Pohjasointuja

Pohjasointuja. Kirjoittanut Emil Lindahl

Työn, kurjuuden kirous painoi

elämässä mun pohjahan saakka,

mua mustimmat murenet vainoi,

ilon turteli tuskien taakka.

Sydän kaipasi kaunista, suurta,

mikä elämän täyttöä toisi,

mikä kohtalon kolkkoa juurta

vähän riemulla varjota voisi.

Sydän kaipasi sielua syvää,

joka täyteistä onnea kantaa,

joka jotakin lämmintä, hyvää

mulle voisi ja tahtoisi antaa.

Sydän kaipasi lempeä naisen,

sulosäihkyistä silmien tulta,

mihin hetkeksi hukkuisi maisen

elon tuskien tuntemus multa.

Oli turhaa se kaunihin kaipuu,

ilo, onni, ne loittoni yhä, –

surun suurihin usvihin haipuu

minun kaihoni puhdas ja pyhä.

– – –

Väliin vielä, kun rinnassa kuulen

kuin mainingit muinaisen taiston,

ja kun vieläkin nousevan luulen

sieltä oikean elämän vaiston,

jätän työni ja työntäyn yöhön

ja sen valheiden riemuilla kaadan;

sieltä häveten hiivin ma työhön,

joissa hurjasti hulluna raadan!

Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.