Pikku Eyolf: Toinen näytös
| Ensimmäinen näytös | Toinen näytös. Pikku Eyolf Kirjoittanut Henrik Ibsen |
Kolmas näytös |
(Pieni, kapea laakso Allmersin metsässä, rannalla. Vasemmalla korkeita, vanhoja puita nojallaan. Perällä kallionuomassa virtaa puro, joka katoaa kivien väliin metsänrinteessä. Polku kiemurtaa puron vartta. Oikealla ainoastaan yksityisiä puita, joitten välistä vilkkuu vuono. Edessä näkyy venevalkaman nurkkaa veneineen. Vasemmalla vanhojen puitten juurella pöytä, jonka ääressä rahi ja pari tuolia, jotka kaikki ovat tehty hienoista karsikoista. On raskas, sateinen päivä, kiitäviä kuuropilviä).
(Alfred Allmers, samassa pukineessa kuin edellä, istuu rahilla lynkäpäisillään pöytää vasten. Hattu pöydällä edessä. Hän tuijottaa liikkumattomana ja tajuttomasti vuonolle).
(Vähän myöhemmin tulee Asta Allmers metsätietä. Hänellä on sateensuoja avattuna).
ASTA,
(menee hiljaa ja varovasti hänen luo).
Alfred, sinun ei pitäisi istua täällä tässä rumassa ilmassa.
ALLMERS,
(nyökäyttää pitkäveteisesti vastaamatta mitään).
ASTA,
(sulkee sateensuojan).
Olen kauan aikaa kuleksinut hakemassa sinua.
ALLMERS,
(väreettömästi).
Kiitos.
ASTA,
(siirtää tuolin ja istuu hänen luo).
Oletko kauankin istunut täällä? Koko ajanko?
ALLMERS,
(ei vastaa. Vähän ajan kuluttua sanoo hän).
Ei, minä en voi sitä käsittää. Minusta on kerrassaan mahdotonta, – tämä.
ASTA,
(osanottavasti laskee kätensä hänen käsivarrelleen).
Sinua Alfred parka.
ALLMERS,
(tuijottaa häneen).
Onko se siis ainakin totta, Asta? Vai olenko tullut hulluksi? Vai uneksinko minä? Niin, jospa se olisikin vain unta! Ajattele, miten suloista, jos minä nyt olisin herännyt!
ASTA.
Oh, jospa tosiaan voisin sinut herättää.
ALLMERS,
(katsoo vuonolle).
Miten säälimättömältä vuono näyttää tänään. Se on niin raskas ja horruksissa. Lyijyn harmaa, – kellanvälkkeellä, – ja kuvastaa kuuropilvet pintaansa.
ASTA,
(rukoilevasti).
Elä istu, Alfred, tässä tuijottamassa vuonolle!
ALLMERS,
(kuulematta häntä).
Sellainen se on pinnaltaan. Mutta syvällä, – siellä kulkee äkeä pohjavirta –
ASTA,
(tuskalla).
Vaan Jumalan tähden, – elä ajattele syvyyttä!
ALLMERS,
(katsoo lempeästi häneen).
Sinä luulet, että hän makaa tuossa aivan lähellä? Vaan ei, Asta. Elä usko sitä. Sinun tulee huomata, että tässä käy väkevä virta. Mereen asti.
ASTA,
(heittäytyy, nyyhkyttäen, pöytää vasten, kädet kasvoilla).
Hyvä Jumala, – hyvä Jumala!
ALLMERS,
(raskaasti).
Sen vuoksi on pikku Eyolf joutunut niin kauas – kauas pois meistä muista.
ASTA,
(katsoo pyytävästi häneen).
Voi, Alfred, elä puhu mitään sellaista!
ALLMERS.
Sinähän voit itse sen laskea. Joka olet niin terävä –. Kahdeksan – yhdeksänkolmatta tunnin –. Odotahan –! Odotahan –!
ASTA,
(huutaa ja panee kädet korvilleen).
Alfred!
ALLMERS,
(hieroo käsiä lujasti pöytään).
Vaan voitko käsittää tarkoitusta siinä, mitä?
ASTA,
(katsoo häneen).
Missä niin?
ALLMERS.
Siinä, mikä on tehty minua ja Ritaa vastaan.
ASTA.
Tarkoitusta siinä?
ALLMERS,
(kärsimättömästi).
Niin, tarkoitusta, sanon minä. Sillä joku tarkoitus kai siinä lienee. Elämä, olemassaolo, – sattuma ei voi olla niin aivan aiheetonta.
ASTA.
Niin, kuka voi sanoa mitään varmaa niistä asioista, rakas Alfred?
ALLMERS,
(nauraa katkerasti).
Tosiaan, sinä voit olla oikeassa. Ehkä kaikki menee siis umpimähkään. Hoitaa itsensä kuin ajelehtiva laivanhylky peräsittömänä. Totta tosiaan, niin voi yhtähyvin ollakin. – Siltä se ainakin näyttää.
ASTA,
(ajatuksissaan).
Jospa se nyt ainoastaan näyttäisi –?
ALLMERS,
(kiihkeästi).
Vai niin? Sinä voit siis ehkä selittää minulle. Minä en voi (lienteämmin). Täällä on Eyolf ja on juuri alkamassa henkisesti itsetietoista elämää. Hänessä on niin monet mahdollisuudet. Ja suuret mahdollisuudet. Olisi täyttänyt minun elämäni ilolla ja ylpeydellä. Ja sitte ei tarvita muuta kuin että vanha hupsu nainen tulee – ja näyttää koiraa pussissa –
ASTA.
Vaan emmehän tiedä, miten se oikeastaan on tapahtunut.
ALLMERS,
Tiedämmehän. Pojathan näkivät hänen soutavan vuonon yli. He näkivät Eyolfin seisovan yksinään laiturin partaalla. Näkivät hänen tuijottavan hänen jälkeen – ja aivan kuin pyörtyvän (vavisten). Ja niin Eyolf syöksähti alas – ja katosi.
ASTA.
Niin, niin. Vaan kuitenkin –
ALLMERS.
Hän on vetänyt Eyolfin syvyyteen. Siitä saat olla varma.
ASTA.
Vaan, rakas Alfred, minkä vuoksi hän olisi sen tehnyt?
ALLMERS.
