Pitkänpellon Juhanin emännänotto
| Pitkänpellon Juhanin emännänotto. Kirjoittanut Anton Huotari |
Kauvan oli Pitkän pellon Juliani tuota asiaa aprikoinut ja miettinyt, mutta nyt se vasta koko pyhäpäivän mietittyä, paatokseksi sukeusi.
– Eihän tässä mikä auta, naimaan tässä täytyy lähteä, puhui hän itsekseen. Illallispöydässä sanoi Juhani veljelleen Heikille sivumennen:
– Tule tuonne kamariin syötyäsi, niin katsellaan niitä vanhoja velkakirjoja.
– Mikäs niillä nyt on hätä, kerkiihän ne katsella vastakin, sanoi siihen Heikki.
– Eihän niillä niin kiirettä, mutta muuten minä meinasin, jos olisi katsella valmiiksi, puheli Juhani välinpitämättömästi.
Kun Heikki oli tullut kamariin, alkoi Juhani puhella:
– Minä tässä olen ajatellut vähä tuota, että eiköhän tässä pitäne lähteä akkametsään, koska sinäkään et näy alkavan olla niissä puuhissa. Eihän tästä emännättömästä talosta mitä tule, jos tuotin äiti tästä vaikka milloin koulla keiskahtaa.
– Hm! tuumi Heikki, no mistä päin sinä olen tuumaillut lähteä katselemaan?
– Olenhan minä miettinyt jos jonnekin päin, tuota minä Nevalan Hilmaa olen ensiksi ajatellut pyytää, jos se niinkuin taipuisi tuumaan, ilmaisi Juhani.
Heikki lensi tulipunaiseksi.
– Taisi sattua pahaan paikkaan sinulle, nauroi Juhani.
– Mihin pahaan paikkaan? kysyi Heikki tekeytyen rauhalliseksi.
– Älä siinä teeskentele, kyllä minä näin, että arkaan paikkaan se sattui, sanoi Juliani yhä hymyillen.
– Turhassa uskossa olet veli hyvä, kyllä minun puolestani saat hänen ottaa, mutta minä luulen, että Hilma ei sinusta tykkää, sinä kun olet niitä vanhan ajan ihmisiä ja Hilma on kansakoulut ja senkin seitsemät opit käynyt, tuumi Heikki.
– Sittepähän nähtäisiin, mutta mitä sinä ajattelet tästä minun puuhastani, onko sinulla sitä vastaan mitä sanomista? kysyi Juhani.
– Mitäpäs minulla siihen on, kyllä minun puolestani saat tuoda, tarpeen tässä on jo nuorempi emäntäkin, eihän se äitikään enää kaukaa jaksa taloutta hoitaa, sanoi Heikki.
Vähän aikaa vielä keskusteltua, tuli lopulliseksi päätökseksi, että Juhanin on heti ruvettava naimapuuhiin.
Aamulla pukeusi Juhani parhaisiin vaatteisiinsa, panipa silkkisen kaulaliinankin kaulaansa. Tuo oli toisista outoa, sillä se oli harvinaista, että Juhani tuolla tavalla valmistausi kylään; sen johdosta toiset arvailivatkin osaksi, mille asialle Juhani lähtee. Äiti näkyi täydellisesti arvaavan poikansa mietteet, koska toi puhtaan nenäliinankin ja katseli hymyillen hänen päällensä. Laitettuaan itsensä kuntoon lähti Juhani kävelemään naapuritaloansa Pekkalaa kohden. Pekkalan isäntä nähtyään Juhanin tulevan noin odottamattomissa tamineissa ällistyi kovin ja rupesi ihmettelemään:
– No, mikäs nyt Juhania ajaa, kun niin juhlavaatteissa arkipäivänä kävelee?
– Eipähän mikään niin erinomainen, läksin vaan ilmanaikojaan huvikseni kävelemään, sanoi Juhani paiskaten kättä tervehdykseksi.
– Kunhan et olisi pahoilla teillä, minusta näyttää, ettei sinulla ole aivan jokapäiväiset toimet mielessä, nauroi isäntä.
– Vai siltä näyttää, no kyllähän minulla olisi vähän harvinaisempaa asiaa teille, jos te siihen suostuisitte, selitti Juliani.
