Poimintoja Jean-Marie Guyaun runoudesta

Poimintoja Jean-Marie Guyaun runoudesta Kirjoittanut Jalmari Hahl

I

Tiedot Guyaun elämästä ovat hyvin niukat. Kirjallisuushistoria ei vielä ole piirtänyt lehdilleen tuon vasta kymmenen vuotta sitten manalle muuttaneen nerokkaan miehen elämänvaiheita, jotka muuten ovat lyhyet, vailla ulkonaisia merkillisyyksiä ja rikkaita sattumia. Mikä yleensä on tunnettua Guyaun aikaiseen katkenneesta elämästä, supistuu siihen, mitä hänen opettajansa ja isällinen ystävänsä filosofi Alfred Fouillée on kertonut kauneissa muistosanoissaan. Guyaun elonajan pääsisällys oli uupumaton työ. Ihmetellä todella täytyy Guyaun harvinaista työkykyä ja tuotteliaisuutta. Se joukko arvokkaita tieteellisiä teoksia, jonka hän jätti jälkimaailmalle, tuottaisi kunniaa paljoa vanhemmalle tiedemiehelle. }o nuorukaisena sai Guyau osakseen huomattavaa rohkaisua tieteellisestä toiminnastaan. Akatemia näet palkitsi hänen esikoisteoksensa »La morale anglaise contemporaine». Jo tässä teoksessa ilmenee syvä oppi, todistusperustan pontevuus ja esityksen selvyys. Mitä Guyau nuorukaisena niin loistavasti lupasi, sen hän täytti täysin arvokkaasti mieheksi varttuessaan. Ajan kuluessa, joka kesti kymmenkunnan vuotta, ja jonka kohtalo salli Guyaun uhrata kirjallisuuden palvelukseen, julkaisi hän kokonaisen sarjan tieteellisiä teoksia. Luovun tässä niiden luettelemisesta, mainiten ainoastaan muutaman sanan niiden luonteesta.

Etupäässä sosiologiset ja moraliset kysymykset kiinnittivät Guyaun harrastusta; sitäpaitsi hän myös käänsi huomionsa esteettisiin kysymyksiin, osottaen niiden käsittelemisessä alkuperäisyyttä, dogmien kammomista sekä vetoomista luontoon ja selvään ihmisjärkeen. Guyaun tieteelliset teokset ovat kauttaaltaan selvänä todisteena siitä hänen väitteestään, että syvän tieteellisen neron ja runouden inspiratsioni ovat sangen läheistä sukua Sillä hänen filosofiset teoksensa, ollen tarkkoja tieteellisiä tutkimuksia, ovat samalla runollisia proosateoksia. Niin viehättävä on tyyli, niin vakuuttavat ja mukaansa tempaavat ovat johtopäätökset. Ja pitkin matkaa kohtaamme miellyttäviä, valaisevia vertauksia. Lausuttuaan jonkun keksimänsä totuuden, hän tekee sen selvään ymmärrettäväksi luomalla eteemme jonkun vertauskuvan, joka tavallisesti on luonnosta otettu. Itä-ja Etelä-Ranskan kaunis luonto, valtameri tai joku jokapäiväisen elämän havainto tarjoovat hänelle vertauksen aiheen. Se on aina vakuuttava, taiteellisesti laadittu ja esitetty ja juurtuu ehdottomasti mieleen. Tämän vuoksi sujuu Guyaun tieteellisten teosten lukeminen helposti ja tuottaa suurta tyydytystä lukijalle. Mikä ääretön ero on olemassa saksalaisten enimmästi raskaan ja pitkäveteisen filosofisen tyylin ja Guyaun kevyesti sujuvan esitystavan välillä!

Guyaun sosiologiset ja moralifilosofiset teokset muodostavat huomattavan käänteen uudessa filosofiassa. Tämä tunnustus on hänelle annettu taholta, josta sitä vähimmin olisi odottanut. Nuori englantilainen koulu on aina suuresti kunnioittaen maininnut Guyaun nimeä ja teoksia. Yksin Herbert Spencer, jonka järjestelmää Guyau niin perinpohjin on arvostellut ja melkoisesti vastustanut, on tunnustanut, ettei kukaan ole tehnyt niin perustettua kritiikkiä hänen järjestelmästään kuin Guyau. Englannissa, positivismin luvatussa maassa, on ehkä enemmän kuin muualla pantu arvoa Guyaun positivistiseen suuntaan liittyvään korkeaan idealismiin. Thomas Whittaker, joka »Mindin» heinäkuun numerossa vuodelta I889 innokkaasti puhuu Guyausta, päättää arvostelunsa näillä sanoilla; »Nykyajan ajattelemisen huomattavimpia pyrkimyksiä, joihin on yhdistettynä järkiperäinen epäileminen, on Guyau etevämmin kuin kukaan muu tulkinnut». James Sully, tuo ankara, terävä arvostelija, lausuu Guyausta seuraavasti: »Guyau koetti uudestaan perustaa metafysiikin, etiikin ja estetiikin sosiologisella perustuksella; ja tämän yrityksen kautta hän osottautui kohonneensa aikamme tieteellisen ajattelemisen etumaiselle aallonharjalle».

