Prinsessa ylhäinen
| Prinsessa ylhäinen. (Satu). Kirjoittanut Elvira Willman-Eloranta |
Prinsessa ylhäisen ei tarvinnut tehdä koskaan mitään muuta kuin aamulla herätessään oikaista itseänsä vielä kerran pitkäkseen, vuoteellansa haukotella mielihyvästä ja liika nukkumisesta, soittaa palvelijatarta, ja sanoa välinpitämättömällä äänellä: Minä tahdon suklaata. – Ja palvelijattaren poistuttua, hän kääntyi selin auringon valoa joka pilkisti veitikkamaisesti uutimien välistä, ja koetti nukkua vielä hetkisen pehmeillä patjoillansa.
Kun palvelijatar oli tuonut suklaan, joi prinsessa sen sängyssään ja kysyi, oliko ulkona kaunis ilma. Jos palvelijatar vastasi siihen myöntäväisesti, niin prinsessa sanoi huolettomasti tänään tahdon lähteä ajelemaan, jos korkea äitini siihen suostuu. Ja korkea äiti suostui kaikkeen, mitä prinsessa halusi, kun prinsessa vaan ei halunnut seurustella alhaisempien ihmisten kanssa, puhutella kerjäläisiä kadulla, ja ruokkia kappia sairastavia koiria Vaan sitä ei prinsessa koskaan halunnut.
Prinsessa antoi palvelijattaren pukea itseään, katseli haukotellen kauniita, rusoisia kasvojensa kultakehyksisessä kuvastimessa – ja käski päännyökäyksellä palvelijattaren poistua.
Prinsessa tarkasteli itseään vielä kerran kuvastimessa. Hän oli kaunis, hän oli hyvin puettu. Mikä olisi voinut häneltä vielä vaatia. Hän harjoitteli tavanmukaista hymyilyään sitä joka sai kaikki pikkuprinssit kumartumaan ihan lattiaan asti hänen edessään ja rientämään suin päin noutamaan hänen lempikirjaansa, tahi hattuansa tahi auringonvarjostintaan. Hän katseli koko persoonaansa. Hän oli tosiaan ylhäisen näköinen prinsessa verraton.
Puistossa peipposet visertelivät. Sitä ei prinsessa huomannut.
Hän astui komeita portaita alas mennäkseen salien poikki sanomaan korkealle äidilleen hyvää huomenta.
Korkea äiti istui hyvänvoivan ja suopean näköisenä kahvipöydän ääressä.
Hyvää huomenta, sanoi hyvin kasvatettu prinsessa.
Hyvää huomenta, kultaseni, vastasi mallikelpoinen äiti.
Sitte prinsessa istui kiltisti odottamaan.
Korkea isä tuli hyvänsuopaisena häntä hyväilemään.
Oletko nukkunut hyvin, kysyi korkea isä.
Olen, vastasi kiltisti prinsessa.
Korkea isä ja äiti puhuivat sitten keskenään taloudentoimistaan. Korkealla äidillä oli niin paljon hommaa, kun piti tilata juhlapukuja, ja valikoida kutsuvieraansa ja arvostella muitten ihmisten siveellistä kantaa yhteiskunnan parantamiseksi. Ja lisäksi sai alituisesti lukea sanomalehdissä lapsenmurhista, varkauksista ja sen semmoisista. Korkea äiti päivitteli kauhuissaan, voiko ihminen langeta niin syvälle? Ja korkea äiti kiitti Jumalaa, joka oli antanut hänen syntyä niin siveellisenä. Ja hän ajatteli kauhulla sitä naista, joka oli tehnyt lapsen murhan. Hänellä oli vielä kerran niin hellä sydän ja vankka moraali ja hän kärsi äärettömästi maailman pahennuksesta.
Korkea isä surkutteli yhteiskuntaa, joka hyveissä yhä taantui, unohti ihan, että hänkin kerran oli ollut nuori ja tuomitsi nuorten prinssien hurjisteluja ankarimman mittakaavan mukaan. Korkea isä ei tiennyt, missä perintöprinssi oli viettänyt yönsä, korkea isä ei voinut saada päähänsä että hänen poikansa saattoivat olla epä-siveellisiä. Syy oli ajan hengessä. Korkean isän veri oli parasta kuninkaallista verta. Se ei johdattanut kiusaukseen.
Ja korkea äiti huokasi yhä syvempään ja otti palasen palasokeria, josta ei korkea isä nyt viitsinyt muistuttaa. Sillä korkea isä oli säästävä. Hän suosi toppasokeria – eikä palasokuria esimerkkinä kansalleen.
