Pikku Aunelle.

Kirjoittanut Kössi Kaatra


Kuules Aune-kultanen,
kun ma sulle haastelen.
Paikan tuon ma sulle soin,
että silmäs nähdä voin;
katsos noin!
Ollos hetken alallasi,
hiukan hilli nauruasi.
Kun ma ennen sinunlaisna
leikkiväisnä, nauravaisna
aamusesta iltahan
aina samaan tapahan
nähtiin ahertelevan,
niin mä silloin luulin, että
elo tää ei kyynelettä
murheen, elonhuolten vuoksi
toisi mulle silmihin.
Päivä pääsi, aika juoksi.
Aina vaan ma nähtihin
naurusuuna; tokko vaan
kyynelöin ma ollenkaan,
paitsi silloin, kun ma suutuin
häijyn lailla,
lupaa vailla
luvattomaan, pahaan puutuin,
mi ei ollut mielehen
isän eikä äityen.
Noin mä nauroin, kun sä nyt.
Naurun syyt’ en etsinyt.
Koulunpenkkilöilläkin
useasti unhoitin
vakavuuden; kujeilin
millälailla milloinkin.
Tuosta sain ma nuhtehiar
joskus aivan ankaria,
kun en tainnut totella
enkä löynnyt rajoja
työn ja leikin.
Nauru veikin
myös mun usein nurkkahan;
häpeän sain raskahan.
Korvapuustin läksyt ain
saivat naurutaudiltain.
Aika kerkes, vuodet vaihtui,
lapsuusaika poijes haihtui
niinkuin eestä tuulien
häipyy hunnut usvien.
Kuvakirjat kiini suljin,
totta kohti täällä kuljin.
Hymy herkes, nauru katkes,
kyynellähteet auki ratkes.
Elämä on kylmä ja
melkein kuni kuolema
sille, jolle se sit’ on!
Olin orja kohtalon,
joka multa naurut kitki,
jota orporaukka itki,
kunnes naurun kokonansa
unhoitti hän itkuissansa.
Itkin kaikki kyyneleeni.
Kun ne loppui, sydämeeni
telkesin mä tuskani.
Itkutonna,
naurutonna
kuljen, kannan taakkani.
Aune-kulta! Nauru mulla
helky ei kuin helkkyy sulöa.
Itkeäkään saata en,
vaikka suru sydämen
joskus pyytää kyynelettä –
kuiva silm’ ei vuoda vettä.
Soimattihin mua ennen,
armaan lapsi-ajan mennen,
houkkioksi nauravaksi.
Muutuinko ma paremmaksi:
Kertyi mulle syytä kaksi,
joista nyt mua soimataan:
Itken, kun on naurun syytä,
nauran murheen mustaa kyytä;
ajallaan en milloinkaan
lahjoja ma käytä niitä,
mulla, näät, ei taito riitä.
Tällälailla täällä, oi,
inehmoisen käydä voi!
Monen täällä hukka vie.
Oikukas on elon tie.
Säästä sinä, lapsikulta
ilon tulta,
ettei tuota puutu sulta
saapuessa surujen,
elonhuolten hetkien.


Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.