Lämmittävä on se oppi, joka on Guyaun sosiologisten ja moralifilosofisten teosten tulos, nimittäin että altruismi, ihmisrakkaus on kehityksen luonnollinen ja kaunein kukka, ettei se ole satunnainen tulos, vaan että sen alkuperus on itse luonnossa. Luonto itsessään, niin arvelee Guyau, on laajenemiseen, rikastumiseen s. o. anteliaisuuteen ja sympatiaan taipuisa. Itsekkäisyys sitävastoin on olennon surkastumista. Tyly, itsekäs ihminen on kehittymätön vesa, kuihtunut puu,. joka ei hedelmöi. Hyvä, avulias ihminen taas on verevä puu, joka kantaa kukkia muiden ihailtavaksi ja joka lahjoittaa heille yltäkylläisyytensä hedelmiä. Guyaun kauneuskäsite on läheisessä yhteydessä hänen morali-ihanteensa kanssa. Kauneus on rikkaan ja kehittyneen elämän ylempi ilmestys.

Olen pysähtynyt hetkeksi tarkastamaan Guyaun tieteellistä merkitystä, sillä hänen tieteelliset teoksensa ovat edellytyksenä hänen runoutensa ymmärtämiseen. Ken siitä tahtoo täysin nauttia, sen tulee tutustua myös

Guyaun yleviin runollisiin ajatuksiin, jotka ovat laaditut suorasanaiseen pukuun. Vielä muutama sana Guyaun elämästä.

Suurista tieteellisistä ansioistaan huolimatta — kertoo Fouillée — joista toinen olisi saattanut näyttäytyä itsetietoiselta tai ylpeältä, Guyau oli harvinaisen vaatimaton ja nöyrä. Hänellä oli tapana sanoa, että filosofi, enemmän kuin muut« tuntee kuinka paljoa ihminen ei tiedä. Hänen monet teoksensa olivat hänen mielestään varsin vähälukuiset niihin verraten, jotka hän vielä toivoi julkaisevansa. Elämä näytti hymyilevän hänelle viehättävimpänä: hän oli onnellinen perheenisä, hänen päiviänsä sulostutti ihana, hellä puoliso; hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, ja tulevaisuus haamoitti hänen edessään lupaavan ruskon verhossa. Mutta silloin rupesi arveluttavana näyttäymään synkkä enne, joka ensin heikommin, sitten tuntuvammin uhkasi nuoren tieteilijä-runoilijan elonjuuria. Kalvava sisällinen tauti näet näytti oireitaan ja kiinnitti Guyaun ennen pitkää vuoteeseen. Hän ei kauan pysynyt epätietoisena tuonen tulosta, ja miten katkera tämä tieto lie ollutkaan, ei hänen huuliltaan päässyt yksikään valituksen sana. Hän ei tahtonut pahoittaa omaisiaan.

Vielä kuolinpäivänsä aattona tämä väsymätön henki «työskenteli ; hän saneli kirjoitettavaksi muutamia mietteitä. Viimeisenä iltana hän oli vielä paljoa väsyneempi kuin edellisinä iltoina. Yöllä hän sanoi vuoteensa ääressä valvovalle vaimolleen, äidilleen ja filosofi Fouilléelle ensimäisen kerran, että hän varmasti tiesi kuolonhetken olevan vallan lähellä. »Olen paljon taistellut sisällisesti», sanoi hän. Ja nähdessään nuo rakkaat kasvot surun peittäminä, lisäsi hän heikenneellä äänellä: »Olen tyytyväinen, täydellisesti tyytyväinen... teidänkin kaikkien tulee olla tyytyväisiä». Pian hän ei enää saattanut puhua, mutta hänen katseensa kiintyi äitiin, jolta hän oli perintönä saanut suuren neronsa ja ylevän sydämensä. Kuolevan katse kirkastui sanomattoman suloiseksi, ja hänen huulilleen ilmestyi autuaallinen hymy. Tuntui kuin jos hän tähän katseeseensa olisi luonut syvimmän ajatuksensa, tähän hymyyn pannut kaiken rakkautensa. Silloin runoilijan nelivuotias poika nukkui makeasti pienessä vuoteessaan, aavistamatta, mitä hän tällä hetkellä menetti. Läsnäolijat kunnioittivat pienokaisen unta. Kuoleva isä ummisti silmänsä, hänen katkonainen hengityksensä harveni ja hiljeni, lopulta se tuskin kuului; se sammui heikkoon huokaukseen.

Molemmat vaimot ja filosofi viipyivät kauan vainajan pääaluksen ääressä syvimmän surun lamauttamina.

Pääsiäisaamuna olivat hautajaiset. Ne olivat vaatimattomat, yksinkertaiset. Vain muutama tiedemies ulkomailta oli ehtinyt saapua. Kirstu oli Guyaun lempikukkien peittämä. Surusaatto kulki oliivimetsien läpi; hiljaa noustiin ylänteelle meren rannalla. Kevätaurinko säteili, sininen valtameri leveni äärettömänä ilman pienintäkään värettä pinnassaan. Tämä keväinen riemu ja tyyneys luonnossa teki saattajien kaihon ja tyhjyyden tunteet kahta katkerammiksi. Silloin saattoon liittynyt filosofi viihtyen muisti Guyaun jaloa resignatsionia ja sovinnollista mielialaa ilmaisevat säkeet:

«S’il est des malheureux, il n’est pas de bourreaux,
Et c’est innocemment que la nature tue.
Je vous absous, soleil, espaces, ciel profond,
Étoiles qui glissez, palpitant dans la nue !
Ces grands êtres muets ne savent ce qu’ils font.»