Korkea isä ja äiti eivät olleet iloiset noustessaan kahvipöydältä. Ylhäisillä vasta suruja onkin. Kansan siveyden edesvastuu on heillä niin suuri.
Prinsessa katsoi salaa isäänsä. Huhu kertoi, että hän oli ollut aika hurjistelija aikoinaan. Vaan prinsessa ei voinut sitä uskoa – ei tahtonutkaan. Äiti oli ollut kaunis. Prinsessan mielestä hän oli aina ollut vakava ja harmaatukkainen. Kunhan vaan ei olisi löytynyt pahoja kieliä.
Prinsessa pyysi saada lähteä ajelemaan. Korkea isä ja äiti suostuivat huolestuneina siihen.
Prinsessalla piti olla seitsemän ratsastajaa suojanaan.
Prinsessa läksi ajelemaan. Aamu oli kirkas ja ilmassa kaikui lintujen ääni. Salavapuut, kukkaset tuoksuivat ja kaduilla oli iloinen hälinä. Prinsessa katseli ihmisiä. Oliko heillä samallaiset tunteet kuin hänellä? Ei suinkaan. He saattoivat tyytyä niin vähäiseen.
Niin ajoi prinsessa välinpitämättömänä ihmisten ohi ja ajatteli kun vaan prinssi hymyilevä ratsastaa minun laiseni, ei minulla ole muuta toivottavaa. Tänään vaan jos hän ei ratsasta, on se yhdentekevää. Hän kosii minua kuitenkin, olenhan prinsessa.
Prinssi hymyilevä ratsasti hänen ohitsensa, nosti hattunsa ja hymyili. Prinsessa hymyili kiitokseksi ja niin hävisivät he toinen toisensa näkyvistä.
Prinsessa nojausi tyytyväisenä silkkiseen vaunun taustaan. Hän oli kaunis, oli siveä ja hyvin kasvatettu. Hänestä oli tuleva kerran kuningatar.
Miksi kiirehtivät ihmiset noin kadulla? Eivätkä he ymmärtäneet, kuinka vähäpätöinen heidän elämänsä on? Prinsessa sääli heitä.
Niin tuli prinsessan vaunujen kääntyä. Prinsessa kuulee kuskin huutavan, tekee kärsimättömän liikkeen vaan vaunut seisahtuvat, kuski kiroaa, lakeja hyppää hermostuneena istuimeltaan kadulle.
Pikku sanomalehtipojan yli on ajettu.
Siinä hän makaa ihan valkoisena kovalla kadulla pieni suu vielä kuin aikeessa huutaa – Päivälehti. – Uusi petosyritys siirtomaissa. Oikea käsivarsi on suonenvedontapaisesti kiertynyt suuren sanomalehtitukun ympäri. Silmät ovat turvonneet, otsan poikki käy sininen raita. Miksi pitää lasten juosta hevosten jalkoihin ja häiritä ylhäisten kulkua?!
Prinsessa tuntee, että tässä on ajettu kuolemattoman ihmisen yli. Miksi pitää heillä olla sielu ja miksi loukkaantuvat he ylhäisten harmiksi ja miksi piti yhden heistä huolimattomuudessaan turmella prinsessan tämänpäiväisen ilon. Prinsessa seisoo suuttuneen näköisenä vaununsa ovella ja sanoo lakejalle:
Koettakaa korjata tuo raukka. Ihmiset katselevat meitä.
Silloin lakeja nostaa sanomalehtipojan kadulta vastenmielisenä kuin olisi poika rupinen koira – ajattelee hänkin, mokoma likakäpälä on yksi ihmisen ruuanhalun turmelijoita. Hyi tuollaista saastaista olentoa. Ja lakeja melkein huokaa, onhan kurjaa olla lakeja. Jos olisi prinsessa, ei tarvitsisi koskaan käsillään kajota tuollaiseen halpa-arvoiseen olentoon kuin tuo on.
Ei kukaan tunne poikaa?
Ei kukaan tuntenut.
Pienokaista katseltiin, kuin olisi hän tehnyt rikoksen. – Kuolla vaunujen alle, aikaan saada kulkuhäiriön turmella ihmisten ilon ylimalkaan olla suojaton niin, että vieraitten ihmisten täytyi hänet korjata.
Vihelletään poliisi!
Prinsessa pelkää ja inhoo poliisia. Olla poliisin kanssa tekemisissä on samaa kuin olla elämän synkimmän kerroksen rajalla. Ja sitä prinsessa kammosi. Hyvää, että ihmiskunnan eri kerrokset ovat niin erillänsä toisistaan.
