Porthanin kuvapatsaan paljastettua

Porthanin kuvapatsaan paljastettua. (9 p. Syyskuuta v. 1864.) Kirjoittanut August Ahlqvist

Olettehan nähneet, näätte nytkin,

Syksyn tullen, lehden kellastuen,

Koska päiväkulta poikkenevi

Poies Pohjan puolelta, ja valtaa

Perimään palaavat yö ja talvi,

Kuinka luonto lapsukaisiansa

Utarilla ruokkii uhkuvilla:

Elon kultaa pellot pöllyävät,

Puut ja pensahat ne painumassa

Ovat maahan marjakuormistansa;

Ladot, aitat täytyy ahtamalla

Maan ja meren riistan rikkautta,

Sekä maanmies mielin tyytyväisin

Kesän kuollehen jo hautaan saattaa.

Tämänlainen runsas, täyteläinen,

Hedelmällinen ja viljanraskas,

Suomen tiedonnälkää sammuttava

Ol’ sen miehen elinkerran syksy,

Jonka muodon, vaskehen valetun,

Tässä nyt näemme edessämme.

Louhi, vanha Väinölän vihaaja –

Entisn’ ei, vaan muuksi muuttuneena,

Muinaisia tarkoin muisteleva,

Kuink’ ol’ kerran viisas Väinämöinen

Hänet kaiken kansansa keralla

Raskaasen unehen uuvuttanut,

Salaisesti silloin Sammon vienyt, –

Hänp’ ol’ kostanut Kalevalalle,

Nukuksihin kansan nuudutellut:

Vierastapa täytyi sen totella,

Vierasta ja vierahan lakia,

Vierain kielin kirjoitettua ja

Vierain kielin hälle lausuttua;

Vieras vieri päällä niinkuin kerma,

Herana vaan kansa alla hautui;

Sävyä ja kieltä Suomalaisen

Ei niit’ oppihuoneissa osattu,

Eikä koskaan kouluissa kysytty;

Vilun valjussa ne värjöttivät,

Sydänmailla synkeill’ asuivat,

Savutuvissa vaan tuhraeli, –

Niinkuin kurja orpo lapsipuoli,

Isintimän valtaan joutuneena,

Pimeissä piilee soppiloissa,

Vaikka kaikki kartano ja karja

Oman on vanhempansa vaivannäkö.

Sinua, Porthani, Suomen kieli

Kiittää arvohonsa auttamasta!

Sin’ otit tuon orvon lapsintiman,

Korjasit pois kaihosta sijasta,

Poveasi vasten painallutit,

Vaivaista poloista vaaliellen.

Sinä oksat karsit, tien osotit,

Miltä puolen polvi uusi vasta

Löytävä ol’ Suomen kansan kehdon.

Sinä tutkit tarkalla älyllä

Niitä Luojan luomia lakia,

Joita myöten Suomen kieli kulkee

Niinkuin virran hohtava hopea

Polvitellen reunojansa myöten.

Sinäpä sukelsit virran alle,

Aarteen löysit sieltä simpsukoita,

Joista Kalevala, Kanteletar

Kudottihin sitten Suomen kielen

Tukevaksi turva-, taikavyöksi.

Hajallaan ja kaikki hämmentynnä

Oli Suomen kansan aikakirjat,

Niinkuin rauneikko raivaamaton,

Jot’ on muinoin hiidet heitellynnä

Telmäessään louhenlohkareilla, –

Mitä matkamiesi muukalainen

Taukoo kummastellen katsomahan.

Tietäjän ikuisen into liikkui

Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit,

Hajaltansa louhet liikahtivat,

Muotojen mukahan järjestyivät,

Hiitten hirmurauneikko rakentui

Suomen aiantieto-temppeliksi.

Ja mi mies ja mikä miehenkunto

Sinussa on silmiemme eessä!

Kokonansa mies, mies kerrallansa!

Jok’ ei joutavia jaaritellut,

Alennellut toisten ansioita,

Rahan ei ajellut aartehia,

Eikä herkkupöytiä himonnut,

Valtain porstuviss’ ei pokkuroinnut,

Eikä kultatähtiä tapaillut,

Huojunut ei joukon huudannasta,

Kumarrellut päivän kuulumille.

Vakavana seisoi vaan kuin vuori,

Jonka juurta, runkoa, sydäntä

Rautasuonet sitkeet kiertelevät,

Vaan sen huippu horjumattomana

Pilvein yltä välkyttää valoa;

Sumut sinne, saastaiset ja summat,

Eivät pääse häntä peittämähän,

Juuritse vaan nöyrästi matavat

Ja sen kirkkautta kiilloittavat!

Elos ei, Porthan, eik’ esimerkkis

Jouda eikä joudu unhotuksiin.

Vaivasi se Louhen vallan murti,

Suomen kansan henkihin herätti,

Oli uuden aian aamurusko,

Uuden paljoa paremman aian.

Tämä aika, meidän aaveksima,

Ole ei kuvitus Kaukomielen,

Eikä piile pilvien takana;

Syntynyt se on ja syntymässä

Suomen kelpo poikien povissa,

Sydämmissä Suomen neitosien. –

Niinkuin säen, pilvistä pudonnut,

Sadettenkin alla sammumatta

Kytemistään korvessa kytevi,

Salaisesti sammalikon alla

Kulkee mättähästä mättähäsen

Puiden juuret poltellen, ja viimein

Ilmivalkeahan leimahtavi,

Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,

Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,

Salon hongat maahan horjahtavat,

Kumohonpa kaatuu korpikuuset; –

Tällä lailla Suomen Suomalaisuus

Sydämmestä syttyy sydämmehen,

Mielestä menevi toiseen mieleen,

Kunne yksi toivo, yksi tunne

Sydämmessä kaiken kansan sykkää,

Tuntehesta työksi muutaksen ja

Aian tullen, hetken jouduttua,

Tuhoellen turhan vastustuksen

Edestänsä esteet raivajavi.

Silloinpa tuo kurja Kullervoinen

Vierahan ja viekkahan emännän

Kivin-leivottuhun leipähän ei

Perittyä veistään viillä poikki.

Ei enämpi silloin Suomalainen

Sivistyksen syrjäisen nisiä

Ottolapsen almuna imeksi,

Eikä tiedon tähkä-jättehiä

Loisen lailla taikka mökkiläisen

Poime muukalaisen peltomaalta.

Omin kuokin käy hän kaivamahan

Hautaa vanhan Antero Vipusen;

Omin kielin syntyjä syviä,

Saadut mahtipontisen povesta,

Kaiken ihmiskunnan ihmetellä

Ilomielin ilmoille levittää;

Runolan rakentaa suomalaisen,

Jossa Suomen suuret laulumiehet,

Väinämöisen vöihin vyöteltyinä,

Näillä Suomen soivilla sanoilla

Sulokanteleita soittelevat!

Silloinp’ ei enämpi kielikahle

Kammeltele suuta Suomalaisen,

Kaksikielisyys ei kansallemme

Luuta myöten leikkele liha’an

Haavaa haitallista, vaarallista,

Johon riettaat hetken herhiläiset

Munia munivat myrkkyisiä.

Yksi kieli, Väinön kieli, silloin

Sitelevi kaikki Suomalaiset

Auran rannoilt’ alkain armahilta

Lapin raukoille rajoille asti,

Sekä valtaistuimen valosta

Nokisille nuotioille saakka.

Yksi mieli silloin yhdistävi

Henget, keskenään nyt kiistäväiset,

Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,

Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,

Jossa oikeus kansaa ohjelevi,

Vapautta laki vartioivi!

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.