Niin – siinäpä juuri se onkin kysymys! Minkä vuoksi hän? Siinä ei ole mitään kostoa takana. Ei mitään sovitusvaatimusta, tarkoitan. Eyolf ei ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Ei ole ärsytellyt tuota naista. Ei ole viskellyt kivillä hänen koiraansa. Ei ollut nähnytkään koko olentoa eikä hänen koiraansa ennen kuin eilen. Ei mitään kostoa siis. Niin aiheetonta kaikki. Niin järjetöntä, Asta. – Ja kuitenkin maailmanjärjestys on sen tarpeessa.
ASTA.
Oletko puhellut Ritan kanssa näistä asioista?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Minusta tuntuu, että voin puhella tällaisesta paremmin sinun kanssasi (hengittää syvään). Ja kaikesta muustakin.
(Asta ottaa taskustaan neulomatarpeita ja pienen paperikääryn, Allmers istuu ja tajuttomasti katselee).
ALLMERS.
Mitä sinulla on siinä, Asta?
ASTA,
(ottaa hänen hattunsa).
Vähän mustaa harsoa.
ALLMERS.
Oh, mitä sillä?
ASTA.
Rita pyysi minun laittamaan sinulle. Laitanko?
ALLMERS.
No niin, kernaasti minun puolestani.
(Asta ompelee harsoa hattuun).
ALLMERS,
(istuu ja katselee häneen).
Missä Rita?
ASTA.
Hän on kävelemässä puutarhassa, luulen minä. Borghejm on hänen kanssaan.
ALLMERS,
(vähän ihmetellen).
Vai niin. Onko Borghejm täällä tänäänkin?
ASTA.
On. Hän tuli puolipäivän junalla.
ALLMERS.
Sitäpä en olisi luullut.
ASTA,
(ompelee).
Hän piti niin sydämmellisesti Eyolfista.
ALLMERS.
Borghejm on uskollinen sielu, Asta.
ASTA,
(hiljaisesti, lämmöllä).
On; hän on todellakin uskollinen. Se on varma.
ALLMERS,
(kiinnittää katseensa häneen).
Sinä pidät hänestä.
ASTA.
Pidän.
ALLMERS.
Vaan et kuitenkaan voi suostua –?
ASTA,
(keskeyttäen).
Hyvä Alfred, elä puhu siitä!
ALLMERS.
Niin vaan – sano minulle ainoastaan, minkä vuoksi et voi –?
ASTA.
Minä pyydän sydämmestäni. Elä utele minulta. Sillä se on niin kiduttavaa minulle. – Kas niin. Nyt on hattu valmis.
ALLMERS.
Kiitos.
ASTA.
Vaan sitte vielä vasempaan käsivarteen.
ALLMERS.
Siihenkikö harso?
ASTA.
Niin, se kuuluu asiaan.
ALLMERS.
Noo, kun niin tahdot.
(Asta siirtyy lähemmäs ja alkaa ommella).
ASTA.
Pidähän kätesi yhdessä kohti. Niin että en pistä sinua neulalla.
ALLMERS,
(puolittain hymyillen).
Tämähän on niinkuin ennen muinoin.
ASTA.
Niinkö sinustakin?
ALLMERS.
Silloin kuin olit pieni tyttö, niin istuit näin ja laittelit vaatteitani.
ASTA.
Minkä osasin.
ALLMERS.
Ensimmäinen, minkä minulle ompelit – sekin oli musta harso.
ASTA.
Vai niin?
ALLMERS.
Ylioppilaslakkiini. Sillä kertaa oli isä meiltä kuollut.
ASTA.
Ompelinko minä silloin? – Ajattelepas, kun en sitä muista.
ALLMERS.
Niin; sinähän olitkin niin pieni silloin.
ASTA.
Niin, pieni olin vielä.
ALLMERS.
Ja sitte kaksi vuotta sen jälkeen, – kun äitisi kuoli, – ompelit suuren harson hihaan minullekin.
ASTA.
Minusta niin piti olla.
ALLMERS,
(taputtaa hänen kättään).
Niin, niin, niinhän piti ollakin, Asta. – Ja kun me niin olimme jääneet yksinämme maailmaan, me kaksi – Joko se on valmis?
ASTA.
Jo (kokoo ompelutarpeet). Se oli kuitenkin suloinen aika, Alfred. Me kaksi yksinämme.
ALLMERS.
Oli se. Niin kovasti kuin saimmekin kärsiä.
ASTA.
Sinä se kärsiä sait.
ALLMERS,
(virkistyneempänä).
Kärsiä sait sinäkin, tavallasi, – (hymyilee) sinä minun rakas, uskollinen – Eyolfini.
ASTA.
Uh, – elä muistuta minulle tuota tyhmää hölpätystä nimellä.
ALLMERS.
Jos vain sinä olisit ollut poika, niin olisi nimesi ollut Eyolf.
ASTA.
Niin, niin, jos. Vaan kun sinä sitte tulit ylioppilaaksi – (hymyilee ehdottomasti). Ajattele, että sinä sittekin vielä olit niin lapsellinen.
ALLMERS.
Minäkö se olin lapsellinen!
ASTA.
Niin se minusta nyt todellakin tuntuu, kun muistelen sitä. Sillä sinä häpeilit sitä, kun sinulla ei ollut yhtään veljeä. Ainoastaan sisar.
ALLMERS.
Ei, kuule! Sinä se häpeilit.
ASTA.
Ehkäpä minä myöskin. Ja minun kävi sinua sääliksi –
ALLMERS.
Niin, niin. Ja sitte sinä löysit minun vanhat vaatteeni, joita poikasempana olin pitänyt –
ASTA.
Sievät pyhävaatteet. Muistatko, sininen pusero ja polvihousut?
ALLMERS,
(katseensa viipyy Astassa).
Muistan aivan selvään sinun, kuin sinä puit ne päällesi ja kulit niissä.
ASTA.
Niin, vaan minä pukeusin niihin ainoastaan silloin, kun olimme kotona kahden.
ALLMERS.
Ja niin tosissamme olimme. Ja minä kutsuin sinua aina Eyolfiksi.
ASTA.
Vaan, Alfred, et suinkaan ole tätä kertonut Ritalle?
ALLMERS.
Kyllä minä muistelen kertoneeni sen hänelle erään kerran.
ASTA.
No mutta Alfred, miten olet voinut kertoa sellaista!
ALLMERS.
Niin, näetkös – vaimolleenhan kerrotaan kaikki tyyni.
ASTA.
Niin, niin taidetaan tehdä, luulen minä.
ALLMERS.
(aivan kuin heräten, lyö otsaansa ja hypähtää ylös).
Ooh, – että minä voin istua tässä ja –
ASTA,
(nousee, katsoo huolestuneena häntä).