(Jos onkin onnettomia, niin ei ole julmureita. sillä luonto tappaa tahtomattansa. Minä vapautan teidät syyllisyydestä, aurinko, avaruus, syvä taivas, te tähdet, jotka kuljette värähdellen pilvissä! Nämät suuret, mykät olennot eivät tiedä mitä he tekevät.)

Vuoren rinteelle oli hauta kaivettu. Paikka on kaunis, näköala laaja merelle, jota vainaja niin suuresti ihaili, josta hän niin usein nouti innostusta kauneisiin runollisiin ajatuksiinsa. Hautakiveen on piirretty;

Jean-Marie Guyau
Philosophe et poéte
Mort à l’âge de trente-trois ans, le 31 mars 1888.
(Jean-Marie Guyau, filosofi ja runoilija, kuollut 33-vuotiaana, 31. päivänä maaliskuuta 1888.)

Ja tämän kirjoituksen yläpuolelle on hakattu kiveen nämät filosofin omat sanat:

«Ce qui a vraiment vécu une fois revivra, ce qui semble mourir ne fait que se préparer à renaître. Concevoir et vouloir le mieux, tenter la belle entreprise de l’idéal, c’est y convier, c’est y entraîner toutes les générations qui viendront après nous. Nos plus hautes aspirations, qui semblent précisément les plus vaines, sont comme des ondes qui, ayant pu venir jusqu’à nous, iront plus loin que nous, et peut-être, en se réunissant, en s’amplifiant, ébranleront le monde. Je suis bien sûr que ce que j’ai de meilleur en moi me survivra. Non, pas un de mes rêves, peut-être, ne sera perdu ; d’autres les reprendront, les rêveront après moi, jusqu’à ce qu’ils s’achèvent un jour. C’est à force de vagues mou¬ rantes que la mer réussit à façonner sa grève, à dessiner le lit immense où elle se meut.»

(Se, mikä todella kerran on elänyt ja joka näyttää kuolevan, ainoastaan valmistautuu uudestaan syntymään. Ken on käsittänyt ja voimiensa mukaan koettanut tavoitella ideaalin kaunista toteuttamista, se myös siihen on kehoittanut kaikkia sukupolvia, jotka tulevat jälkeemme. Meidän korkeimmat pyrintömme, jotka näyttävät olevan kaikista turhimmat, ovat kuin aallot, jotka saavuttuaan meidän luoksemme, kulkevat meitä kauemmaksi ja jotka kenties yhdistyen, paisuen, järkyttävät maailmaa. Olen varma siitä, että se mikä minussa on parasta, on elävä minua kauemmin. Ehk’ei yksikään unelmistani häviä ; toiset kääntävät niihin huomionsa, uneksivat niitä minun jälkeeni, kunnes ne vihdoin toteutuvat. Maininkien avullahan merikin uurtelee rannikkoansa; muodostelee sitä ääretöntä syvennystä, jossa se liikkuu.)

II

Guyaun runoluomat eivät ole likimainkaan yhtä tunnetut kuin hänen etevät tieteelliset teoksensa. Ja kuitenkin hänen runokokoelmansa, nimeltä »Vers d’un philosophe» (filosofin runoja), ansaitsee kunniasijan Ranskan uusimmassa lyriikissä. Nimi jo osottaa näiden runojen luonteen, ne ovat enimmästi mietiskeleviä ja kätkevät syviä ajatuksia. Niillä on aikaisemmassa ranskalaisessa lyriikissä vastineensa Lamartinen »Meditatsioneissa». Mutta Lamartinen säkeitä verhoo jonkummoinen klassillinen tyyneys, hänen surumielisyytensä on maltillisempi; Guyau sitä vastoin on kokonaan uuden ajan lapsi. Vuosisadan loppupuolen levottomat aatokset, kaihoovat tunteet ovat monivärisinä, väliin myrskyisinä liikkuneet hänen hengessään. Tahtoisin verrata Guyaun runoja Chopinin musiikkiin. Yhäti niissä näet värähtelee mielen syvyyksiä kosketteleva perussävel, joka väliin on puettu yksinkertaiseen, toiste taas häikäisevän loistavaan muotoon. Milloin kajahtelee esiin syvä tyydytyksen kaiho ja tietoisuus elämän kärsimyksistä, milloin taas elämänilo ja valoisan tulevaisuuden toivo.

Tehtyään nuorena tiedemiehenä retkeilyjä abstraktisen metafysiikin alalla, kääntyi Guyau siitä pian pois ja kiintyi elävää, havainnon esineenä olevaa todellisuutta tarkastamaan. Hän teki sen tiedemiehen tyyneydellä. Ja kuinka paljoon todellisuudessa olevaan ylentävään ja kauniiseen hän osasi viitata I Guyaun tieteessä transcendenttisen metafysiikin hylkääminen on siis tapahtunut levollisesti. Mutta niin ei runoudessa. Siinä värähtelee surumielinen kaiho siitä, että nuoren ijän vakaumukset ovat rauenneet ja varttuneen ajatuksen tulos ankarana astunut sijaan.