Prinsessa ei tahdo tahrata suutaan sanomalla – vihelletään vaan poliisi.
Hän katselee surullisena ympärilleen. Oliko hän ansainnut tätä kohtaloa?
Hän miettii. Silloin sanoo halpasukuinen, vaan hyvän näköinen nainen hänen takanaan:
Prinsessa antaa viedä hänet lääninsairaalaan. Niin lääninsairaalaan, siellä on köyhiä oppineita ihmisiä, joiden täytyy elatuksensa hankkimiseksi korjata kadulta löydettyjä vaivaisia.
Lakeija viheltää vossikan ja vie yliajetun pojan sairaalaan.
Seuraavana päivänä on tapaturmasta ilmoitus sanomalehdissä. Prinsessa lukee sen huoaten, saa kirjeen pari päivää sen jälkeen sairaalan lääkäriltä, jossa tämä pyytää prinsessalta vanhalle vaimolle hautausapua pienokaisen hautaamista varten.
Prinsessa käskee kamaripalvelijaa toimittaan ne perille. – Ja pian on prinsessa unohtanut koko asian.
Vaan eräänä päivänä ilmoittaa kamaripalvelija, että eräs vanha akka tahtoo puhutella prinsessaa. Prinsessa on hyvä. Hän ei kiellä akkaa puheille päästämästä. Prinsessa on ylen hyvä. Kenties akalla voisi olla syöpäläisiä. Ja niitten näkeminen saa prinsessan pyörtymään, saatikka, jos ne purisivat hänen hienoon nahkaansa. Mutta prinsessa on hyvä. Hän tahtoo olla pelkäämättä syöpäläisiä.
Akka tulee kumartaen sisään, kiittää ja sammaltaa.
Oli ylen jaloa, että prinsessa oli lähettänyt hänelle viisikymmentä markkaa. – Olivat niin tarpeeseen. Ei ollut heillä varaa kuin jokapäiväiseen niukkaan leipään. Hänen tyttärensä kun sairasti jäsentautia, ei voinut ansaita mitään ja vaari oli vanha.
Kai teillä on rahaa säästössä, sanoi prinsessa.
Ei ollut.
Miksi ei? Ja prinsessa aukasi silmänsä suuriksi. Kaikilla ihmisillä oli rahaa pankissa.
Ei ollut.
Mitenkä sitten saattoi elää?
Kyllä Jumala huolen pitää. Saa mistä aina sattuu. Minä tässä pidän vanhojen vaatteiden kauppaa ja isä vaari on yövahti ja tytär kutoo sukkia.
Prinsessa laski. Vanhat vaatteet eivät juuri käyneet kaupaksi, kun täytyi myydä niitä kotonansa. Eihän kai akalla ollut itsellään myymälä?
Ei ollut.
Eihän hän sitten paljoa ansainnut?
Ei niin paljon, vaan täytyi sitä tulin toimeen – kun ei ollut muuta elinkeinoa.
Mitä vaari sai palkkaa?
Markan yöstä.
Markan! Sen prinsessa saattoi antaa palkaksi veräjänavaajalle, kun hän oli hyvällä mielellä – ja veräjän avaaja kumarsi tomuun markalla! Prinsessalla on kultarahoja kukkarossaan niin paljon kuin halusi. Saattoiko löytyä ihmisiä, joilla ei ollut rahaa silloin kuin he tahtovat ostaa jotain – jotka eivät saaneet kyllin syödäkseen.
Prinsessaa vilutti. Hän istui kauhistuneena akkaa kuuntelemaan.
Leonard oli ollut hänen tyttärensä poika – se poika, jonka yli oli ajettu.
Prinsessa valitti surua, vaan häntä vavistutti. Hän koetti karkoittaa sen tunteen.
Noh niin. Miksi teidän tyttärenne on sairas? Onhan hän nuori.
Oli ollut aina kivulloinen, ei ollut varaa hankkia lääkärinapua. Oli tehnyt liian paljon työtä – palvellut – Sai tämän lapsen –
Eikö sen isä ansaitse rahaa?
Ei ole isää.
Löytyykö lapsia, joilla ei ole isää?!
Oi voi, prinsessa kulta.
Prinsessa koetti kuvitella pikku Leonardia ilman isää, äiti sairaana, mummo päivät vaatteita myymässä illalla mitään mukanaan tuomatta. Isävaari, joka yskien kulki yövahdissa. Oli kai vanha.
Seitsemänkymmenen.