Mikä sinulla on?
ALLMERS.
Hän melkeen joutui pois. Kerrassaan pois joutui hän.
ASTA.
Eyolf!
ALLMERS.
Tässä minä istuin ja elin muistoissa. Eikä hän ollut mukana.
ASTA.
Oli, Alfred, – pikku Eyolf oli taustana kaikessa.
ALLMERS.
Ei hän ollut. Hän liukui pois mielestäni. Ajatuksistani. Minä en nähnyt häntä edessäni silmänräpäystäkään sillä aikaa, kun istuimme ja puhelimme yhdessä. Unohutin hänet koko siksi pitkäksi aikaa.
ASTA.
Vaan täytyyhän sinun saadakin vähän levätä surussasi.
ALLMERS.
Ei, ei, ei, – sitä juuri en saa! Siihen minulla ei ole lupaa. Ei ole oikeutta. – Eikä sydäntäkään (menee liikutettuna oikealle). Minun on vain viipyminen tuolla, missä hän makaa ja ajelehtaa syvyydessä!
ASTA,
(hänen jälkeen, pitää kiinni hänestä).
Alfred, – Alfred! Elä mene vuonolle!
ALLMERS.
Minun täytyy hänen luo! Päästä minut Asta! Minun täytyy saada vene.
ASTA,
(kauhuissaan).
Elä mene vuonolle, sanon minä!
ALLMERS,
(taipuen).
Ei, ei, – minä en mene. Anna minun vain olla.
ASTA,
(vie hänet pöydän luo).
Sinun täytyy leväyttää ajatuksiasi. Tule tänne istumaan.
ALLMERS,
(aikoo istua rahille).
Niin, niin – miten tahdot.
ASTA.
Ei, elä istu siihen.
ALLMERS.
Anna minun istua tähän.
ASTA.
Ei; elä siihen! Sillä sitte sinä istut vain ja katselet tuonne – (pakottaa hänet istumaan tuolille, selin oikealle). Kas niin. Nyt sinun on hyvä istua (istuu itse rahille). Ja nyt puhelemme vähän yhdessä.
ALLMERS,
(huokaa).
Tekisi hyvää saada haihdutetuksi kaipuu ja suru hetkiseksi.
ASTA.
Sinun täytyy, Alfred.
ALLMERS.
Vaan enkö minä sinusta ole kauhean veltto ja tarmoton, – kun minä voinkin unohuttaa.
ASTA.
Et olekaan. Sillä onhan ihan mahdotonta alinomaa kiertää ajatuksillaan yhtä ainoaa asiaa.
ALLMERS.
Niin, minulle se on mahdotonta. Ennen kuin sinä tulit minun luo, istuin minä täällä ja tuskailin sanomattomasti tässä ahdistavassa ja jäytävässä surussa –
ASTA.
Niin?
ALLMERS.
Ja uskotko, Asta –? Hm –
ASTA.
Niin mitä?
ALLMERS.
Keskellä tuskaa takerruin arvailemaan, mitä on päivälliseksi tänään.
ASTA,
(tyynnytellen).
Niin, niin, kunhan se vain on leväykseksi, niin –
ALLMERS.
Niin, ajattele sinä, – minusta tuntui, että Siinä oli aivan kun leväystä (ojentaa hänelle kätensä yli pöydän). Miten onkaan hyvä, että sinä olet minulla, Asta. Siitä minä olen niin iloinen. Iloinen, iloinen – keskellä surua.
ASTA,
(katsoo vakavasti häneen).
Ennen kaikkea tulee sinun olla iloinen siitä, että sinulla on Rita.
ALLMERS.
Niin, se on selvä itsestään. Vaan Ritan kanssa minä en ole sukua. Hän ei ole sama kuin sisar.
ASTA,
(jännitettynä).
Arveletko niin, Alfred?
ALLMERS.
Niin, meidän suku on jotakin aivan erikoista (puolittain leikillä). Aina meillä on ollut kirkkaita kirjaimia nimessä. Olemmehan usein ennenkin siitä puhelleet? Ja sukulaisemme – kaikki ovat he yhtä köyhiä. Ja kaikilla meillä on samanlaiset silmät.
ASTA.
Onko minullakin –?
ALLMERS.
Ei, sinä olet aivan äitiisi. Et ole muitten näköinen ollenkaan. Et edes isänkään näköinen. Vaan kuitenkin.
ASTA.
Kuitenkin –?
ALLMERS.
Niin, minä luulen, että yhteiselämä on muodostanut meidät molemmat toistemme kuvan mukaan. Henkisesti, tarkoitan.
ASTA,
(hellästi liikutettuna).
Elä sano, Alfred. Minä se olen muodostunut sinun mukaasi. Ja sinulle minä olen velassa kaikesta, – kaikesta hyvästä maailmassa.
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Sinä et ole velassa minulle mistään, Asta. Päinvastoin –
ASTA.
Kaikesta minä olen sinulle velassa! Se sinun täytyy tunnustaa itsellesi. Mikään uhraus ei ole ollut sinulle raskas –
ALLMERS,
(keskeyttäen).
Mitä – uhraus! Elä virka mitään sellaista. – Minä olen ainoastaan pitänyt sinusta, Asta. Siitä saakka, kun olit vielä pieni lapsi (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Ja minusta aina tuntui, että minulla oli niin paljon väärintekoa hyvitettävä.
ASTA,
(ihmetellen).
Väärintekoa! Sinulla?
ALLMERS.
Ei juuri omasta puolestani. Vaan –
ASTA.
Vaan –?
ALLMERS.
Isämme puolesta.
ASTA,
(nousee puolittain, rahilta).
Isän –! (istuu taas). Mitä sillä tarkoitat, Alfred?
ALLMERS.
Isä ei ollut koskaan oikein hyvä sinulle.
ASTA,
(kiihkeästi).
Oo, elä sano sitä!
ALLMERS.
Sanon, sillä se on totta. Hän ei sinusta pitänyt. Ei niin, kuin hänen olisi tullut pitää.
ASTA.
(välttäen).
Ei ehkä niin, kuin hän sinusta piti. Sehän olikin luonnollista.
ALLMERS,
(kiinteästi).
Ja äidillesikin oli hän usein ankara. Kaikin puolin viime vuosina.
ASTA.
(hiljaa).
Äiti oli paljo, niin paljoa nuorempi kuin hän. Muista se.
ALLMERS.
Luuletko, että he eivät oikein sopineet toisilleen?