Runo »Voyage de recherche» (tutkistelumatka) tulkitsee tätä mielialaa. — Jo lapsena — niin laulaa runoilija — hän uneksi loistavista matkoista etäisimmille merille, ja hänen haaveileva silmänsä näki jo kaukana valtameren tuolla puolen viehkeiden rannikoiden kangastavan autereiden verhossa. Hän tunsi henkensä ja elinvoimiensa runsautta ja nuorteutta, ja hän olisi tahtonut kulkea edelleen, toimia, tarjota muille elämänsä uhkuvaa sisällystä. Onnelliseksi hän tunsi itsensä ajatellessaan että saisi taistella ja kärsiä. Ja eräänä päivänä hänen katseelleen aukeni vielä viehkeämmät, vielä kaukaisemmat taivaanrannat. Hän luuli näkevänsä etäisen totuuden kirkkaana säteilevän, ja hän unhoitti kaiken ihmisajatuksen seuratakseen tuota jumalallisen kirkasta totuutta. Kauan hän riensi eteenpäin: ijäinen lupaus hymyili yhä rohkaisten selkeän taivaan ääristä. Mutta hänen astuessaan nuoruus rupesi vaalenemaan otsalla ja pää vajosi usein hehkuvana käden nojaan. Kuitenkin kärsimyksen ja surun ohella kasvoi toivo. »Kärsimys saattaa ansiokkaaksi « — ajatteli runoilija. Ja hän tahtoi olla totuutta ansaitseva. Mutta päivät ovat kuluneet, unelmat hälvenneet. Ensin niin hymyilevä taivaanranta on synkistynyt. Runoilijan etsimisinto on lamautunut, hän on väsynyt ja toivokin on kuihtunut. — »Mitä olenkaan tuonut talteen pantavaksi tuolta pitkältä matkalta? Toinko mukaani edes taitetun oksan, korren tai kukan, joka olisi menneiden valoisien päivien ilahuttavana muistona?»

Tähän kysymykseensä vastaa runoilija synkkämielisenä :

«Non, nulle certitude où l’âme se repose :
Les grands cieux ont gardé leur silence sacré.
 — Mais du sombre infini j’ai senti quelque chose
Entrer en le blessant dans mon cœur enivré.»

(En, en mitään varmuutta, joka tyydyttäisi henkeä: taivaan avaruudet ovat pysyttäneet pyhän vaiteliaisuutensa. Mutta synkästä äärettömyydestä olen tuntenut jotakin haavoittaen tunkevan huumautuneeseen sydämeeni.)

Äärettömyyttä koskeviin kysymyksiin palaa runoilija vielä toiste, niin esim. runossa »Étoiles filantes» (tähdenlennot). — Ihanana kesäyönä oli taivaalla loistava juhla. Tummalla taivaanlaella säteili lukemattomia tähtiä. Ne kulkivat salaman tavoin mutkikkaita polkujaan, hajoten, murtuen avaruuden syvyyksiin. Nämät leimuavat tähdet — nuo lukemattomien sikeröiden murut — putoilivat kuin haavoitetut linnut yläilmasta. Ja automielisenä oli runoilija väliin kuulevinaan kaukaa kumean huminan, ikäänkuin äänen, huudon, joka hälveni pimeään yöhön. Nähdessään tuon lakkaamattoman, häikäisevän täbtisateen, vertaa runoilija noihin häviäviin taivaankappaleisiin ihmisajatusta« Hän puhkee seuraavaan huudahdukseen:

«Épaves d’un autre horizon,
Astres aux fugitives flammes,
Les légendes avaient raison
Et vous ressemblez à nos âmes :

Étoile d’un jour comme vous,
Notre pensée est voyageuse :
Les cieux inconnus lui sont doux,
Elle y plane au loin, radieuse.

Et celui qui la voit briller
La croit puissante et souveraine ;
Pourtant, dans son cours régulier,
C’est l’immense Tout qui l’entraîne ;

Elle le suit sans le savoir,
Et ne peut rien dans la Nature
Qu’ éclairer un peu le ciel noir
Où notre monde s’aventure.

Tout d’un coup elle disparait...
La nuit plus sombre recommence,
La terre, sans un temps d’arrêt,
S’enfonce dans l’espace immense.»

(Toisen avaruuden pirstat, te hetken loistoiset tähdet, te olette, kuten legendat oikein kertoivat, henkiemme kaltaisia: Teidän kaltaisten katoovien tähtien lailla meidän ajatuksemme vaeltaa: tuntemattomat taivaat ovat sille mieluisat, se kiitää sinne kauas säteillen. Ken näkee sen säteilevän, luulee sitä voimakkaaksi ja valtijaaksi; mutta kuitenkin ääretön kaikkeus tempaa sen mukaansa säännöllisessä kulussaan-, se seuraa sitä tietämättänsä, eikä saata luonnossa muuta aikaan kuin että se hieman valaisee mustaa taivaanavaruutta, jossa meidän maapallomme sattumalta liikkuu. Äkkiä se katoaa: Entistään synkempi yö alkaa, ja viipymättä maa uppoaa äärettömyyteen.)