Prinsessa muisti korkeaa isoisäänsä äidin isää, jota viidenkymmenen vuoden vanhana ei uskaltanut koskaan suututtaa, sillä hänellä oli sydänvika ja hän voisi kuolla sydänhalvaukseen – ja jos isoisä olisi kuollut liian varhain olisi maailma suistunut radaltaan. Siksi isoisä asui suurimman osan vuotta Etelässä, hänellä oli aina lääkäri mukanaan, kymmenet palvelijat ja käytti aina hyvin mukavia vaatteita esimerkiksi silkkistä aamunuttua jotta ei kiinteät vaatteet estäisi häntä keveästi hengittämästä.
Leonardin vaarilla oli kai karkea, hiestynyt paita ja ohuet vaatteet. Se ei ole hyvää rintatautiselle.
Ei ole, mutta kuka silkissä kävisi.
Ei kukaan muu kuin prinsessa. Niin, prinsessa oli kai jo ennen syntymistään tehnyt Jumalalle hyvän työn, koska sai syntyä ylhäisenä ja rikkaana kauniissa siistissä linnassa ja olla isän lellilapsi ja äidin lemmikki. Prinsessan täytyi uskoa sielujen vaellukseen. Kai mummokin vielä saa syntyä prinsessana, muuten Jumala tekisi vääryyttä. Ja mummo on hurskas, pääsee hän kuolemansa jälkeen prinsessaksi.
Prinsessa koetti lohduttaa mieltänsä sillä. Hän kysyi levollisesti.
Kai mummo saa kerran eläkkeen, kun vaari kuolee.
Ei saa mitään.
Mistä syystä ei saa!? Saavathan kaikki kunnan virkamiehet ja palvelijat prinsessan isän hovissa eläkkeen. Oliko vaarin ja hänen vertaistensa työ hyödytön, koska heitä ei palkittu – vai olisiko vaari ollut laiska, jos häntä olisi hemmoiteltu. Korkea äiti sanoi aina, että sen enemmän työmiehet laiskottelevat mitä suuremman palkan he saavat. Heitä pitää järkevästi kohdella.
Kai oli hyväkin, ettei mummo saanut eläkettä. Ehkä vaari lahjarahat saatuaan, olisi ruvennut laiskottelemaan.
Vaan muorin kädet olivat ihan känsistyneet ja vinoiset. Miksikä muorin käsi oli vinoinen ja känsistynyt? Korkean äidin käsi oli kaunis, valkoinen ja pehmeä. Ehkä muori ei ollut siisti luonteeltaan? Prinsessa katseli muorin käsiä.
Olen pessyt tässä nuorempana pyykkiä, vaan sitten kun sain kovan luuvalon, etten voinut niitä liikuttaa ja kun lonkkia rupesi särkemään ja olkapäitä satutti, lakkasin pesemästä.
Hyvänen aika. Korkealla äidillä oli väliin luuvaloa jaloissa liian ohueista sukista ja silloin hän otti roomalaisen kylvyn ja antoi hieroa itseään. Eikö muori tiedä että hierominen on hyvää.
Kyllä muori sen tiesi, mutta kun se maksoi kolme markkaa tunnissa eikä muori ansainnut väliin kolmea markkaa edes viikossa.
Luuvalo särkee kai.
Särkee, että vedet tulevat silmiin kun paikaltaan yrittää liikahtaa.
Se särki, eikä siihen voinut mitään sanoa. Koska särkee niin täytyy antaa särkeä. Ei prinsessa voinut muuta kuin surkutella sitä.
Muori kiitti. Prinsessalla oli niin hellä sydän. Prinsessa antoi muorille markan. Sillä muori saattoi ostaa salisyyliä. Se huojentuu.
Muori kiitti ja kätki markan nenäliinaansa. Kotona ei ollut perunoita. Piti ostaa sillä kopan perunoita ja kilon silakoita ja leipää.
Prinsessa kuunteli. Leipää ja perunoita ja silakoita! Noilla ihmisillä mahtoi olla kadehtittavan hyvä vatsa. Prinsessan täytyi aina syödä aveena velliä vatsansa parantamiseksi.
Muori sanoi, että kyllä suolainen korventaa, kun vaarillakin on heikko rinta, vaan kun lihakin on niin kallista ettei eitä tahdo itselleen irti saada.
Syökää hedelmiä. Ne ovat hyviä.
Ei ollut muori koskaan sellaisia maistanut. Oli kuullut puhuttavan niistä ja nähnyt puotien ikkunassa. –
Niistä on paljon ravintoainetta –
Vai niin.
