Prosper Mérimée
Prosper Mérimée: Helmiä. Valikoima novelleja. Suomentanut ja lyhyellä elämäkerralla varustanut Kasimir Leino. Helsinki 1895.
Prosper Mérimée
muokkaasyntyi syyskuun 28 p:nä v. 1803 Pariisissa, missä hänen isänsä, tunnettu taidemaalari J. Fr. Léonor Mérimée, ja lahjakas äitinsä, tyttönimeltään Anna Moreau, silloin asuivat. Äidilläkin oli huomattavat taipumukset maalaustaiteeseen ja isoäiti taas oli tuo erittäin suosittu lastenkirjailija rva Leprince de Beaumont, joten siis nuorella Prosperilla, vanhempainsa ainoalla lapsella, oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi. Siveltimellä ei hän kuitenkaan ole nimeänsä ikuistuttanut, vaikka hän sitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla taiteellisella kynällään, jonka pienet, mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään "helminä" maailmankirjallisuudessa.
Lopetettuaan koulunkäyntinsä antautui kirjailijamme isänsä tahdon mukaan tutkimaan lakitiedettä ja joutui, tutkintonsa suoritettuaan, heinäkuun vallankumouksen kautta valtiolliselle alalle, nim. meriasiainministerin kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi. Palveltuaan valtiomiehen alkuna neljä vuotta nimitettiin hän Ranskan valtioarkkeoloogiksi, toimi, johon häntä veti luontainen halu ja johon hänellä sitä paitse oli perusteelliset ennakkotiedot taidehistorian alalta. Tässä virassa työskenteli hän sitten toimeliaana ja uskollisena ammattimiehenä kokonaista 20 vuotta, kunnes hän v. 1853 Napoleon III:n keisariksi tultua ja hänen puolisonsa Eugénien vanhana ystävänä kutsuttiin Pariisin senaatin jäseneksi, jona hän pysyi kuolemaansa saakka s. o. 23 p:ään syyskuuta 1870. Tieteellisten sekä kaunokirjallisten ansioittensa vuoksi oli hän jo v. 1845 kutsuttu Ranskan akatemian jäseneksi.
Nämä ovat yleisimmissä piirteissä Prosper Mériméen elämänvaiheet.
Varsinainen puoluemies ei hän koskaan ole ollut ja se selittääkin, miten hän vallankumousten ja muiden myrskyjen läpi voi niin helposti purjehtia. Vapaamielisenä hän kyllä piti itseään ja se hän myöskin pohjaltaan oli, mutta tavat ja taipumukset olivat hänellä vanhan englantilaisen ylimyksen; myöhempinä vuosinaan hän olikin melkein jokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna häntä suorastaan hemmotteli, missä hän läheltä sai tutustua historiallisiin tapauksiin sekä henkilöihin ja missä hän aina osasi säilyttää täydellisen puhevapauden. Hänen kuuluisat kirjeensä [Alaviite: Lettres à une inconnue, 2 osaa, Lettres à une autre inconnue, 1 nidos ja Lettres á M. Panizzi, 2 osaa.] ja niissä lausutut arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä (Bismarckista, Gladstonesta, Palmerstonista y. m.) ovatkin sen vuoksi tärkeitä täydennyksiä Euroopan nykyisempään historiaan. Myöskin suoranaisena historiallisten tutkimusten kyhääjänä - Rooman, Espanjan, Ranskan ja Venäjän historian alalta - kuuluu Mérimée tiedemiesten joukkoon; sitä paitse ovat hänen taidehistorialliset teoksensa sitä laatua, että ne aina pysyvät luotettavina lähteinä ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.
Suurimman ja pysyvimmän maineensa saavutti Prosper Mérimée kuitenkin kaunokirjallisilla teoksillansa.