Runoilija-filosofin voimakas ajatus, joka levitti siipensä lentoon ja kohosi loistaviin valopiireihin, aavoja taivaanrantoja mittaamaan, havaitsee pian heikkoutensa. — Milloinka, — kysyy hän — ihmisajatus, sinä säkene, joka kuljet avaruuksia, kiinnyt taivaalle? — Siihen hän ei tiedä vastausta. Vaaleat tähdet vain yhä lentelevät alas taivaalta; maa jatkaa entistä kulkuaan, ja voimattonnat ihmiset työskentelevät edelleen.

Äärettömyyttä kohti runoilijan ajatus kuitenkin yhä kääntyy. Ylevän synkkänä tämä tarkastus ilmenee runossa »L’analyse spectrale» (spektralianalyysi).

— Kiitäessään pois maanpiiristä havaitsee katse tuolla ylhäällä lukemattomia muita maailmoita. Tätä havaintoa seuraa se johtopäätös, että luonto katseillemme esiintyy yhä samanlaisena ja että äärettömyys on yksitoikkoinen eikä tarjoo mitään uutta. Tiede on tutkinut tähdistä tulevat säteet ja niiden avulla huomannut että noilla etäisillä taivaankappaleilla, jotka loistavien jumalien tavoin liikkuvat avaruudessa, on samoja karkeita metalleja kuin meidän pienoisella maanpallollamme. Tästä johtuu runoilija seuraaviin mietelmiin :

«Nous aurions beau sonder la profondeur muette.
Nous envoler au loin dans son obscurité,
Qu’y découvririons-nous ? L’univers se répète…
Qu’il est pauvre et stérile en son immensité !

Œil d’Isis, c’est donc toi, mystérieuse étoile
Où l’Égypte plaçait l’âme des bienheureux,
Sirius ! — La déesse a relevé son voile :
Une forge géante apparaît dans les cieux.

Et pourquoi ce labeur ? pourquoi brûlent ces sphères,
Pourquoi d’autres, plus bas, corps engourdis et froids,
Dorment-elles, ouvrant toujours leurs noirs cratères,
D’où la lave et le feu jaillissaient autrefois ?

Dans quel but prodiguer, Nature, en ton ciel triste
Ces astres renaissant pour mourir ? — Sans repos
Dans le béant azur, ô naïve alchimiste,
Tu jettes à grands blocs les mêmes lourds métaux ;

Du creuset de tes cieux que veux-tu donc qui sorte ?
Pourquoi recommencer — tous sur le même plan —
Tes mondes, dont chacun l’un après l’autre avorte,
Se brise, et, noir débris, va dans la nuit roulant ?

Depuis l’éternité, quel but peux-tu poursuivre ?
S’il est un but, comment no pas l’avoir atteint ?
Qu’attend ton idéal, ô nature, pour vivre ?
Ou, comme tes soleils, s’est-il lui-même éteint ?

L’éternité n’a donc abouti qu’à ce monde !
La vaut-il ? valons-nous, hommes, un tel effort ?
Est-ce en nous que l’espoir de l’univers se fonde ?…
Je pense, mais je souffre : en suis-je donc plus fort ?»

(Turhaan tutkistelisimme mykkää avaruutta ja kiitäisimme kauas sen pimeyteen, mitä sieltä löytäisimme? Maailman avaruus on toistuvasti samanlainen . . . Kuinka se on köyhä ja tehoton äärettömyydessään! Isiksen silmä, sinun pinnallas siis, salaperäinen tähti, Egypti kuvitteli autuaitten asustavan. Sirius! — Jumalatar on nostanut huntunsa: ääretön ahjo näyttäyy avaruudessa. Ja mitä varten tämä työ? miksi hehkuvat nämä maailmat, miksi toiset alempana jähmettyneinä ja kylminä möhkäleinä nukkuvat, avaten alati mustia kraatereitaan, joista laava ja tuli virtasi ennen? Missä tarkotuksessa tuhlaillen sirottelet, Luonto, synkälle taivaallesi noita tähtiä, jotka syöty vät kuollakseen? — Ehtimiseen sinä, lapsellinen alkemisti, viskelet ammottavaan siniavaruuteen suurina möhkäleinä samoja raskaita metalleja. Minkä soisitkaan syntyvän avaruuksiesi syvyyksistä ? Miksi yhä alat uudestaan muodostamaan — kaikkia samaan malliin, — maailmoitasi, joista toinen toisensa jälkeen jää keskeneräiseksi, raukeaa ja mustina pirstoina vierii yöhön? Mitä päämäärää sinä ijäisyydestä saakka tavoitelletkaan? Jos sinulla on päämäärä, niin miksi et ole sitä saavuttanut? Mitä odottaa ihanteesi, oi Luonto, toteutuakseen? Vai onko sekin sammunut, kuten aurinkosi? Ijäisyys on siis vain aikaansaanut tämän maailman! Onko se ijäisyyden arvoinen? Olemmeko me ihmiset sellaisten ponnistusten arvoiset? Meihinkö maailman avaruuden toivo perustuu? . . Ajattelen, mutta kärsin: olenko siltä vahvempi?)

Runoilijan ajatus, joka niin levottomana, niin tiedonhaluisena on tunkenut avaruuksia tarkastamaan, on onnistunut nostamaan liepeen äärettömyyden himmeästä vaipasta, mutta ei ole saavuttanut sellaista näköalaa, jota ihanteellisia kaukorantoja tavoitteleva katse oli toivonut. Ainoastaan äärettömyyden, ijäisyyden yksitoikkoisuus, tehottomuus on auennut runoilijan tietoisuudelle.

