Proteus
Proteus Kirjoittanut Georg Brandes |
- Proteus ei ole kuiva eikä kylmä,
- on luontonsa lämmin kuin auringonsilmä.
- Hän voi ihailla miestä: on ihailu rikkaus;
- hän jumaloi naista: on jumala rakkaus.
- Jos miehell’ on raja ja naisella pisama,
- hänen silti ei sammu ihailun vasama.
- Mut jos joku luuli, ett’ on vanki hän konsaan,
- hän huomasi, Proteus ei antaudu ansaan.
- Hän ei voi ystävä joka-miehen olla,
- on itsensä kaikkien muotojen alla.
- Hän erikoista etsii, ei erikoinen itse,
- hän rakastaa suurta, siihen pyrkivi katse.
- Maistre vanhoillinenkaan häntä ei peljätä;
- Lassallea kiittää hän voi, opin hyljätä.
- Hän vapautta lempii, mut ilman lippua;
- hän murehtia voi myös tyrannin loppua.
- Tuhat tehdä hän voi joka hetkestä huomiota,
- mut hällä on naamio, on sata naamiota.
- Hänen tarvis ei olla valenimien takainen:
- hän omassa nimessään on valepukuinen.
- Monet kutsuvat häntä kiihoittajaksi.
- Sana tosi jos oisikin, ois se vaan yksi!
- Se tyhjentävämpi ei selitys oisi
- kuin jos hän uneksijan mainesanan saisi.
- Hän ei ole muka historioitsija,
- vaikka on menneiden kansojen kaitsija;
- hän vaikka on entisten aikojen tuntija
- kuin koskaan tieteellispatentin kantaja;
- hän vaikka on suurten henkien tutkija
- kuin koskaan pölyisten paperien matkija.
- Ne syöksevät hänen yli sappea, myrkkyä,
- ne tahtovat kuitenkin lähellä kärkkyä.
- Väitetään, on hällä salatarkoitus joku,
- vaikka on hän tuhma ja naivi hällä maku.
- Ei oppinut, ei runoniekka muussa
- kuin arvosteluissaan. Mi hirviö maassa!
- Vihollinen kirkon ja yhteiskunnan,
- radikaali – ja ystävä ylimyskannan.
- Aina paikallaan päin rahvasta raakaa.
- Mi otsake olla vois hänelle liikaa?
- Mut jos joku tahtoo sen käärmeen kettää,
- hän käärme-nopeasti nahkansa jättää,
- on kaukana, kun väki kirkuva uhkaa
- ja pistää ja tuikkii tyhjää nahkaa.
- *
- Toki vanhoissa taruiss’ on Proteus kuvattu,
- hän siis on jo tuhatvuosia tavattu.
- Hän ammatiltansa on todenpuhuja,
- mut tarpeen tullen hän voi paljon pahoja.
- Ne häntä vangita kokeen tekivät,
- niin eessänsä partaisen leijonan näkivät;
- kun leijonata ajettiin, se oli salamanteri,
- ja sitten piikkisika ja sitten pantteri.
- Taas häikäisi hän kuin liekki ja tuli,
- mut myös tulimuodossa sama hän oli.
- Vesilähteeksi vaihtui ja kukkivaksi puuksi;
- sama aina, jos näit sinä muotojen taaksi.
- Sido häntä ei yksityinen hahmo, ei muoto;
- kun kaikkeus hän on, hälle mikään ei outo.
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.