Kuten tunnttu, syntyi Ranskassa tämän vuosisadan alussa voimakas kirjallinen virtaus, joka alotti ankaran ottelun muotoihinsa kangistunutta ja mehuttomaksi kuivunutta vanhaa suuntaa vastaan vaatien enemmän sisällystä, enemmän tuoreutta ja runollista lentoa, enemmän totuutta ja, edellä kaikkea, enemmän paikallisväritystä kaunokirjallisiin ja taiteellisiin luomiin. Tämän elinvoimaisen vyöryaallon harjalla nousi joukko lahjakkaita kirjailijoita, joiden nimet - sellaiset kuin Hugo, Lamartine, de Vigny, Musset y. m. - jo ovat tuttuja koko sivistyneessä maailmassa. Ja tämä nuorekas virtaus se oli kyllin voimakas tempaamaan mukaansa sellaisiakin luonteita, jotka ehkä eivät siihen suoranaisesti kuuluneet ja jotka ennen pitkää erkautuivatkin tuon n. k. romanttisen koulun polanteelta valitakseen oman itsenäisen ja luonteensa mukaisen tien.
Näihin kuului Prosper Mériméekin, joka v. 1825 alkoi kirjallisen toimintansa julkaisemalla kokoelman jännittäviä, keskittyneitä ja voimakasta intohimoa kuohuvia pikkunäytelmiä yhteisellä nimellä "Théâtre de Clara Gazul", kokoelma, josta vanha Goethe sanoi, ettei hän ikinä ole niin kypsää taiteellista työtä 23- vuotiaalta nähnyt. Romantikkojen päävaatimusta paikallisvärityksestä oli siinä myöskin täydellisesti noudatettu. Huolimatta näistä ja muutamista myöhemmistä lukudraamoista - "Kansan kapina", "Carvajalin perhe", "Tyytymättömät", "Kaksi perintöä" ja "Seikkailijan vaiheet", jotka kyllä osottavat tarkkaa luonteenkuvausta ja pirteää vuoropuhelua, vaikka eivät tyydytä nykyaikaisia draamallisia vaatimuksia - on Mériméen varsinainen suuruus etsittävä novellien ja lyhkästen romaanien alalta. Siinä on hän voittamaton mestari, jonka tuotteet kaikkialla, minne ne vain ovat levinneet, ja niitä onkin kaikille Euroopan sivistyskielille käännetty, ovat mallikelpoisiksi tunnustetut. Novellistina hän nyt tällä kokoelmalla suomalaisellekin yleisölle esitetään ja semmoisena tahdon häntä hiukan laajemmin käsitellä.
Alulla vuotta 1829 julkaisi hän ensimmäisen novellinsa "Kronika Kaarlo IX:n ajoilta". Se oli kuten jo nimestä kuulemme historiallinen, käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä 1572 ja näytti olevan silloisen romaanikuninkaan Walter Scottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu. Tekijä oli ottanut psykoloogisesti kuvattavakseen tämän verisen tapauksen ja vaikka voidaankin tehdä muistutuksia hänen käsitystänsä vastaan, täytyy jokaisen sentään myöntää, että se kaunokirjallisena taideluomana on mestariteos, täynnä pirteyttä, voimaa, tuoreutta ja alkuperäistä elävyyttä. Jo tällä romaanillaan oli Mérimée - erään silloisen, etevän arvostelijan mukaan - kohoutunut "Ranskan ensimmäisten kirjailijain joukkoon".
