Polvi polvelta

Kirjoittanut Eero Eerola


Mik’ onkaan maan tään kauniiksi näin tehnyt, ihanaksi,
ja mist’ on katseen vakavuus tää ihmisillä,
mik’ onkaan korven rämeisen maaks’ viljavaksi
ja kyntömaaksi luonut? Millä, millä
tää ihme aikaan saatu on? – Sa vastaat: työllä,
jot’ aamust’ iltaan uurastit ja jatkoit usein yöllä.
Niin, työllä kuokan, kirvehen ja auran,
joit’ ohjannut on mies vuoskymmen jälkeen toisen,
suopursu luihu väistyä on saanut tieltä kauran,
ja korpinotko vainion jo muodostaapi moisen,
ett’ itse tuskin lapsena sit’ uskoit näkeväsi,
kun juuri kaaripyssyäsi jännittää voi käsi.
On työllä luotu se, hiellä hiusten päissä
auringon nousust’ aikaisin sen laskuun iltayöstä,
ja tarmolla, mi taittunut ei koskaan vastasäissä,
ja seljällä, mi sitkistyi vain kivenvääntö-työstä,
kun alta kannon katseli sua mullan henki,
ja ojavesiin kaikkosi pois halla, hyinen renki.
Mut mit’ on ihmisvoima, työ, jos sill’ ei juurta,
jos sill’ ei hetken ylitse ylhää kantavuutta?
Ei karhun möyrinnästä muistoa jää suurta,
ei julista sen jälki voiman valtavuutta.
Työn kestävyyden kruunaa henki vain ja usko,
kuin taivaankannen kaunistaa vain päivän rusko.
Tää usko kallis, kaunihin se siunauksen luopi,
se sukupolvi polvelt’ yhä yhteen liittää,
vain sille taivas menestyksen, elon hyvän suopi,
ken kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä kiittää.
Ah, taaton kera multahan ei silloin työnsä vaivu,
ei suotta silloin lasten päät myös kiitoksehen taivu.
Näin liittyy polvi polvehen, näin syntyy valtakunta,
ja suku tuosta suurenee ja kansa kasuaapi,
miljoonat aivot näkevät kuin samaa korpiunta,
ja miljoonien tahdosta näin Suomi suureks’ saapi,
ja aina puhuu mullasta tuo taaton käsky pyhä:
kun taaton työlle rakennat, niin nouset, kasvat yhä.
Vakaina aina, niinkuin ennen, käymme tietä samaa,
yhäti laajat laidunmaat on meidän perkailtava,
ja uusin aattein, asehin työt’ ajan velvoittamaa
on meidän vuoro vaalia, on notkot nostettava.
Kun itseämme nostamme, niin nostamme myös toista,
näin aika selvii ahdaskin pois eksytysten soista.
Ja kerran meidän mentyä on kypsempänä sarka,
ja syvemmälle painua jo saattaa auran terä.
Ja kautta ilman kuiske käy, kuin kiitoslaulu arka:
on luja rengas ketjussa myös meidän työmme erä.
Näin kansa kasvaa kauniiksi ja ihanaksi aivan
kautt’ uskon, isäin kunnian, työn, hikihelmen, vaivan.
Ja niinkuin virta Jumalan on aina täynnä vettä,
niin siunaus käy suuri meidän ylitsemme kerran.
Kuin kerää kekoon omahan myös mettiäiset mettä,
niin karttukohon sielussamme hyvä henki Herran.
Ja meitä aina lujemmin se liittäköhön yhteen,
niin kaunihimman vuorollaan taas pojat sitoo lyhteen.


Lähde: Eerola, Eero 1936: Maan virsiä: runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.