ASTA.
Ehkä eivät sopineet.
ALLMERS.
Niin, vaan kuitenkin –. Isä joka muuten oli niin lempeä ja lämminsydämminen –. Niin ystävällinen kaikille ihmisille –
ASTA,
(hiljaa).
Äitikään ei aina ollut, niinkuin hänen olisi pitänyt olla.
ALLMERS,
Äitisikö ei olisi ollut –!
ASTA,
Ei ehkä aina.
ALLMERS.
Isää kohtaanko, tarkoitat!
ASTA,
Niin.
ALLMERS.
En minä koskaan huomannut mitään sellaista.
ASTA,
(taistellen itkua vastaan, nousee).
Oh, rakas Alfred, – anna heidän levätä, – jotka poissa ovat.
(Hän menee yli oikealle puolelle).
ALLMERS.
(nousee).
Niin, antaa heidän levätä (vääntää käsiään). Vaan ne, jotka poissa ovat, – ne eivät anna meidän levätä, Asta. Ei yöllä eikä päivällä.
ASTA,
(katsoo lämpöisesti häneen).
Ajan ollen on kaikki tuntuva helpommalle, Alfred.
ALLMERS.
(katsoo avuttoman näköisenä häneen).
Niinkö, sinäkin luulet? – Vaan millä tavoin voin elää nämä kauheat, ensimmäiset päivät (käheästi). Sitä minä en jaksa ajatella.
ASTA,
(pyytävästi, panee kätensä hänen olkapäilleen).
Mene Ritan luo. Minä pyydän hartaasti.
ALLMERS.
(kiivaasti, vetäytyy pois).
Ei, ei, ei, – elä puhu siitä! Sillä minä en voi, näetkös (rauhallisemmin). Anna minun olla täällä sinun kanssasi.
ASTA.
Minä en lähde luotasi.
ALLMERS,
(tarttuu hänen käteen ja pitää siitä).
Kiitos (katsoo jonkun aikaa vuonolle). Missä minun pikku Eyolfini on nyt? (hymyilee raskaasti Astalle). Voitko minulle sitä sanoa – sinä, minun suuri, viisas Eyolfini? (pudistaa päätään). Ei kukaan koko maailmassa voi minulle sitä sanoa. Minä tiedän ainoastaan sen kauhean seikan, että minulla ei ole Eyolfia enään.
ASTA,
(katsoo vasemmalle ja vetää pois kätensä).
Nyt tulevat he.
(Rouva Allmers ja insinööri Borghejm tulevat metsätietä; rouva Allmers edellä; Borghejm jälessä. Rouva Allmers on mustissa, musta harso pään yli. Sateensuoja kainalossa).
ALLMERS,
(menee vastaan).
Miten on sinun laitasi, Rita?
RITA.
(menee hänen ohi).
Oh, älä kysele.
ALLMERS.
Mitä sinä tänne tulit?
RITA.
Tulin katsomaan sinua. Mitä sinä teet?
ALLMERS,
En mitään. Asta tuli minun luo.
RITA.
Vaan ennen kuin Asta tuli? Olet ollut poissa luotani koko edeltäpuolisen.
ALLMERS.
Minä olen istunut täällä ja katsellut vuonolle.
RITA,
Uh, – että voitkin!
ALLMERS.
(kärsimättömästi).
Minä olen mieluummin nyt yksin!
RITA,
(kuleksii rauhattomana ympäriinsä).
Voit istua liikkumatta yhdessä kohti!
ALLMERS,
Minullahan ei ole tämän taivaallista toimitettavaa.
RITA.
Minä en voi saada rauhaa missään. Vielä vähemmin täällä, – kun vuono on juuri tuossa.
ALLMERS.
Sepä se onkin, että vuono on niin lähellä.
RITA.
(Borghejmille).
Eikö teistäkin hänen pitäisi tulla, sisään meidän toisten kanssa?
BORGHEJM,
(Allmerssille).
Minä luulen, että se olisi teille parasta.
ALLMERS.
Ei, ei, – antakaa minun olla, missä olen.
RITA.
Sittepä jään minä sinun luo, Alfred.
ALLMERS.
Jää vain. – Jää sinäkin, Asta.
ASTA,
(kuiskaa Borghejmille).
Antaa heidän jäädä kahden!
BORGHEJM.
Neiti Allmers, – mennäänkö vähän kävelemään – pitkin rantaa? Vihoviimeisen kerran?
ASTA,
(ottaa sateensuojansa).
Tulkaa. Mennään vähän kävelemään.
(Asta ja Borghejm menevät yhdessä venevalkaman taakse).
(Allmers kulkee vähän aikaa ympäriinsä. Istuu sitte muutamalle kivelle puitten alle etualalla, vasemmalla).
RITA,
(tulee lähemmäksi ja seisoo hänen edessään kädet ristissä riippuen).
Voitko sinä, Alfred, ajatella sitä – että me olemme menettäneet Eyolfin?
ALLMERS,
(katsoo raskaasti eteensä).
Saamme tottua sitä ajattelemaan.
RITA.
Minä en voi. Minä en voi. Ja tuo kauhistava näky, joka on vaivaava minua koko elämänikäni.
ALLMERS,
(katsoo ylös häneen).
Mikä näky? Mitä sinä olet nähnyt?
RITA.
Minä en itse ole nähnyt mitään. Olen kuullut vain kerrottavan. Oh –!
ALLMERS.
Kerro se suorastaan heti!
RITA.
Minä sain Borghejmin lähtemään kanssani laiturille –
ALLMERS.
Mitä sinä sinne?
RITA.
Kyselemään pojilta, miten kaikki oli käynyt.
ALLMERS.
Senhän tiesimme jo.
RITA.
Me saimme lisää tietoja.
ALLMERS.
No mitä?
RITA.
Ei se ole totta, että hän katosi heti.
ALLMERS.
Nytkö he sen tunnustavat?
RITA.
Niin. He kertoivat nähneensä Eyolfin makaavan pohjassa. Syvällä kirkkaassa vedessä.
ALLMERS,
(hammasta purren).
Eivätkä pelastaneet häntä!
RITA.
Eivät kai voineet.
ALLMERS.
He osaavat uida, – jok’ikinen. – Kertoivatko he, millä tavoin hän makasi silloin, kun he näkivät hänen?
RITA.
Kertoivat. Sanoivat, että hän makasi selällään. Ja suuret silmänsä auki.
ALLMERS.
Silmät auki. Vaan aivan liikkumatta?
RITA.