Ja munissa on munavalkuaisainetta –
Niin –
Muori ei kuunnellut prinsessan puhetta, sanoi katseltuaan seiniä – että piti lähteä.
Prinsessa jäi epävarmana seisomaan –
Kai muori oli liioitellut.
Ei tietänyt – ja hän meni.
Prinsessa astui miettiväisenä ruokasaliin päin, johon häntä oli äsken kellon äänellä kutsuttu.
Muori meni markalla ostamaan silakoita ja perunoita ja kun ne loppuivat haki hän jostain toisen markan ja kun se loppui, näki hän nälkää ja kun oli nähnyt nälkää niin elon neste kuivui ja ruumis kuihtui ja elämän tie lyheni. – Ajatella, ettei saada elää niin kauan kuin saattoi. Täytyi mennä ennenaikuiseen hautaan, sillä ei saanut syödä kylläkseen, sai kärsiä vilua ja tehdä liian paljon työtä. Prinsessaa puistutti, kun hän ajatteli, ellei saanut ruumistansa vaalia joka päivä, ettei saanut pysyä terveenä ja rusoposkisena, vaan täytyi tulla liian varhain vanhaksi ja kuihtuneeksi.
Prinsessa katsoi peiliin. Jos hänen poskiensa täytyi painua sisään, silmien sammua, rintojen kuihtua, hiusten pudota päästä, hampaitten musteta ja saada jäsentautia kuin mummon tytär, joka oli saanut lapsen jota isä ei elättänyt.
Prinsessan huulet vavahtivat ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
Miksi elämässä on niin paljon surkeutta!? Miksi ei Jumala ollut luonut kaikkia ihmisiä yhtä rikkaiksi, niin ettei toisten tarvinnut kärsiä siitä, ettei heillä ollut leipää ja toisten siitä että näkivät toisten näkevän nälkää?
Prinsessa meni ruokasaliin ja astui nyreissään paikallensa.
Mikä sinun on, sanoi äiti.
Korkea isä katsahti levottomana lautaseltaan.
Prinsessa on pahalla päällä. Onko joku sinua loukannut?
Veljet prinssit katsahtivat kummastuneina sisareensa.
Kuka olisi häntä loukannut? Kuka pääsisi edes hänen puheilleen? – Eivät edes he kumartamatta.
Prinsessa yhä vaikeni – huulet pitkinä –
Ei minulla ole ruokahalua tänään.
Oletko sairas, kysyi huolestuneena korkea äiti.
Hän ei ollut sairas.
Mikä sinun on?
On häijy, sanoi perintöprinssi.
Sisar katsoi silmät suuttumuksesta tummina veljeensä.
Sinä olet –
Noh – noh, sanoi isä tuimasti. Ja kaikki vaikenivat.
Prinsessa rupesi miettimään. Oli väärin, että isä oli noin terve ja punaposkinen, vaikka oli jo täyttänyt kuusikymmentä vuotta – ja Leonardin vaarilla oli yskää eikä saanut lääkettä ja muori jäisi ilman elättäjää, jos vaari kuolisi ja se tytär, jolla oli jäsentautia.
Mitä tuijotat minuun kysyi isä prinsessalta.
Sinä olet niin hyvänvoivan näköinen, vastasi prinsessa silmät suurina.
Mitä kummaa siinä on. Etkö iloitse että olen terve. Ja kaikki katsahtivat hämmästyneenä prinsessaan.
Aikoiko hän kujeilla?
On väärin, että sinä olet lihava, kun muut ovat laihat.
Isä jäi suu auki katselemaan prinsessaa ja äiti kalpeni.
Oliko prinsessa tullut hulluksi?
Veljet heräsivät horroksestaan.
Aikoiko sisar todellakin noin kujeilla?
Isä loi kahvelinsa pöytään.
Älä puhu syödessäsi, sanoi hän prinsessalle.
Prinsessa vaikeni. Hän tunsi kuinka hänen mielensä kuohui, että kyyneleet tulivat silmiin.
Äiti antoi hänelle rauhoitteeksi vedellä sekoitettua viiniä hiotussa lasissa.
Prinsessa olisi tahtonut purra äidin käteen, koska se oli niin valkoinen.
Muorin kädet olivat vinoiset särkemisestä.
Prinsessa oli surkealla päällä. Hän vihasi veljiensä sileäksi ajettuja kasvoja, perintöprinssin vahattuja viiksiä, lakeijoiden tuhmia naamoja ja hän pakeni huoneeseensa – Sieltä hän ajoi ranskalaisen lukijattaren pakoon, repi prinssi hymyilevältä saadun runokirjeen ihan säpäleiksi, nyppi lehdet kaikista ruusunteristä – polki lattiaan – ja istua mökötti nurkassa kymmenen minuttia. Kun ne olivat kuluneet, hän soitti –
Valjastakaa hevoset vaunujen eteen, minä lähden ajelemaan.