– Mitähän tuo olisi, ehkäpä minä sen arvaan, kunhan vaan et liene naimapuuhissa, sanoi isäntä, katsoen Juhaniin veitikkamaisesti.
– Kyllähän se taitaa olla vähän sinnepäin, me sen velimiehen kanssa päätimme, että jos olisi tässä minun ruveta akkapuuhiin, kun se äitikin alkaa jo mennä vanhaksi. Minä tuumasin pyytää teitä puhemieheksi, jos te olisitte siihen halukas suostumaan, ilmoitti Juhani asiansa.
– Vai on asiat sillä kannalla, no mennäänhän nyt tuonne sisäpuolelle, tuumimaan asiat valmiiksi, sanoi isäntä ja lähti kävelemään sisään, jota esimerkkiä Juhanikin seurasi.
Kahvipannu pantiin ensiksi kiehumaan, josta vieraalle tarjottiin sydämen virvoitusta, isäntä pukeusi juhlavaatteisiinsa ja käski panna hevosen valjaisiin. Saatuaan itsensä kuntoon kysyi isäntä Juhanilta:
– Minne päin sinä olet aikonut lähteä?
– Sitä Nevalan Hilmaahan minä olen enimmän mielinyt, se kun on niin järki-ihminen; mutta luuletteko sen minusta huolivan? sanoi Juhani.
– Mikäs sinusta on huoliessakaan, rikas ja pulska poika kuin patruuna, kyllä sellainen mies kelpaa vaikka kelle, varsinkin kun minä olen puhemiehenä, keskusteli isäntä. Onko sinulla mukana hyvät kihlat? kysyi hän lopuksi.
– On minulla kaksi sormusta ja annetaan rahaa lisäksi, jos niinkuin tästä tosi tulisi, sanoi Juhani.
Kun kaikki oli tarpeenmukaisessa kunnossa, lähtivät miehet ajaa huristamaan kohti Nevalaa, joka oli parin kilometrin päässä Pekkalasta.
Nevalassa selvisivät asiat aivan hyvin. Hilma ensin vähän esteli, mutta se oli niin laimeata, ettei se haittaa tehnyt, sillä Pekkala oli tottunut liukaskielinen mies, joka oli jo monelle miehelle vaimon hankkinut. Hilmalla taisi olla vähän mielessä Juhanin nuorempi veli Heikki, mutta se sai väistyä tieltä, onhan pääemännän arvo houkuttelevampi, kuin vaatimattoman nuoremman emännän toimi. Siis kaupat olivat jo aivan valmiit; kihlat annettiin ja kuulutuskirjat tehtiin. Kolmena sunnuntaina peräkkäin kuulutettiin Hilma ja Juhani kristilliseen avioliittoon ja toivotettiin Korkeimman siunausta heille. Viiden viikon päästä olivat jo häät, joissa Hilma ja Juhani yhdistettiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Kovalla bassoäänellään saneli Juhani varmasti papin jälestä: »Minä Juhani Pitkäpelto otan tämän Hilma Nevalaisen minun aviovaimokseni rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisissä». Näin yhdistettiin he yhdeksi lihaksi, ja sitten tuli heistä mies ja vaimo.
Ihmiset ihmettelivät jälkeen päin, että mikähän sen Juhanin päähän niin yht’äkkiä vilahti, kun se niin joutuin sen naimiskauppansa teki. Häiden jälkeen kertoi Heikki toisille, että kyllä se Juhani hänen vaimo-osansa vei, mutta kun ei ole ennenkään heidän välillään kiistoja ollut, niin ei nytkään hän tahtonut sitä rakentaa, vaan antoi vapaasti Juhanin ottaa Hilman.
Luonteeltaan on Juhani entisellään, ei puhu liiaksi, ei naura eikä kiukuttele liikoja; hän on niinkuin häränpurilas, jonka annetaan käydä valloillaan metsässä, eikä härnätä. Vaimoaan kohtaan on hän enemmän huomaavaisempi, kuin muille. Veljesten välit ovat pysyneet entisellään, puhuvat toisilleen minkä tarvitsevat ajatuksiaan ilmaistakseen yhteisistä asioista, heillä ei ole vihaa eikä hellyyttä toistaan kohtaan enempää kuin ennenkään.
Lähde: Työmies 27.11.1900.