Niin, aivan liikkumatta. Ja sitte tuli joku ja sieppasi mukaansa hänet. He sanoivat sitä virrankäynniksi.
ALLMERS,
(nyökyttää pitkäveteisesti).
Se siis oli viimeinen näky.
RITA,
(itkun tuskalla).
Niin.
ALLMERS,
(jysähtelevällä äänellä).
Eikä koskaan, – ei koskaan enään saa kukaan häntä nähdä.
RITA,
(voivotellen).
Yöt päivät on hän silmissäni, makaavana siellä pohjassa.
ALLMERS,
Suuret silmänsä auki.
RITA,
Niin, suuret silmänsä auki. Minä näen ne! Minä näen ne edessäni!
ALLMERS,
(nousee hitaasti ja katsoo Ritaa tyynen uhkaavasti).
Olivatko ne pahat, ne silmät, Rita?
RITA,
(kalpenee).
Pahat –!
ALLMERS,
(menee aivan lähelle häntä).
Olivatko ne pahat silmät, jotka tuijottivat ylös? Sieltä syvyydestä?
RITA,
(väistyy takasin).
Alfred –!
ALLMERS,
(seuraa).
Vastaa minulle! Olivatko ne pahat lapsensilmät?
RITA,
(huutaa).
Alfred! Alfred!
ALLMERS.
Nyt olemme sen perille päässeet, – mitä sinä, Rita, toivoit.
RITA.
Minä! Mitä minä toivoin?
ALLMERS.
Että Eyolfia ei olisi.
RITA.
En sinä ilmoisna ikänä minä ole sitä toivonut! Vaan sitä minä toivoin, että Eyolf ei olisi meidän kahden välissä.
ALLMERS.
No niin, – ei hän enää olekaan.
RITA,
(hiljaa, tuijottaa eteensä).
Ehkä hän nyt vasta onkin (luhistuu kokoon). Oo, tuo kauhistava näky!
ALLMERS,
(nyökyttää).
Niin, nuo pahat lapsensilmät!
RITA.
Elä, elä, Alfred! Minä pelkään sinua! Tuollaisena en ole koskaan ennen sinua nähnyt.
ALLMERS,
(katsoo ankarasti ja kylmästi häneen).
Suru tekee kiusalliseksi ja häijyksi.
RITA,
(peloissaan, vaan kuitenkin uhkamielisenä).
Siltä minustakin tuntuu.
(Allmers menee oikealle ja katselee vuonolle. Rita istuu pöydän ääreen. Lyhyt äänettömyys).
ALLMERS,
(kääntää kasvonsa häneen).
Sinä et koskaan ole pitänyt hänestä oikein täydellisesti. Et koskaan!
RITA,
(kylmästi, itsensä hillitsevästi).
Eyolf ei koskaan tahtonut kiintyä minuun kokonaan.
ALLMERS.
Sillä sinä et sitä halunnutkaan.
RITA.
Minä halusin. Hartaasti halusin. Vaan siinä oli joku tiellä. Aivan alusta alkaen.
ALLMERS,
(kääntyy kokonaan).
Minäkö olin tiellä, sitäkö tarkoitat?
RITA.
Et sinä. Et ensi alussa.
ALLMERS,
(menee lähemmäs).
Kukas sitte?
RITA.
Täti.
ALLMERS,
Asta?
RITA.
Niin juuri. Asta oli sulkemassa minulta tien.
ALLMERS.
Sanotko niin, Rita?
RITA.
Sanon. Asta, – hän kiinnitti Eyolfin itseensä – aina siitä saakka kuin tapahtui – tuo onnettomuus.
ALLMERS.
Jos hän sen tekikin, niin teki hän sen rakkaudesta.
RITA,
(kiihkeästi).
Sepä se juuri! Minä en kärsi mitään jakamista toisen kanssa – rakkaudessa.
ALLMERS.
Me kahden olisimme jakaneet hänen välillämme rakkaudessa.
RITA,
(katsoo halveksivasti).
Me? Oh, sinä oikeastaan et ole koskaan tuntenut rakkautta häneen. Et sinäkään.
ALLMERS,
(katsoo hämmästyneenä häneen).
Minäkö en ole –!
RITA.
Niin, sinä et ole. Sinähän olit niin kokonaan kiintynyt tuohon kirjaasi – vastuunalaisuudesta.
ALLMERS,
(voimakkaasti).
Niin, niin olinkin. Vaan senpä sitte, niinkuin tiedät, – uhrasin minä Eyolfin takia.
RITA.
Et rakkaudesta häneen.
ALLMERS.
Minkäs takia luulet, sen tehneeni?
RITA.
Siitä syystä, että sinua jäyti luottamattomuus itseesi. Sinä olit alkanut epäillä tuota uskoasi, että sinulla oli muka joku suuri kutsumus, jonka eteen elää täällä maailmassa.
ALLMERS,
(tutkivasti).
Oletko voinut huomata jotakin sellaista minusta?
RITA.
Olen – aina vähin erin. Ja sitte sinä tarvitsit jotakin uutta, joka voisi tyydyttää sinua. Minä en enään ollut sinulle kylliksi.
ALLMERS.
Se on muuttuvaisuuden laki, Rita.
RITA.
Sen vuoksi sinä olisit tehnyt ihmelapsen pikku Eyolf-parasta.
ALLMERS.
Se ei ollut aikomukseni. Minä tahdoin, tehdä hänestä onnellisen olennon. Sitä ainoastaan tarkoitin.
RITA.
Vaan et rakkaudesta häneen. Mene itseesi! (synkkyys äänessä). Ja tutki kaikkea sitä, mitä on siinä alla – ja takana.
ALLMERS,
(karttaa hänen katsettaan).
Siinä on jotakin, josta sinä tahdot päästä.
RITA.
Sinä myöskin.
ALLMERS,
(katsoo miettiväisenä häneen).
Jos niin on, kuin sinä ajattelet, niin me kaksi emme ole todellakaan koskaan omistaneet omaa lastamme.
RITA.
Emme olekaan. Emme täydellisesti rakkaudessa.
ALLMERS.
Ja kuitenkin me tässä nyt olemme ja suremme niin katkerasti häntä.
RITA.
Niin, eikö se ole ihmeellistä ajatella? Surra tällä tavoin pientä ventovierasta poikaa.
ALLMERS,
(huudahtaen).
Mutta elä nyt kuitenkaan sano häntä ventovieraaksi!
RITA,
(pudistaa raskaasti päätään).
