Pillastunut runohepo (runo)
Pillastunut runohepo. Kirjoittanut Kaarlo Uskela |
- Hei, hevoseni, lennä, laukkaa, ravaa!
- ja ratsastajallesi tietä avaa
- maailman suurten, mainioitten joukkoon
- ja paheenpesiin, pimeimpäänkin loukkoon!
- Kulttuurin kukkatarhaa tallatkaamme,
- se hetkeks itsellemme vallatkaamme.
- Pois eestä kaikki esteettiset esteet!
- Nyt avukseni huudan perkelettä
- ja saatan teidän tiedoksenne, että
- mun suonissani kuohuu elinnesteet.
- Ei mikään ummehtunut orjanveri,
- mi epätoivonvimmoissansa riehuu,
- vaan mailman kaikkeuden valtameri
- se siellä yli äyräittensä kiehuu.
- Oi kuulkaa, sinkoilevat sanat suorat:
- Pois tieltä, portot, rahanahneet huorat!
- Mun puhtaan syntini te saastutatte –
- te siihen koskeako uskallatte!
- Kun siveyttä myytte porton lailla,
- on arvokkaampaa olla sitä vailla,
- ja hulluus, jossa terävä on kärki,
- on paljon parempi kuin tylsä järki.
- Hei, kuinka korkealle räiskyy rapaa,
- kun hevoseni tallaa hyvää tapaa! –
- Ja esteettiset esteet niinkuin oljet
- sun jalkoihisi murtuu, kun sä poljet!
- Hei, hepo, – aita kaatui – anna mennä! –
- ja pienten huoneittenkin yli lennä! –
- Noin! Yli kaiken soveliaan rajan
- vie hurja ratsu hurjan ratsastajan.
- Te töllistellen katselette: mistä
- on moinen hurja hurmanhenki tullut? –
- Mä tulen suoraa päätä helvetistä
- ja sieltä mull’ on haaveiluni hullut,
- kuilusta, miss’ on kuvaamaton kurjuus –
- siks olennossani on hornan hurjuus. –
- Mä sinne jouduin hyveitteni tähden,
- ja siks nyt sieltä vaeltamaan lähden.
- Ei mua hallita voi pahahenki,
- ei – perkele on minulle vaan renki!
- Oi kuulkaa, konnat, kuinka teitä parjaan!
- Jumalansanaa julmaa saatte kuulla.
- Piiskani pieksen rikki nautakarjaan,
- sen paimenet lyön aasin leukaluulla.
- Enkelinpuvut revin riekaleiksi,
- jumalankuvat pirston pirstaleiksi.
- Mä säästän syntisen ja tuhoon hurskaan,
- valkoisen valhekuoren musertaen,
- ja hänen mustan sydämensä murskaan
- totuuden niukan esiin pusertaen.
- Mä kovin kourin tartun konnan niskaan,
- taivaasta hänet helvettihin viskaan.
- Te konnat! Katse ympärinne luokaa!
- Näättekö: lesket huokaa huolissansa,
- ja orpolapset anelevat ruokaa,
- kun nälkä kurnii heidän suolissansa. –
- Huutava vääryys, mielivalta, nurjuus
- on kulttuurinne tulos, kansan kurjuus!
- Mammonan palkkarengit! Kuuletteko
- kahleitten kauheata kalistusta? –
- Jokohan orja nousee – luuletteko?
- Ei – hän vain pyytää vähän valistusta.
- Te voitte antaa lisää pimitystä,
- vaan käyttää valistuksen nimitystä. –
- Vain hiukan punamultaa, hiukan nokee,
- niin koht’ on orjaraukka umpisokee.
- Voi sentään kohta käydä hiukan toisin:
- voi nousta kansa kovakohtaloisin.
- Kun se vain kerran huomaa koirankurin,
- se paiskaa koko valheen vallan nurin.
- Ken toisille on onnenehdot luonut,
- vaan kärsimyksen maljan itse juonut,
- voi onnen ottaa, turmiota tuottaa
- ja kärsimyksen maljan teille juottaa.
- Te kuningasten kuvain kumartajat!
- Ei koita koskaan enää entisajat,
- ei palaa päivä, jok’ on mennyt mailleen.
- Kun ikeen niskoiltansa puistaa kansa,
- vie horna valtiaat, ja lakeijansa –
- ne saavat seuraa tehdä valtiailleen.
- – – –
- Jo lauhtuu mieli ratsun, ratsastajan,
- kun suoraan kohti aurinkoa ajan. –
- Niin korskeana astuu pegasoni –
- ei mikään kuormajuhta, kauppakoni! –
- Ei ruoska koskaan koskenut sen selkää,
- ei valoa, vaan varjoa se pelkää.
- Sen kanssa itselleni tietä raivaan,
- luon itselleni uuden maan ja taivaan.
- Esille, koirat, käykää luolistanne
- ja maha maassa häntää heiluttakaa!
- Mä vapautan teidät huolistanne, –
- oon rauhallinen taas ja vallan vakaa,
- oon lauhtunut ja tyynnä virtaa veri –:
- Ei viel’ oo aika leipäaatteen kuolla!
- Jos kohta ette taivastani peri,
- niin – saatte hiukan saappaitani nuolla,
Lähde: Uskela, Kaarlo 1921: Pillastunut runohepo: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.