Pimeän pesä

Pimeän pesä. (Vuorilegenda.) Kirjoittanut Antti Rytkönen

Ne tuikki ne tuhannet kynttilät

ja valot kirkkahat välkkyivät,

oli valon juhla jalo.

Ja vaikka joutui ilta ja yö

ja vaikk’ oli päättynyt päivän työ,

valoin välkkyi joka talo.

Ja vaikka talvi kattoi maan

ja vaikka vihurit vinkui vaan,

niin oli rinnoissa kesä.

Mut yks oli maja valoton,

se pimeyden hengen asunto on,

se oli peikon pesä.

Ja valot ne välkkyi ja välkkyi vaan

ja peikko katseli kauhuissaan,

hän silmiä siristeli

ja vavistuksessa eli

ja huokasi: ”ollappa oikea yö,

niin silloin mullekin alkais työ,

minä valkeutta pelkään

ja pelkään omaa selkään.

Oi yö, sinä suloinen lohtujen tuoja,

oi yötä jos ijäti antais Luoja!

Oi yöni, oi yöni,

mun peikon työni

sä ijäti kätkisit maailmalta

ja ijäti kestäis peikkojen valta.”

Ja peikko se tuimasti tirkisteli

ja peikonsilmiään sirkisteli,

mut valoja syttyi ja syttyi vaan,

ja peikko se potki kauhuissaan

ja pelosta pysähtyi veri. –

”Mi joukko kumma kujalla käy,

ei muita kuin valon soihtuja näy,

siell’ aaltoaa tulimeri.”

Ja peikko pakenee joukkoa

ja etsii pimeintä loukkoa.

”Oi, kohta nyt hukka jo perii!”

Ja valot valtavat virtaili,

mut yks oli pimeän pesä.

Ja kansa valosta riemuitsi

ja rintahan koitti kesä.

Mutta peikko se pelkäsi valoja

ja pelkäsi toisia taloja;

ne kaikki valoa virtaili –

Mut yks oli pimeän pesä.

Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.