Me emme voittaneet koskaan pojan rakkautta, Alfred. En minä. Etkä sinäkään.
ALLMERS,
(vääntää käsiään).
Ja nyt se on myöhäistä. Myöhäistä.
RITA.
Ja niin aivan lohdutonta – kaikki.
ALLMERS,
(äkkiä nousten).
Sinä tässä olet syyllinen!
RITA,
(nousee).
Minä!
ALLMERS.
Niin, juuri sinä! Sinun on syysi, että hänestä tuli – sellainen kuin tuli! Sinun on syysi, että hän ei voinut pelastaa itseään hukkumasta.
RITA,
(torjuen).
Alfred, – elä sinä sysää syytä minuun!
ALLMERS,
(enemmän ja enemmän kiihottuneena).
Vaan minä syytän sinua sittekin! Sinä annoit pienen lapsen maata ja olla oman onnensa nojassa pöydällä.
RITA.
Hän makasi niin hyvästi pehmoisissa patjoissa. Ja näytti siinä niin turvalliselta. Ja sinähän olit luvannut pitää huolta hänestä.
ALLMERS.
Niin olinkin – (matalammalla äänellä). Vaan sitte tulit sinä, sinä, sinä, – ja houkuttelit minut luoksesi.
RITA,
(katsoo uhkamielisesti häneen).
Ohoo, sano paremminkin, että sinä unohutit sekä lapsen että kaiken muunkin.
ALLMERS,
(hillityllä raivolla).
Niin, se on totta (hiljempaa). Lapsen unehutin minä – sinun syleilyissäsi.
RITA,
(liikutettuna).
Alfred! Alfred, – se on sinulta inhottavasti!
ALLMERS,
(hiljaisesti, puristaa kätensä nyrkkiin Ritaa vastaan).
Sillä hetkellä tuomitsit sinä pikku Eyolfin kuolemaan.
RITA,
(hurjasti).
Sinä myöskin! Sinä myöskin, – jos kerran niin on!
ALLMERS.
Niin, – vaadi sinä minua myöskin tilille, – jos niin tahdot. Me molemmat olemme rikollisia. Ja sen vuoksi oli Eyolfin kuolemassa siis kuitenkin kostoa.
RITA.
Kostoa?
ALLMERS,
(enemmän itseänsä hilliten).
Niin. Tuomitse itsesi ja minut. Nyt olemme saaneet, mitä olemme ansainneet. Salaisen, pelkurimaisen mielipahan annoimme pelottaa itsemme hänestä hänen eläissään. Meidän oli paha nähdä sitä, – sitä, jota hänen täytyi laahata mukanaan –
RITA,
(hiljaa).
Sauvaa.
ALLMERS.
Niin juuri, sauvaa. – Ja mitä me nyt tässä sanomme suruksi ja kaipaukseksi, – se on, Rita, omantunnon tuskaa. Eikä mitään muuta.
RITA,
(tuijottaa neuvottomana häneen).
Minusta tuntuu, että tämä vie epätoivoon, – saa meidät molemmat suorastaan hulluiksi. Sillä emmehän voi koskaan, – emme milloinkaan voi saada sitä sovitetuksi.
ALLMERS,
(tyynemmässä mielentilassa).
Minä näin unta Eyolfista viime yönä. Näin hänen tulevan laiturilta. Hän juoksi aivan kuin muutkin pojat. Hänelle ei ollut siis mitään tapahtunut. Ei sitä eikä tätä. Kalvaava todellisuus oli siis ainoastaan uni, ajattelin minä. Oh, kuinka kiitin ja ylistin – (keskeyttää) hm –
RITA,
(katsoo häneen).
Ketä?
ALLMERS,
(välttäen).
Ketä –?
RITA.
Niin; ketä kiitit ja ylistit?
ALLMERS.
Minähän makasin ja uneksin, kuulithan –
RITA.
Kiitit ja ylistit jotakin, johon et itse usko?
ALLMERS.
Minulle kuitenkin tuli mieleen sellaista. Minähän olin unessa.
RITA,
(syyttävästi).
Sinun ei olisi pitänyt tehdä minusta epäilijää.
ALLMERS.
Olisinko tehnyt oikein, jos olisin antanut sinun elää elämäsi tyhjissä luuloissa?
RITA.
Se olisi ollut minulle parempi. Sittehän olisi minulla ollut, millä lohduttaa itseäni. Nyt minä olen ja elän enkä tiedä ajatella sinne enkä tänne.
ALLMERS,
(katsoo terävästi häneen).
Jos nyt sinä voisit valita –. Jos voisit seurata Eyolfia sinne, missä hän nyt on –?
RITA.
Niin. Niin mitä sitte?
ALLMERS.
Jos sinä olisit aivan varma, että tapaisit hänet taas – tuntisit hänet – ymmärtäisit häntä –?
RITA.
Niin, niin; mitä sitte?
ALLMERS.
Tahtoisitko vapaaehtoisesti mennä hänen luo? Vapaaehtoisesti luopua kaikesta täällä? Jättää koko maallinen elämä? Tahtoisitko, Rita?
RITA,
(hiljaa).
Nytkö heti?
ALLMERS.
Niin. Tällä hetkellä. Vastaa. Tahtoisitko?
RITA,
(viivytellen).
En tiedä, Alfred. – En tahtoisi. Ensin tahtoisin olla jonkun aikaa täällä sinun luonasi.
ALLMERS.
Minun tähteni?
RITA.
Niin, ainoastaan sinun tähtesi.
ALLMERS.
Vaan sittepä? Tahtoisitko sitte –? Vastaa!
RITA.
Vaan mitä minun pitää vastata siihen? Enhän voisi mennä sinun luotasi. En koskaan! En koskaan!
ALLMERS.
Vaan jos nyt minä menisin Eyolfin luo? Ja sinä tietäisit varmaan, että sinä tapaisit hänen ja minun. Tahtoisitko tulla meidän luo?
RITA.
Tahtoisin. Niin mielelläni! Niin mielelläni! Vaan –
ALLMERS.
Vaan –?
RITA,
(huokaa hiljaa).
En voisi, – sen tunnen. En, en; minä kerrassaan en voisi! En vaikka kaiken taivaan suloisuuden perisin.
ALLMERS.
En minäkään.
RITA,
Niin. Sinäkään et voisi, Alfred. Niinkö?
ALLMERS.
En voisi. Täällä maailmassa on meidän elävitten koti.
RITA.
Niin, täällä on onni, jota ymmärrämme.
ALLMERS,
(synkästi).
