Porthanin kuvapatsaan paljastettua

Porthanin kuvapatsaan paljastettua.
(9 p. Syyskuuta v. 1864.)
Kirjoittanut August Ahlqvist


Olettehan nähneet, näätte nytkin,
Syksyn tullen, lehden kellastuen,
Koska päiväkulta poikkenevi
Poies Pohjan puolelta, ja valtaa
Perimään palaavat yö ja talvi,
Kuinka luonto lapsukaisiansa
Utarilla ruokkii uhkuvilla:
Elon kultaa pellot pöllyävät,
Puut ja pensahat ne painumassa
Ovat maahan marjakuormistansa;
Ladot, aitat täytyy ahtamalla
Maan ja meren riistan rikkautta,
Sekä maanmies mielin tyytyväisin
Kesän kuollehen jo hautaan saattaa.
Tämänlainen runsas, täyteläinen,
Hedelmällinen ja viljanraskas,
Suomen tiedonnälkää sammuttava
Ol’ sen miehen elinkerran syksy,
Jonka muodon, vaskehen valetun,
Tässä nyt näemme edessämme.
Louhi, vanha Väinölän vihaaja –
Entisn’ ei, vaan muuksi muuttuneena,
Muinaisia tarkoin muisteleva,
Kuink’ ol’ kerran viisas Väinämöinen
Hänet kaiken kansansa keralla
Raskaasen unehen uuvuttanut,
Salaisesti silloin Sammon vienyt, –
Hänp’ ol’ kostanut Kalevalalle,
Nukuksihin kansan nuudutellut:
Vierastapa täytyi sen totella,
Vierasta ja vierahan lakia,
Vierain kielin kirjoitettua ja
Vierain kielin hälle lausuttua;
Vieras vieri päällä niinkuin kerma,
Herana vaan kansa alla hautui;
Sävyä ja kieltä Suomalaisen
Ei niit’ oppihuoneissa osattu,
Eikä koskaan kouluissa kysytty;
Vilun valjussa ne värjöttivät,
Sydänmailla synkeill’ asuivat,
Savutuvissa vaan tuhraeli, –
Niinkuin kurja orpo lapsipuoli,
Isintimän valtaan joutuneena,
Pimeissä piilee soppiloissa,
Vaikka kaikki kartano ja karja
Oman on vanhempansa vaivannäkö.
Sinua, Porthani, Suomen kieli
Kiittää arvohonsa auttamasta!
Sin’ otit tuon orvon lapsintiman,
Korjasit pois kaihosta sijasta,
Poveasi vasten painallutit,
Vaivaista poloista vaaliellen.
Sinä oksat karsit, tien osotit,
Miltä puolen polvi uusi vasta
Löytävä ol’ Suomen kansan kehdon.
Sinä tutkit tarkalla älyllä
Niitä Luojan luomia lakia,
Joita myöten Suomen kieli kulkee
Niinkuin virran hohtava hopea
Polvitellen reunojansa myöten.
Sinäpä sukelsit virran alle,
Aarteen löysit sieltä simpsukoita,
Joista Kalevala, Kanteletar
Kudottihin sitten Suomen kielen
Tukevaksi turva-, taikavyöksi.
Hajallaan ja kaikki hämmentynnä
Oli Suomen kansan aikakirjat,
Niinkuin rauneikko raivaamaton,
Jot’ on muinoin hiidet heitellynnä
Telmäessään louhenlohkareilla, –
Mitä matkamiesi muukalainen
Taukoo kummastellen katsomahan.
Tietäjän ikuisen into liikkui
Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit,
Hajaltansa louhet liikahtivat,
Muotojen mukahan järjestyivät,
Hiitten hirmurauneikko rakentui
Suomen aiantieto-temppeliksi.
Ja mi mies ja mikä miehenkunto
Sinussa on silmiemme eessä!
Kokonansa mies, mies kerrallansa!
Jok’ ei joutavia jaaritellut,
Alennellut toisten ansioita,
Rahan ei ajellut aartehia,
Eikä herkkupöytiä himonnut,
Valtain porstuviss’ ei pokkuroinnut,
Eikä kultatähtiä tapaillut,
Huojunut ei joukon huudannasta,
Kumarrellut päivän kuulumille.
Vakavana seisoi vaan kuin vuori,
Jonka juurta, runkoa, sydäntä
Rautasuonet sitkeet kiertelevät,
Vaan sen huippu horjumattomana
Pilvein yltä välkyttää valoa;
Sumut sinne, saastaiset ja summat,
Eivät pääse häntä peittämähän,
Juuritse vaan nöyrästi matavat
Ja sen kirkkautta kiilloittavat!
Elos ei, Porthan, eik’ esimerkkis
Jouda eikä joudu unhotuksiin.
Vaivasi se Louhen vallan murti,
Suomen kansan henkihin herätti,
Oli uuden aian aamurusko,
Uuden paljoa paremman aian.
Tämä aika, meidän aaveksima,
Ole ei kuvitus Kaukomielen,
Eikä piile pilvien takana;
Syntynyt se on ja syntymässä
Suomen kelpo poikien povissa,
Sydämmissä Suomen neitosien. –
Niinkuin säen, pilvistä pudonnut,
Sadettenkin alla sammumatta
Kytemistään korvessa kytevi,
Salaisesti sammalikon alla
Kulkee mättähästä mättähäsen
Puiden juuret poltellen, ja viimein
Ilmivalkeahan leimahtavi,
Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,
Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,
Salon hongat maahan horjahtavat,
Kumohonpa kaatuu korpikuuset; –
Tällä lailla Suomen Suomalaisuus
Sydämmestä syttyy sydämmehen,
Mielestä menevi toiseen mieleen,
Kunne yksi toivo, yksi tunne
Sydämmessä kaiken kansan sykkää,
Tuntehesta työksi muutaksen ja
Aian tullen, hetken jouduttua,
Tuhoellen turhan vastustuksen
Edestänsä esteet raivajavi.
Silloinpa tuo kurja Kullervoinen
Vierahan ja viekkahan emännän
Kivin-leivottuhun leipähän ei
Perittyä veistään viillä poikki.
Ei enämpi silloin Suomalainen
Sivistyksen syrjäisen nisiä
Ottolapsen almuna imeksi,
Eikä tiedon tähkä-jättehiä
Loisen lailla taikka mökkiläisen
Poime muukalaisen peltomaalta.
Omin kuokin käy hän kaivamahan
Hautaa vanhan Antero Vipusen;
Omin kielin syntyjä syviä,
Saadut mahtipontisen povesta,
Kaiken ihmiskunnan ihmetellä
Ilomielin ilmoille levittää;
Runolan rakentaa suomalaisen,
Jossa Suomen suuret laulumiehet,
Väinämöisen vöihin vyöteltyinä,
Näillä Suomen soivilla sanoilla
Sulokanteleita soittelevat!
Silloinp’ ei enämpi kielikahle
Kammeltele suuta Suomalaisen,
Kaksikielisyys ei kansallemme
Luuta myöten leikkele liha’an
Haavaa haitallista, vaarallista,
Johon riettaat hetken herhiläiset
Munia munivat myrkkyisiä.
Yksi kieli, Väinön kieli, silloin
Sitelevi kaikki Suomalaiset
Auran rannoilt’ alkain armahilta
Lapin raukoille rajoille asti,
Sekä valtaistuimen valosta
Nokisille nuotioille saakka.
Yksi mieli silloin yhdistävi
Henget, keskenään nyt kiistäväiset,
Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,
Jossa oikeus kansaa ohjelevi,
Vapautta laki vartioivi!


Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.