Ja palvelija meni selkä edeltä ovesta, niin hän pelästyi kuullessaan prinsessan vihaisen äänen.
Prinsessa ajoi tunti sen jälkeen ulos linnasta korkean äidin tietämättä ja seurueetta.
Prinsessa oli aina kuullut sanottavan että alhaison kansaa seurusteleminen tuo mukaansa tarttuvia tauteja, syöpäläisiä ja muita tapoja, kuin kiroominen, Jumalan nimen väärä käyttäminen j. n. e.
Prinsessalla oli kerran ollut satunnainen ystävä, pieni isätön tyttö, joka asui äitinsä kanssa linnan vinttikamarissa. Äiti pesi linnan portaita.
Tuo tyttö sai väliin leikkiä prinsessan kanssa, sillä prinsessoidenkin pitää joskus saada leikkiä. Vaan silloin korkea äiti käski hänen varoa, ettei suutelisi tyttöä. Hänellä voi olla nuhaa, ja se tarttuu. Vaan takaapäin prinsessa kuuli äidin sanovan, ylimmälle hovirouvalle, että noitten alhaisten kanssa on aina tuskassa. Jumala tietää, mitä tauteja niillä on ja syöpäläisiä – ja sitte ne kaikki ovat syntymästään saakka epäsiveellisiä – Uh – tuollainen äpärätyttö.
Prinsessa katseli seuraavalla kerralla leikkitoveriaan suurilla silmillä.
Oliko hän ollenkaan ruumiiltaan samallainen kuin prinsessa? Hänestä mahtoi olla jokin kamala kumma, koska oli äpärä.
Sitten prinsessa kuuli hovirouvan kerran kertovan hovineidillä eräästä neidistä, joka oli saanut äpärälapsen ja se neiti oli tullut niin harmaaksi ja kamalaksi kasvoiltaan kuin vanha aave – kuten hän sanoi.
Kuin aave! Huuh! – Se mahtoi olla kauheaa!
Prinsessa ajatteli aina, kun näki kalpean, laihtuneen naisen. Tuolla on varmaankin ollut äpärälapsi.
Ja sitte hän kuuli puhuttavan taudeista ja saastutuksesta, semmoisista asioista, että hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessaan.
Ja nyt oli Leonardin äiti tuollainen nainen, joka oli saanut äpärälapsen ja prinsessan selkää karmi ajatellessaan, että hän nyt oli matkalla tuon naisen luo.
Vaan prinsessa oli luonteeltaan hieman uhkarohkea. Häntä huvitti väliin tehdä muuta kuin mitä korkea äiti tahtoi.
Korkea prinsessa tahtoi nähdä Leonardin äidin jo siitäkin syystä, että se oli hänelle jotain aivan uutta ja siksi, että hän piti tunnevärityksistä. Hän tahtoi seisoa silmästä silmään hävityksen kauhistuksen kanssa.
Prinsessan vaunut seisahtivat pitkän työmiesasuntorivin portille.
Kuski katseli sivulleen kuin näkisi hän kyynärän pituisten syöpäläisten matelevan portista ulos ja uhkaavan syödä hänet luineen nahkoineen.
Kuski kiitti luojaa, että hän sai istua niin korkealla, polvenkorkuiset saappaat jalassa.
Prinsessa astui vaunusta. Vähän häntä vavistutti mutta hän tahtoi olla uljas.
Hän meni portista sisään ja kysyi Leonardin muoria. Tuolla hän asui pihan perällä alimmaisessa kerroksessa, porstuan ovesta ihan vasemmalle.
Jaha! – Prinsessa kiipesi yli pihan. Eivät täällä ainakaan syöpäläiset madelleet katolla.
Prinsessa rohkaisi mielensä. Hän tahtoi uhata syöpäläisiä.
Prinsessa koputti ovelle ja kalpea nainen aukasi. Oliko tuo Leonardin äiti, jolla oli ollut äpärälapsi? Prinsessasta oli kuin olisi hän kulkenut sadan peninkulman päässä, ihan uudella maapallolla.
Asuuko täällä Leonardin mummo?
Kyllä, mutta hän on nyt pyykillä.
Peseekö muori vielä pyykkiä?
Pesee, kun ei voi kaupallaankaan ansaita. Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Haette kai häntä pesemään?