Onni, – onni –
RITA.
Sinä arvelet varmaan, että onni – on meiltä ijäksi mennyt (katsoo tutkivasti häneen). Vaan jos –? (kiihkeästi). Ei, ei; minä en uskalla sanoa sitä! En ajatellakaan.
ALLMERS.
Vaan sanohan kuitenkin. Sano vain, Rita.
RITA,
(vitkastellen).
Emmekö voisi koettaa –? Eikö olisi mahdollista meidän voida unohuttaa hänet?
ALLMERS.
Unohuttaa Eyolf?
RITA.
Ei, vaan unohuttaa katumus ja tuska, sitä tarkoitin.
ALLMERS.
Toivoisitko sitä?
RITA.
Jos vain se olisi mahdollista (huudahtaen). Sillä tätä – en voi kestää! Emmekö voi keksiä mitään, joka saisi unohtamaan?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Mitähän voisi olla sellaista?
RITA.
Jos koetteeksi lähtisimme matkalle, johonkin hyvin kauas?
ALLMERS.
Kotoa pois? Sinä kun et viihdy missään muualla kuin täällä.
RITA.
Jos kutsuttaisiin paljon vieraita meillä käymään. Elettäisiin suuresti. Heittäytyisimme johonkin, mikä voisi huumata ja lieventää.
ALLMERS.
Sellaiseen elämään ei minusta ole. – Ei, – vaan mieluumminkin voin taas koettaa ryhtyä työhöni.
RITA,
(terävästi).
Työhösi? Joka on niin usein ollut sulkuna ja muurina meidän välillämme?
ALLMERS,
(vitkaan, katsoo jäykästi häneen).
Tästä lähtien täytyy aina olla sulku ja muuri meidän kahden välillä.
RITA.
Minkä vuoksi –?
ALLMERS.
Kuka tietää, eikö suuret, avonaiset lapsen silmät katso meihin yöt päivät.
RITA,
(hiljaa, vavisten).
Alfred, – se on kauheaa ajatella!
ALLMERS.
Rakkautemme on ollut kuin kuluttava tuli. Nyt se saa sammua –
RITA.
Sammua!
ALLMERS.
Se on sammunut, – toisessa meistä.
RITA,
(kuin jähmettyneenä).
Ja sitä rohkenet sanoa minulle!
ALLMERS,
(lempeämmin).
Se rakkaus on kuollut, Rita. Vaan siinä, jota minä nyt rikostoverinasi ja katumuskumppaninasi tunnen sinua kohtaan – näen minä hämärtävän aivan kuin ylösnousemisen –
RITA,
(rajusti).
Minä en välitä mistään ylösnousemisesta.
ALLMERS.
Rita!
RITA.
Minä olen lämminverinen ihmislapsi! Minä en kuleksi torkuksissa, – kalan veri suonissa (vääntelee käsiään). Olla kahlehdittuna elämänsä ijäksi – katumukseen ja suruun! Kahlehdittuna senlaisen kanssa, joka ei enään ole minun, minun, minun!
ALLMERS.
Sen täytyi niin päättyä joskus, Rita.
RITA.
Täytyikö sen niin päättyä! Sen, mikä alkoi molemminpuolisella vastarakkaudella.
ALLMERS.
Minä en alussa tuntenut vastarakkautta.
RITA.
Mitä sinä tunsit kaikkein ensiksi minua kohtaan?
ALLMERS.
Kammoa.
RITA.
Sen ymmärrän. Vaan miten sinut sittekin voitin?
ALLMERS,
(matalalla äänellä).
Sinä olit niin hurmaavan kaunis.
RITA,
(katsoo kysyvästi häneen).
Silläkö yksinään? Sano suoraan, Alfred. Silläkö vain?
ALLMERS,
(rohkaisten itsensä).
Ei yksistään sillä; vaan siinä oli sivussa muutakin.
RITA,
(huudahtaen).
Minäpä aavistan mitä siinä oli! ”Kullat ja maat, mannut”, niinkuin sinä sanot. Eikö niin, Alfred?
ALLMERS.
Niin.
RITA,
(katsoo hyvin syyttävästi häneen).
Kuinka saatoit, – miten voitkin, Alfred, sillä tavoin menetellä!
ALLMERS.
Minun oli ajatteleminen Astaa.
RITA,
(kiihkeästi).
Astaa, niin! (katkerasti). Siis Astan vuoksi me yhdyimme.
ALLMERS.
Hän ei tiennyt siitä mitään. Ei hän aavista sitä vielä tänäkään päivänä.
RITA,
(vastustavasti).
Vaan Asta kuitenkin kaikitenkin! (hymyilee halveksivalla katseella). Tahi ei Asta, vaan – pikku Eyolfhan se oli. Pikku Eyolf, niin!
ALLMERS.
Eyolf?
RITA.
Niin, etkö kutsunut häntä ennen Eyolfiksi? Kerroithan siitä erään kerran – muutamana salaperäisenä hetkenä (menee lähemmäs). Muistatko sitä hurmaavaa hetkeä?
ALLMERS.
(väistyy takaisin aivan kuin kauhistuksissaan).
En muista mitään! Enkä tahdo muistaakaan!
RITA,
(seuraa häntä).
Sillä samalla hetkellä – sinun toisesta pikku Eyolfistasi tuli rampa.
ALLMERS,
(lysähtyy, nojautuu pöytää vasten).
Kostoa.
RITA,
(uhkaavasti).
Niin, kostoa!
(Asta ja Borghejm tulevat venevalkaman luota. Astalla on lummekukkia kädessä).
RITA,
(hillitysti).
Noo, Asta ja herra Borghejm, oletteko nyt saaneet puhella oikein tarpeeksi?
ASTA.
Kyllä – jotenkin.
(Laskee sateensuojan kädestään ja panee kukat tuolille).
BORGHEJM.
Neiti Allmers on ollut hyvin niukkasananen.
RITA.
Ohoo, niinkö? Vaan me Alfredin kanssa olemme saaneet puhutuksi, niin että riittää –
ASTA,
(katsoo jännityksellä molempia).
Mitä sanot –?
RITA.
– niin että riittää koko ijäksi, sanon minä (keskeyttäen). Vaan mennään nyt sisälle, kaikki. Meillä pitää olla seuraa nyt tästä lähtien, Alfred ja me emme voi suoriutua yksinämme.
ALLMERS.
Niin, menkää vain edellä, te muut (kääntyy). Vaan sinulle, Asta, pitää minun saada puhua muuan sana.
