonen kulkija,
- kun liikkuvi lehden laita.
- Hän yrittää nopeasti astella,
- vaik’ onkin se tie niin kaita:
- vain polkuhan pieni peltomaan
- ja oja ja kuiluja sivullaan.
- Hän säikkyen silmivi eteenpäin.
- Nyt pelko niin valtaa mieltä:
- on oudon kanssa hän lähekkäin. –
- Se hiipinyt pois on tieltä
- ja vaanii kuin etsiä jotakin vois...
- kuin raastava rosvo ja hirviö ois.
- Sen nähtyä neitonen seisahtaa
- kuin jähmetys suoniston hyytäis,
- ja raskaana rintansa huokuaa
- kuin kauhuja luotansa syytäis
- ja hirviön läheltä työntäis pois
- kuin peljätty, inhottu peikko se ois.
- Vaan musta se luokse nyt loikkuaa
- ja sylensä saamahan ointaa
- kuin neidon hän tahtoisi saalistaa,
- sen hennon ja hoikkasen tointaa
- noin raa’asti ryöväten rinnoilleen
- ja runnellen raiskata impyeen.
- Se hairaa. Jo raastavan kätensä saa
- se ympäri vyötösen vienon.
- Nyt kirkunan hirveän tuntee maa.
- Taas henginnän uupuvan, hienon...
- Hän hento niin tajulta joutui pois
- kuin äkkiä säikystä kuollut ois.
- Tuon ryöstäjä, lurjus arvoltaan,
- vain ylemmä nostaa maasta
- ja kietoo käsienvarsillaan –
- ja himosen huokunsa saasta
- jo kaunosen kutriin löyhähtää
- ja tuottavi ilmaan ilkeää.
- Hän vie, kuin hulluna huumeessa ois,
- sen taakkansa sivuhun tieltä.
- Hän nuuskii: jos vieraita tulla vois
- pois saamahan immen sieltä.
- Hän kuohuvi hehkuja hekuman
- vaik’ impi on lainen kuolevan.
- Voi: noinkohan luontuu konnantyö
- ja ketään ei avuksi ehdi,
- kun ilta on synkkä ja saapuu yö.
- Ei viikuna Suomessa lehdi.
- Ei enkelit asusta päällä maan
- ja suojele hentoa kalvoillaan.
- Voi: immen hän laskee jo syliltään
- tuon onkalon, kuilun luokse.
- Sen avaa. – Hyi, sieltä ylempään
- käy inhottavainen tuokse
- kuin mätien höyryistä olisi maa,
- vain paheita saattaisi oksentaa.
- Käy kuiluun hän. Tultakin raapasee,
- ja pohjahan tummaan kurkkii.
- Sen lautoja pitkiä tarkkailee
- ja niille jo takkinsa turkkii:
- niin uhrivuodetta valmistaa.
- Hän siinäkö neidon raiskata saa!
- Voi neito kun viel’ olet tajuton
- ja elämääs, heti kun herää,
- voi uhata turma, mi hirvein on,
- mi tuskaa ja poltetta kerää
- sun rintaasi kalvavan runsaasti
- ja kestävää ikäsi, aikasi.
- Noin suruja kohtiko täytyy vaan
- sun syyttäsi suistua yksin?
- Ja hylkiöksikin tulla maan
- niin ettethän syleilyksin
- ees armaasi kerakaan elää vois
- kun tuntosi kuiskais: on pyhyys pois?
- Sun hienonen huulikin turmeltuis
- vain saastaajan suuteloista!
- Sen ilkeä vaahtokin siihen uis!
- Hän imis kai kasvoista noista
- myös syksyllä kukkivat ruusut pois,
- niin että ne muilta kuolleet ois...
- Niin ei, niin ei saa konnantyö
- ees yhtäkään kukkaa murtaa.
- Kuin salamata väistyös unten yö,
- mi pyörtyneen neidon turtaa. –
- Sä hiljaa nouse ja leijaa pois
- kuin keijun taitoa sinulla ois!
- Oi: luomesi nythän jo liikahtaa!
- Sun elämänvirta taas tointuu.
- Kuin kuuntelis hiljaa taivas ja maa.
- Sun katseesi ilmaan jo ointuu.
- Jo säihkelö silmässä sävähtää –
- ja kuolleelta nurmelta nousee pää.
- Nyt tuleehan järkiinsä ihana
- ja vaaransa vaikean muistaa...
- Taas pääsee kirkaus kauhea
- ja väristys suonia puistaa...
- Vaan vimmaisna lentää pystyyn hän
- ja riehuu toivossa elämän.
- Hui: peikko se kurja kuilustaan
- jo ehtii ja nousee sen laitaan.
- Hän komuluisella kourallaan
- saa kiinni nilkkahan kaitaan
- ja kiskovi luokseen saalista
- ja hehkuvi hekuman vaahtoa.
- Nyt neitosen huudanta väräjää
- kuin valitus surman suussa.
- Sen tuulonen kauvas lennättää.
- Sen lintunen kuulee puussa.
- Se kutsuvi kolmea kulkijaa.
- Oi onni: jo neitonen apua saa.
- Hän pääsee, kuin permestä pulmunen, pois
- ja vapaana illalla henkii.
- Hän rientää kuin lentävä keiju ois
- ja hellästi kätöset lenkii
- vain kaulaan äityen armahan.
- Ja sille sen kuullaan kuiskivan.
- He itkevät kauvan ilossaan,
- kun kiittävät pelastusta.
- Myös kertovat sadoille kauhujaan
- ja mikä on mies niin musta.
- Kuin aalloiksi joukkojen povet se lyö.
- Kuin hyrskyiksi kiihtää ne konnantyö.
- Ne raivoo ja oloja puhdistaa
- kuin ilmoja ukkosräiske.
- Ne luotansa työntää saastaajaa.
- Sen heittää mielten mäiske
- pois seasta kansan Suomenmaan.
- Myös auttajat häpeään tallataan.
- Taas koittavi aamu ruskoinen
- ja raikas on ilman henki.
- Saa neitonen katseen uskoisen,
- ja ilosa on loiste senki.
- Ja tunnelma tuhanten sielujen
- on ylistyshymniä puhtauden.
- Ne liittyvät yhteen, vannoen:
- me noustahan sorron alta
- ja suojaamme vaimon, tyttären
- myös pedolta rikkahalta
- ja laitamme niin että köyhätkin saa
- myös lempeä puhdasta, ihanaa.
Lähde: Valpas-Hänninen, Edvard 1904: Arkkiveisuja y. m. vetänyt viisi itse Ee Vuu Vessu. Helsinki.