Ei, prinsessa ei hakenut. Oli muuta asiaa.
Prinsessa tarkasti vilahduksella huonetta.
Se oli kyllä suuremmassa epäjärjestyksessä, kuin korkean äidin ”formaakki”, mutta kauheita rääsyjä ei virunut sängyssä kuin hovirouva oli kertonut, eikä lattia ollut tuuman korkuisessa liassa eikä katto aivan sauhtunut eikä Leonardin äitikään kuin vanha aave.
Oli sairaan näköinen, surullinen ilme kasvoissa, vaan tarkasti häntä kainolla uteliaisuudella.
Minä olon prinsessa jonka vaunut ajoivat Leonardin yli.
Äidin huulet rupesivat vapisemaan.
Herra Jumala, hän rakasti Leonardia kuin korkea äiti prinsessaa.
Prinsessan ääni muuttui hellemmäksi.
Suokaa anteeksi.
Leonardin äiti pyyhki kyyneleensä. Koetti tyyntyä syvällä huokauksella.
Hän oli ainoa iloni.
Prinsessa tarkasti raatajanaista. Siis sai hän kutoa sukkia viidestäkymmenestä pennistä parin ja siitäkin korkea äiti tahtoi aina tinkiä, – istua tunti tunnin sivuun – ja prinsessa muisti, että hän oli ollut ihan nääntyä tuskaan, kun täytyi kutoa yhden parin lapsen sukkia koulututkintoon.
Prinsessa katseli hämmästyneellä kunnioituksella Leonardin äitiä.
Kutoi elämänsä ijän sukkia – pari parin jälkeen.
Prinsessa olisi tahtonut hänelle kumartaa.
Korkea äiti oli tomua tämän rinnalla.
Teillä ei ole miestä.
Ei ole.
Prinsessa oikaisihe suoremmaksi. – Oli tullut petetyksi eikä sitä sen vihastuneemmalla äänellä puhunut.
Hän oli kai joku roisto!
Hän ei rakastanut minua kauvemmin.
Prinsessan silmät suurenivat.
Ja korkea äiti joka itki ja pauhasi jos isä viipyi tunninkin kauvemmin kotoa kuin tavallisesti. Ja sanoi, että avioliitto on kahle! – vaikka korkea isä osti korkealle äidille joka joulu uuden sormuksen ja antoi tuoda Pariisista joka liinaisen rievun, jota korkea äiti käytti.
Mutta korkea äiti tahtoi, että isä häntä innolla rakastaisi, vaikka korkea äiti oli oikullinen, niin ettei viiteen mieheen ehditty hänen oikkujaan täyttää.
Vaan korkea äiti olikin saanut periä 200,000. Siksi isän piti oivaltaa hänen ihmisarvonsa. Ei sitä niinkään saata häntä kohdella kuin tavallista kuolevaista.
Vaan Leonardin äidillä ei ollut mitään myötäjäisiksi. Oli vaan osannut rakastaa. – Pyh, se on arvotonta tavaraa avioliittomarkkinoilla.
Leonardin äiti sai kiittää, että edes sai tuntea hyljätyn rakkauden onnea. Oli ruma, oli hieman pahamaineisesta perheestä. – Sattumuksesta sellainen tyttö miehen saa.
Prinsessa rupesi pitämään Leonardin äidistä. Hän ei ollut ollenkaan saastainen, ei rupinen miksi hovirouva oli kaikki hänen kaltaisensa kuvaillut.
Oli kuin muut naiset. Oli vaan saanut yhden äpärälapsen.
Prinsessa oli mieli outona – kun hän läksi sieltä pois.
Prinsessa meni äitinsä luo ja sanoi:
Kaikki naiset, jotka ovat saaneet äpärälapsen eivät ole saastaisia.
Mistä sinä sen tiedät?
He voivat olla yhtä hyviä kuin sinä.
Mitä sinä puhut?
Minä pidän heistä enemmän kuin sinusta.
Oletko mieletön?
Sinä olet häijy ja oikullinen.
Missä olet moisia hullutuksia oppinut?
Leonardin äidin luona.
Nytpä korkea äiti pelästyi. – Prinsessa oli ollut ihan sellaisen naisen luona. Nyt hänellä oli hävityksen siemen joka vaatteen poimussa.
Sinä et saa käydä sellaisten naisten luona. Herra varjelkoon, johan sinä saatat niskoillemme ruton.
Minä menen heidän luokseen. Minä tahdon heitä lohduttaa ja neuvoa.