RITA,
(katsoo Alfrediin).
Vai niin? – No niin, tulkaa te minun kanssani, herra Borghejm.
(Rita ja Borghejm menevät metsätietä).
ASTA,
(tuskassa).
Alfred, mitä on tapahtunut?
ALLMERS,
(synkästi).
Minä en enään voi tulla toimeen täällä.
ASTA.
Täällä! Ritanko kanssa, tarkoitat?
ALLMERS.
Niin. Rita ja minä emme voi jäädä elämään yhdessä.
ASTA,
(pudistaa häntä käsivarresta).
Vaan Alfred, – elä puhu niin kauheita.
ALLMERS.
Totta se on, mitä sanon. Me vain kiusaamme ja ärsytämme toisiamme.
ASTA,
(tuskallisesti, liikutettuna).
En olisi koskaan – en milloinkaan aavistanut mitään tällaista!
ALLMERS.
Tämä tunne ei olekaan minussa syntynyt ennen kuin nyt vasta.
ASTA.
Ja nyt sinä aijot –! Niin, mitä sinä oikeastaan aijot, Alfred?
ALLMERS.
Aion mennä pois. Kauas täältä.
ASTA.
Ja jäädä ehkä yksiksesi maailmassa?
ALLMERS,
(nyökäyttää).
Niin, niinkuin ennenkin olin.
ASTA.
Vaan sinusta ei ole yksinäsi olemaan!
ALLMERS.
On kyllä. Olinhan minä ennenkin.
ASTA.
Niin, ennen. Olinhan minä luonasi silloin.
ALLMERS,
(yrittää tarttumaan hänen käteensä).
Niin. Ja sinun luonasi, Asta, minä taas saan kotini.
ASTA,
(karttaa häntä).
Minun! Ei, ei, Alfred! Se on ihan mahdotonta.
ALLMERS,
(katsoo raskaasti häneen).
Borghejm on siis esteenä?
ASTA,
(kiivaasti).
Ei, ei; hän ei ole esteenä! Siinä erehdyt!
ALLMERS.
Hyvä. Sittepä minä tulen sinun luoksesi – sinä rakas sisarkulta. Minun täytyy sinun luo. Kotia sinun luo puhdistuakseni ja jalostuakseni yhdyselämästäni –
ASTA,
(liikutettuna).
Alfred, – sinä rikot Ritaa vastaan!
ALLMERS.
Minä olen rikkonut häntä vastaan. Vaan en riko tässä. Ajattelehan vain, Asta! Minun ja sinun yhdyselämä. Eikö se ollut alusta loppuun kuin suuri juhlapäivä?
ASTA.
Niin oli, Alfred. Vaan sitä ei voi enään elää uudelleen.
ALLMERS.
Tarkoitatko, että avioliitto on niin perin turmellut minun?
ASTA,
(rauhallisesti).
En sitä tarkoita.
ALLMERS.
No niin, sittepä me kahden elämme muinaisen elämämme uudelleen.
ASTA,
(päättävästi).
Vaan me emme voi, Alfred.
ALLMERS.
Mutta me voimme. Veljen ja sisaren rakkaus –
ASTA,
(jännitettynä).
Niin mitä se?
ALLMERS.
Se suhde on ainoa, mikä ei ole muuttuvaisuuden lain alainen.
ASTA,
(hiljaa, vavisten).
Vaan jos nyt meidän suhteemme ei –
ALLMERS.
Mitä ei –?
ASTA.
– jos meidän suhteemme ei ole sellainen?
ALLMERS,
(tuijottaa hämmästyneenä häneen).
Eikö olisi? Mitä sinä tarkoitat, rakas Asta?
ASTA.
Parasta on, että sanon sen sinulle heti suoraan.
ALLMERS.
Niin, niin, sano vain!
ASTA.
Nuo kirjeet äidille. – Ne, jotka ovat salkussa –
ALLMERS.
Niin mitä niistä?
ASTA.
Lue ne – matkustettuani täältä.
ALLMERS.
Minkä vuoksi?
ASTA,
(taistellen mielessään).
Sitte näet, että –
ALLMERS.
Että?
ASTA.
– että minulla ei ole oikeutta pitämään – isäsi nimeä.
ALLMERS,
(horjuu taaksepäin).
Asta! Mitä sinä, Asta, sanot!
ASTA.
Lue kirjeet. Niin näet. Ja ymmärrät. – Ja ehkä annat anteeksi – äidillekin.
ALLMERS,
(tarttuu käsin päähänsä).
Minä en voi tajuta tätä. En voi pitää ajatuksiani koossa. Sinäkö, Asta – et siis olisi –
ASTA.
Sinä et ole minun veljeni, Alfred.
ALLMERS,
(rohkeasti, puolittain uhalla katsoo häneen).
Mutta mitä se oikeastaan muuttaisi suhdettamme? Ei ollenkaan itse asiassa.
ASTA,
(pudistaa päätään).
Se muuttaa kerrassaan. Meidän suhteemme, Alfred, ei ole veljen ja sisaren suhde.
ALLMERS.
Eipä ei. Vaan yhtä pyhä sittekin. Ja on aina pysyvä yhtä pyhänä.
ASTA.
Muista, – että se on muuttuvaisuuden lain alainen – niinkuin äsken sanoit.
ALLMERS,
(katsoo tutkivasti häneen).
Tarkoitatko sillä, että –?
ASTA,
(tyynesti, lämpöisesti).
Ei sanaakaan enään siitä, – rakas, rakas Alfred – (ottaa kukat tuolilta). Katsopas näitä lummekukkia.
ALLMERS,
(nyökäyttää pitkäveteisesti).
Ne ovat kukkia, jotka kasvavat syvältä – veden pohjasta.
ASTA.
Minä otin ne purosta, aivan tuolta vuonon luota (ojentaa ne hänelle). Tahdotko nämä, Alfred?
ALLMERS,
(ottaa).
Kiitos.
ASTA,
(kyyneleet silmissä).
Ne ovat viimeiset tervehdykset – pikku Eyolfilta.
ALLMERS,
(katsoo häneen).
Eyolfilta tuolla? Vai sinultako?
ASTA,
(hiljaa).
Meiltä molemmilta (ottaa sateensuojan). Tule nyt Ritan luo.
(Hän menee metsäpolkua).
ALLMERS,
(ottaa hattunsa pöydältä ja kuiskaa raskaasti).
Asta. Eyolf. Pikku Eyolf –!
(Menee Astan jälessä metsäpolkua).