Runossa, nimeltä »Genitrix hominumque deumque» runoilija puhuttelee Luontoa, yhteistä äitiämme. — Kerran unessa hän oli kuulevinaan äitinsä puhuvan. Hän näki edessään äitinsä, hänen kasvonsa, hänen vartalonsa. Mutta äidin ääni oli kylmä, se ei tunkenut sydämeen. Runoilija kuunteli tuota outoa ääntä, ja kammo valtasi hänet. Vihdoin aamu vaikeni; runoilija heräsi, ja äiti seisoi hänen vuoteensa ääressä. — Oliko se todella hänen äitinsä? Kun hän rupesi puhumaan, ei enää ollut mitään epäilystä. Äidin hellä sielu kajahti hänen sanoissaan. Kerrottuaan tämän tapauksen kääntyy runoilija Luontoa puhuttelemaan. — »Sano minulle» — virkkaa hän — »Luonto, sinä meidän ijäinen äitimme, joka ravitset väsymättä eri sukupolvia, jotka ovat niin kärkkäät imemään täysiä rintojas, sinä, jonka äänen luullaan kaikuvan vuorilla, merillä, kentillä ja metsissä, sano, eikö sinulla ole ollenkaan hellyyttä meitä kohtaan? Sinä näytät äidiltä, mutta äänesi on outo äidin ääneksi, hymyäsi ei arvaa hyväilyksi. Sinua kohtaan tunnemme surun sekaista kunnioitusta. Eikö äärettömyydessäsi syki mikään sydän? Eikö hedelmyytesi ole rakkautta? Kun lintuparvesi laulavat oksilla, kun nuori aamurusko ilmestyy taivaallesi, kun uusi kevät syntyy entistään ihanampana, kun masentunut valtameri hyväilee rannikkoa, eikö silloin mitään äidintunteita värähtele povessasi? Ja eikö elämän kumea häly, maailman synkkä symfonia meille ilmaise mitään, eikö niissä ole järkeä? Näetkö edes meitä? Tiedätkö, että maan päällä on omituinen olento, jota eläminen ja nauttiminen yksistään eivät koskaan tyydytä, vaan joka myös tahtoo ymmärtää, jonka sielu on värähtänyt äärettömästä kaihosta, jonka sydän tahtoo rakastaa, ja joka tahtoisi ojentaa vastaasi käsivartensa sinua syleilläksensä, mutta katkerana hämmästyy, kun ei sinua löydä».

Näin valittaa runoilija. Se on etsivän ihmishengen syvä huokaus, hengen, joka halajaa tietää syntyjä syviä, joka hakee korkeimpia rakkauden ja tietämisen ideaaleja. Saattaisi luulla Guyauta pessimistiksi. Ja todella hänen runoissaan onkin kohtia, joita yksinään tarkastamalla saattaisi olettaa hänen olevan synkkämielisen pessimistin. Mutta hänen pessimisminsä on enemmän intellektualista laatua. Se on surumielisyyttä ihmisajatuksen heikkoudesta. Ne pessimistiset piirteet, jotka ovat havaittavina Guyaun runoudessa, eriävät suuresti Schopenhauerin ja Hartmannin systemaattisesta ja ehdottomasta pessimismistä. Molemmat jälkimäiset ovat vihamieliset itse elämälle sen olemuksessa. Guyau taas on elämän ylistäjä, hänellä on suuri toivo sen kehityskelpoisuudesta. Lähemmin saattaisi Guyauta verrata Giacomo Leopardiin. Guyau tunsi hyvin ja ihaili Leopardin runoutta. Mutta Guyau ei ole likimainkaan niin synkkämielinen, sillä elämä tarjosi hänelle tarpeeksi tilaisuutta tyydyttävään ja virkeään toimintaan, joka on paras lääke kaikkea pessimismiä vastaan, ja jonka kohtalo kielsi tuolta suurelta onnettomalta italialaiselta.

Guyau muuten filosofisissa teoksissaan koskettelee kysymystä optimismista ja pessimismistä. Hän ei pidä kumpaakaan katsantokantaa oikeana. Guyaun mielestä ei luonnon pohjalla ole pahaasuopa voima, joka, kuten Schopenhauer opettaa, tuhoten vaanii kaikkien elävien olentojen menestystä. Hän ei myöskään optimistien tavoin oleta luonnon ja maailmanjärjestyksen kulkevan hyvään ja yhä parempaan suuntaan. Guyau puolestaan käsittää luontoa itsetiedottomaksi, välinpitämättömäksi. Luonnossa, sekä alemmassa että ylemmässä, on järjestystä, mutta myös puutteellista ja järjetöntä. Itsetietoisuuteen ja tahdolliseen toimintaan kohonneet ihmiset yksin toteuttavat hyvää tai pahaa.

Guyau, huolimatta filosofisesta vakaumuksestaan, on kuitenkin, vaikkapa itsetiedottomana, taipuvampi optimistiseen katsantokantaan. Jo se kokemus, josta hän johtaa altruistisen prinsiippinsä, nimittäin sekä aineellisen että henkisen luonnon taipumus laajenemiseen, anteliaisuuteen ja sympatiiaan, viittaa optimistiseen suuntaan.