Ja kun hän vielä samana vuonna alkoi muutamassa pariisilaisessa aikakauskirjassa julkaista sarjan lyhkäisiä kertomuksia kasvoi hänen maineensa päivä päivältä. Vuosina 1829-30 ovat useimmat niistä novelleista ilmestyneet, jotka tässä käännöskokoelmassa tavataan. Silloin kirjoitti hän näet korsikalaisen luonne- ja tapakuvauksensa Mateo Falconen, jossa jokainen sana on kuin marmoriin kaiverrettu, samoin keskittyneessä taiteellisuudessa vertaistansa kaipaavan jutelman Etuvarustuksen valloitus, hienolla ivalla suolatun kertomuksensa Tamango sekä nuo etevät novellinsa Arpapeli ja Etruskilainen vaasi, jotka kumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä keskellä romanttisuuden kiihkoa osotakse nykyaikaisesta elämästä otettujen aiheiden käsittelyssä jotenkin selväpiirteiseksi realistiksi, samoin kuin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä romaanissa Kaksi erehdystä, jossa tekijä on käyttänyt hienoa taiteellista älyänsä ja taitavaa sielutieteilijän aistiansa rakkauden salaisuuksien selvittämiseen. Samassa suhteessa huomattavia ovat myöskin pieni psykolooginen kuvaus kirjeenvaihdon muodossa nimeltä Apotti Aubain ja tämän suomennoskokoelman pisin kertomus Arsène Guillot (v. 1844), jossa Mérimée objektiivisen taiteellisuutensa, hienon sielutieteellisyytensä ja luistavan esitystapansa lisäksi vielä osottaa tavalliselle kertomustavalleen vierasta ominaisuutta, nim. liikuttavaa tunteellisuutta.
Muuan Mériméen kirjailijaluonteen huomattavimpia puolia on halu pöyristyttää lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja seikkaperäisellä kuvaamisella. Useimmiten liikkuu hän kuitenkin todellisuuden pohjalla, mutta toisinaan antaa hän kertomuksensa vähitellen ja tarkinta johdonmukaisuutta noudattaen siirtyä kerrassaan mielikuvituksen vapaille vainioille, niin että lukija tietämättään tulee sekoittaneeksi todenperäisyyden ja pöyristyttävän kuvitusvoiman maailmat. Sellaisia ovat m. m. tuo omituinen juttu "Illen Venus", jossa mitä erehdyttävimmällä huolellisuudella kuvataan oletettua muinaislöytöä ynnä siihen kiedottua hurjaa rakkausjuttua; samoin Kiirastulen sielut, kauhistuttavia kuvauksia espanjalaisen Don Juan-legendan mukaan, Lokis, Liettuaan sijoitettu julma jutelma nuoresta kreivistä, joka hääyönä puree kaulan poikki morsiameltaan, Il viccolo di madama Lucrezia, itaalialainen kummitusjuttu, Djuman, jonka lopussa lukijalle äkkiä ilmoitetaan, että kaikki kerrotut hirmuisuudet ovatkin olleet vain nuoren upseerin ilkeää unta, sekä Sininen huone, pelkälle väärinkäsitykselle taidolla sommiteltu tärisyttävä kuvaus, joka vihdoin kuitenkin selviytyy vallan luonnolliseksi erehdykseksi.
Laajimmat, kypsyneimmät, taiteellisimmat ja enimmän tunnetut Mériméen romaaneista ovat kuitenkin Carmen ja Colomba.
Mérimée, joka matkusteli paljo [Englannissa, Espanjassa, Saksassa, Itaaliassa, Itävallassa, Unkarissa, Turkissa, Vähässä Aasiassa, Kreikassa y. m.] ja joka osasi niin monta vierasta kieltä [englantia kuin joku Albionin poika, espanjaa eri murteissaan, italiaa, saksaa, venäjää, kreikkaa - sekä vanhaa että uutta - ja latinaa], oli Espanjassa käydessään erityisesti mielistynyt härkätaisteluihin ja niiden sankareihin toreadooreihin, joissa kuolemaa pelkäämätön rohkeus, mielenmaltti ja käytöksen sirous juuri vastasivat hänen käsitystään oikeasta miehestä. Hänen naisihanteensa taas on uljas, veikeilevä, älykäs ja intohimoinen immyt. - Tällaisen juuri on hän kuvannut Carmen'issa, tuossa espanjalaisessa mustalaistytössä, joka on intohimoinen, itsekäs ja oikullinen, mutta ennen kaikkea tunteittensa vapautta rakastavainen. Hänen lempijänsä, vuoristolaisryöväri José Maria taas vastaa täydellisesti miestä, sellaisena kuin Mérimée todellista miestä ajatteli. Muuten ovat kaikki yksityiskohdatkin tässä jännittävässä kertomuksessa sellaisella asiantuntevaisuudella kuvatut, että ainoastaa Espanjan olihin todellakin perehtynyt mies voi sen tehdä, ja Carmenin oma luonne on kuin pronssiin valettu. Kuten tunnettu, on tästä kuvauksesta muodostettu komea ooppera, joka Bizet'n ihanan musiikin siivillä on ympäri maailmaa kuuluisaksi tullut.
