Poku

Poku.
(Karjalan hevos-ystäville omistettu.)
Kirjoittanut Arvid Genetz

Poku, kaunis Karjalan orhi,

Isän’ armaan ylpeys aikoinaan,

Jalo, kirkassilmä ja tyyni,

Oli parhain juoksija Suomenmaan.

Rodun oivimman valikointa,

Hyvä, hellä kasvatus aikainen,

Hyvä ruokko, Karjalan kaura

Sekä työ ol’ saanehet aikaan sen.

Ja se korvas hoitajan huolet,

Hepo säysy, ketteräsääri tuo,

Ja se kaiken korvasi ruokon,

Stepa rengin vaivan ja kaurat nuo.

Kun ol’ ukko konttorityössään

Kamarissaan istunut kyllikseen,

Tai huolet mieltä kun painoi,

Pokun tuotti hän sekä kilpareen.

Ja hän valjait’ tutkivi ensin,

Jopa kouraans’ ottavi ohjat hän

Sekä korjaan istuvi viimein;

Poku poika lähtevi lönkkimään.

Ja kun lahden pääsivät jäälle,

Poku tehtävänsä jo tarkoin ties:

Lumitierat lensi, ja poijaks

Oli käynyt harmajapäinen mies.

Punan nostaa poskihin tuuli,

Veret vanhat nuorena kiehuvat,

Lumitierain lailla jo tuuleen

Murehetkin lentävät mustimmat.

Pekunoineen tuolta ja täältä

Moni yhtyy naapuri kilpaan nyt;

Poku poijallenpa se mieleen:

Likimailleen yhtä ei päästänyt.

Poku kilpaan kiihteli varsat

Sekä miehet Karjalan kaunihin;

Hevosmiesten nosti se innon,

Hepokunnon myös koko Suomenkin.

Nevan jäällä näytti se sitten,

Miten eespäin rientävi Suomenmaa,

Sekä Moskovan pajareille,

Miten oivan meilläki kyydin saa.

Käsivars kun herposi herran,

Tutun ään’ kun kaikunut enää ei,

Poku hiljalleen, alapäisnä

Ikirauhaan herransa ruumiin vei.

Ja se meiltä muutaki silloin

Veti rattaillaan ikipäivikseen:

Elinvoiman äitini hellän

Sekä nuoruus-aikani riemuineen.

1889.

Lähde: Jännes, Arvi 1889: Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi. Weilin & Göös’in Osakeyhtiö, Helsinki.