Et mene – et mene! – Herra tohtori – korkea äiti soitti – henkilääkärille – tuokaa puhdistusainetta, prinsessa on tuonut tartunnan taloon.
Kun eivät vaan veljeni sitä toisi ja isäni.
Nyt äiti pyörtyi.
Prinsessan puhetavasta voi päättää, että hän oli neitseellisyytensä menettänyt.
Saattoi puhua sellaisista asioista.
Henkilääkäri tuli ja nuuski joka prinsessan vaatepoimun ja pesi lysoolilla hänen jalansijojaan salin lattialla, niin että hengästyi.
Hankatkaa yhteiskunnan häpeätäplät ensin pois, sanoi prinsessa. Yhteiskunnassahan on basillien viljelyslaitos.
Tohtori ällistyi. Prinsessa lähetettiin huoneeseensa arestiin.
Korkea isä tuli prinsessaa puhuttelemaan. Prinsessan oli tultava järkiinsä.
Sinä isä, olet itse saattanut nuo naiset tuollaisiksi. Olet itse ostanut heitä kullalla. Kehtaatko puhua heidän oikeuksistaan?
Prinsessaa piti kohdella kuin kuumesairasta.
Näitä asioita et sinä ymmärrä.
Ja prinssi Hymyilevä ja kaikki ne, joita minä olen tähän päivään asti kunnioittanut ovat tehneet itsensä syypäiksi samaan rikokseen.
Et saa solvata sulhastasi.
Hän ei tule koskaan miehekseni.
Nyt olet kiihoittunut.
Ei koskaan – ei koskaan! – Sellaisella miehellä ei ole oikeutta saada puhdasta tyttöä vaimokseen, joka ei itse myös ole puhdas.
Mutta sinä puhut aivan järjettömiä.
Minä puhun, mitä minä ajattelen.
Nyt täytyi kutsua hovirouva avukseen.
Hovirouva oli salaa samaa mieltä kuin prinsessa.
Ne miehet – ne miehet! Ne saisi hirttää!
Hyvä rouva, sanoi prinsessa. Tulkaa te minun kanssani noitten onnetonten naisten luo! Opettakaamme heille, mikä on naisarvo, kuinka hän on liian hyvä alentaakseen nautinnon välikappaleeksi – Tulkaa – Ja prinsessa kiersi käsivartensa hovirouvan kaulaan.
Hovirouva huokasi, kyllä olisi paljon parannettavissa, – vaan sellaiset naiset, jotka kerran ovat niin syvälle langenneet, eivät koskaan parane.
Paranevat, jos heitä neuvottaisiin.
Eivät parane.
Antakaamme heille apua.
Ei heille voi yhtään mitään tehdä.
Pitääkö siis antaa mädän laajeta? Ei moittia syyllisiä, ei pelastaa heidän uhrejaan.
Hovin rouva huokasi.
Hän oli kuullut, että rouva Se ja Se oli kyllä koettanut, vaan oli saanut kiittämättömyyttä palkakseen. Maailma on nyt kerran sellainen. Ei sitä voi auttaa toiseksi.
Prinsessa käski hovirouvan mennä.
Hän jäi huoneeseensa yksin.
Ensin hän kirjoitti kieltokirjeen sulhaselleen. Ennen oli hän elävä ilman rakkautta koko elämänsä ijän, kun hän oli tyytyvä valhe-onneen. Prinssi hymyilevä sai naida kenen tahtoi.
– ”Ilman kunnioitusta” – ”Prinsessa.”
Sitten otti hän lempiesineensä, asetti ne pieneen käsilaukkuun, otti kalliit koristeensa ja vähän rahaa.
Sitten kirjoitti hän vanhemmilleen kirjeen.
Ei voinut viihtyä vallasmaailmassa. Tahtoi lähteä yksin totuuden puolesta taistelemaan. Oli onnellisempi köyhyydessään kuin isänsä linnassa. Sanoi katkeralla mielellä saaneensa nähdä, mitä entinen elämänsä oli ollut. Sanoi kärsivänsä siitä, että täytyi vanhempiaan halveksia, sanoi kärsivänsä maailman kurjuudesta. Paperilla oli täplä. Se oli prinsessan kyynel, joka oli musteen liuottanut.
Prinsessa hiipi isänsä linnasta ja tunsi ilman leyhyvän ohimoillansa. Hän nosti päänsä taivasta kohden ja sanoi:
Ole kiitetty Herra, joka avasit silmäni ja opetit minun tulemaan alhaisista alhaisimmaksi.
Lähde: Työmies 29.4.1904, 2.5.1904, 3.5.1904, 5.5.1904, 6.5.1904.