Colomba on Mériméen pääteos, joka valmistui tekijänsä täydessä miehuuden ijässä, s. o. vuonna 1840. Tapahtumat ovat sijoitetut Korsikaan eikä niitä muualle voikaan ajatella. Luonto on Korsikan jylhä luonto, henkilöt todellisia korsikalaisia tunteineen sekä näkökantoineen ja koko ilmakehä on niin yksinomattain korsikalainen, että omituinen villiys ikäänkuin uhoaa vastaamme. Siinä jos missään on paikallisväritystä ja totuutta. Se on yht'aikaa realistinen ja romanttinen kuvaus, mutta edellä kaikkea taiteellinen mestariteos, tarkastipa sitä miltä kannalta hyvänsä. Päähenkilöinä ovat siinä nuori ihana tyttö Colomba ja hänen veljensä Orso, joka palaa Ranskan sotapalveluksesta takaisin kotiseudulleen ja jota sisar koettaa yllyttää verikostoon heidän isänsä murhaajia vastaan. Sitä paitse on siihen kiedottu kaunis rakkauden juttu ja kuvattu useita omituisia, peräti korsikalaisia luonteita. "Vihdoinkin on ilmestynyt teos, johon arvostelijat voivat viitata, kun heiltä vaaditaan esimerkkiä todellisesta mestariteoksesta", huudahtaa eräs tämän vuosisadan etevimpiä arvostelijoita Colombasta. En tahdo ryhtyäkään laajempiin selontekoihin, sillä tehda selkoa ei siitä voi: se on luettava.
Olen vähitellen esittänyt kaikki Mériméen kaunokirjalliset teokset lukijoilleni niin hyvin kuin sen muutamilla sivuilla voin tehdä. Ja nyt puhukoot tähän kokoelmaan otetut novellit itse puolestaan. Lukija näkee jo niistä toivoakseni, minkälainen Mériméen esitys- ja kuvaustapa on, vaikka tietysti en ole voinutkaan hänen mainiota stiiliänsä täysin vastaavasti jälitellä. Myönnän kyllä,että olisi ehkä ollut parasta tutustuttaa suomalainen yleisö ensin Colombaan, tekijänsä pääteokseen, mutta se tuntui minusta sentään melkein liian laajalta tänä lyhkästen kertomusten luvattuna aikana. Jos tämä novellikokoelma taas saavuttaa suomalaisen yleisön puolelta tarpeellista suosiota ja yleisö siis näyttää tunnustavan Mériméelle meilläkin saman arvosijan, mikä hänellä jo kaikissa muissa sivistysmaissa on, niin olen mielihyvällä ja parastani koettaen kiirehtivä pukemaan suomenkieliseen asuun sekä Colomban että Carmenin.
Niille, jotka tästä Ranskan ehkä etevimmästä novellistista haluavat lähempiä tietoja, voin sivumennen huomauttaa allekirjoittaneen teosta "Prosper Mérimée, elämäkerta ja teokset", joka viime keväänä yliopistollisena väitöskirjana ilmestyi, käsittäen yhteensä 265 sivua.
Helsingissä, marraskuulla v. 1895.
Kasimir Leino.