Kääntäessään huomionsa elävään todellisuuteen, hän löytää siitä niin paljon kaunista ja hyvää, että hänen maailmankatsantoansa syystä voi sanoa valoisaksi. Täynnä riemuisaa luottamusta tulevaisuudessa tapahtuvaan ihmisten jaloon veljeytymiseen, ovat seuraavat »Solidarité» -nimisen runon säkeet :

«Une joie ici-bas est d’autant plus profonde
Qu’elle est plus large : un jour, je le crois, doit venir
Où nul ne pourra seul ni jouir ni souffrir,
Où tout se mêlera, plaisirs, peines, pensées,
Où chantera dans l’âme un éternel écho.

Tous les hommes alors, de leurs mains enlacées,
Formeront une chaîne immense où chaque anneau,
Palpitant et vivant, ne pourra sans secousse
Voir un autre frappé : la souffrance s’émousse
Lorsqu’elle unit les cœurs comme fait un aimant
Et les soulève tous d’un même battement ;
Ainsi que la pitié la douleur devient douce.

Élargissons-nous donc ; laissons nos cœurs ouverts
A tout tressaillement de ce vaste univers.
Demandons notre part de toutes les souffrances
Dont le poids fait frémir les êtres révoltés ;
Demandons notre part des lointaines clartés
Qui se lèvent sur eux comme des espérances.
Faisant tomber enfin cet obstacle éternel,
Le moi, — réfléchissons en nous toute lumière
Qui monte de la terre ou qui descend du ciel :
Soyons l’œil transparent de la nature entière.»

(Ilo täällä maan päällä on sitä syvempi, kuta laajemmalle se ulottuu: vielä on valkeneva päivä, sen uskon, jolloin ei kukaan saata yksin nauttia eikä kärsiä, jolloin kaikki ilot, s:irut ja ajatukset ovat vuorovaikutuksessa keskenään, ja jolloin sielussa kajahtelee ijäinen kaiku. Silloin kaikki ihmiset yhteen liittynein käsin muodostavat äärettömät vitjat, joissa ei yksikään rengas, ollen elosta sykähteleviä, saata väristyksettä nähdä toista onnettomuuden iskemänä: kärsimys heikkenee yhdistäessään sydämet timantin tavoin ja nostaa ne kaikki yksimielisesti sykkimään puolustukseen; niin suru, kuten sääli, muuttuu vienoksi. Laajentakaamme siis henkiämme; avatkaamme sydämemme koko tämän avaran maailman elinsykähdyksille. Ottakaamme osamme kaikista kärsimyksistä, joiden taakka saattaa värisemään nurkuvat olennot; ottakaamme osamme etäisistä valonvälkkeistä, jotka kohoavat toivoina heidän taivaalleen. Kukistakaamme vihdoin tuo ainainen este, itsekäs minä, — antakaamme itseemme heijastua kaiken sen valon, joka nousee maasta tai tulee taivaasta: olkaamme koko luonnon läpikuultava silmä.)

Filosofi-runoilijan ajatus, joka titanisena usein tunkeuu maailmankaikkeuden peruksiin, luopuu toiste lennostaan ja tyytyy tarkastamaan auringonpaisteista todellisuutta maan päällä. — Keväinen sulous hänet kokonaan valtaa ja häntä suuresti viehättää. — Mitä puhuisinkaan kyyneleistä — huudahtaa hän runossa »L’art et le monde» (taide ja maailma). — Tänään valo, tuo ilon sielu, säteilee taivaalla. Ei ole olemassa enää mitään rumaa; keväinen sulous värähtelee jokaisella otsalla. Oi, mikä ilon huumaus! Joka seikasta tunnen jonkun viehkeyden vetävän minua puoleensa, enkä rohkene valita sitä, mitä ylistäisin, mistä laulaisin. Jos ihailen jotakin kukkaa, niin heti toinen kukka minua kutsuu ja virkkaa kallistuen puoleeni: olenko minä rumempi? Tunnen rakastavani kaikkea, mitä näen. Taide on hellyyttä. — Maassa nukahtava lapsi, tien halki kulkeva maalaistyttö, verevä, ruusunpuna poskilla, kantaen kukkurapäistä sitronikoria. Oranshipuu kukassa; suuret olivimetsät, jotka polttavan taivaan alla huokuvat virkistäviä henkäyksiä. Nystyräinen, okainen kaktus, jäykkäryhtisenä, joka tuijoittaa minuun kuin vartija. Talonpoikaiskoira, joka haukkuen seuraa isäntäänsä ja joka tulee, tuntemattaan minua, hyväilemään. — Kaikki nuo tuhannet jokapäiväiset pikkutapahtumat, kaikki nuo pienet päivänpaisteen kehystämät kuvat minua lumoavat. —

Harvemmin runoilija välittömästi, johtumatta mietiskelyyn, antautuu havaintojensa vaikutuksiin. Useimmiten pienikin havainto, joku esine tai henkilö, joka on sattunut hänen tielleen, antaa hänelle aihetta filosofiseen mietiskelyyn ja johtopäätökseen. — Runoon »Illusion féconde» (tehokas harhaluulo) on antanut aihetta vähäinen sattuma. Runoilija näki Pisassa tuomiokirkon torilla pienen tytön leikittelevän. Siitä hän johtuu syviin mietelmiin. Tuo pikku tapaus on miellyttävästi, taiteellisen kauniisti kerrottu; alkukieliseen esitykseen on välttämättömästi tutustuminen. Se on tässä:

«J’apercevais de loin l’enfant : elle était rose
De plisir, attentive et berçant quelque chose
Dans ses bras arrondis d’un geste maternel.
Sa main se faisait douce en y touchant ; courbée,
Et dans son jeu muet tout entière absorbée,
Elle ne voyait rien : je parlai, mon appel
Ne la fit pas sortir de sa pose de mère.
Elle me regarda d’un air très sérieux,
Leva son tablier et, l’amour dans les yeux,
Découvrit son trésor. — Quoi donc ? Son petit frère,
Me direz-vous, son chat ou sa poupée? — Hélas !
C’est cher, une poupée, et l’enfant n’en a pas.
Ce que je lui voyais presser sur sa poitrine
Et, pensive, perdue en sa joie enfantine,
Caresser du regard et de la main, c’était —
Un pauvre brin de bois, informe : il imitait,
Pour son œil attendri transformant la nature,
L’être cher que plus tard porteraient ses genoux.
« Il dort, » se disait-elle, et la femme future
S’éveillait dans l’enfant.

O penseurs, qui de nous
Ne berce aussi tout bas dans son âme enivrée
Quelque chimère informe et pourtant adorée,
Quelque rêve naïf réchauffé sur son sein ?
Illusion féconde, illusion sacrée,
Mère des grands espoirs et des efforts sans fin,
Viens, en le ranimant, tromper le cœur humain !»

(Näin kaukaa tyttölapsen: hänen poskensa punottivat ilosta; hän tuuditteli tarkkaavaisena jotakin käsivarrellaan, kuin äiti ainakin. Hänen kätensä kosketteli sitä hellästi; kumartuneena ja kokonaan vajonneena äänettömään leikkiinsä ei hän nähnyt mitään: puhuttelin häntä, mutta puheeni ei saattanut häntä luopumaan äidinasennostaan. Hän katsoi minuun hyvin vakavasti, nosti esiliinansa, ja paljasti lempivin silmin aarteensa. Mitä? Hänen pikku veljensä, luulette kaiketi, hänen kissansa tai nukkensa? Eipä mitä! Nukke on kallis, lapsella ei ole varoja sen hankkimiseen. Näin hänen vain painavan povelleen ja lapsen ilolla katselevan ja hyväilevän puupalikka pahaista, rosoista, vuolematonta : se kuvasi hänen innostuneelle, luontoa muuntavalle katseelleen sitä rakasta olentoa, jota hänen myöhemmin piti kantaa polvillaan. »Hän nukkuu", sanoi tyttö itsekseen, ja tuleva vaimo heräsi enteenä lapsessa. Oi, ajattelijat, kukapa meistä ei tuudittelisi syvällä innostuneen sielunsa pohjalla jotakin muodotonta ja kuitenkin ihailtua harhaluuloa, jotakin lapsellista unelmaa, jota povemme lämmittää? Tehokas harhaluulo, pyhä luulotelma, sinä suurten toivojen ja äärettömien pyrkimyksien äiti, tule elähyttävästi häikäisemään ihmismieltä!)

Runo »Au reflet du foyer» (kotilieden hohteessa) kertoo, miten runoilija kerran Nizzassa näki majan kynnyksellä vaimon, joka miestään odottaen nosti katseensa taivaanrannalle. Liedestä loihe hohde halki illan hämärän hänen kasvoilleen. Tuossa valaistuksessa vaimo oli ihmeen kaunis. Runoilija pysähtyi äänettömänä häntä lähemmin katselemaan, ja silloin hän huomasikin hänen kasvonsa ijän kuihduttamiksi. Vaimon kalpeilla kasvoilla viipyi vain enää tuo himmeä leima, jonka kauneus poistuessaan jättää jälkeensä. Mutta kotilieden säteet muuttivat hänet, ja niiden valossa näytti siltä, kuin jos nuoruuden kultaverho vielä olisi häntä koristanut.

Sellaiselta — ajatteli runoilija — hän minusta näyttää, semmoisena hänet alati näkee se mies, joka häntä rakastaa. Hän näkee heidän ensi rakkautensa kuolemattoman heijastuksen, liesihehkun tavoin, valaisevan tuon naisen piirteitä. Hän tarkastelee niitä ajatuksissaan, mielikuvituksessaan; sillä kauneus onkin rakastavan katseessa, ja kun se himmenee, niin se tietää rakkauden lakastumista. — Oi haihtuva nuoruus, lempi saattaa pysyvästi kiinnittää sinut toisen otsalle! Kun kaksi puolisoa kauan on ihaillut toisiaan, niin säde heidän rakkaasta menneisyydestään, heidän yhdessä vietetystä nuoruudestaan, valaisee aamuruskon tavoin heidän karkeiksi muuttuneita kasvojaan.

Tämän koelman kehys ei salli minun luoda esiin useampia muruja Guyaun rikkaasta runoaarteistosta. Rohkenen vain toivoa, että tekemäni poiminnot meillä herättävät halua lähempään tutustumiseen tuon suuren ranskalaisen kauneisiin ja yleviin hengentuotteisiin.

Lähde: Valvoja 1898. 417–431. Verkossa, Internet Archvie