Pikakuva naisen elämästä
| Pikakuva naisen elämästä. Suomennos. Kirjoittanut Fredrika Runeberg |
Isäni oli naistenräätäli Turussa, viimeinen sen ammattikunnan edustaja siellä. Toimi oli ollut kohtalaisen tuottavaa, ja isäni oli osaksi perinyt osaksi itse koonnut jonkunlaisen omaisuuden, niin että me tulimme aikaan koko hyvin ja kasvoimme somassa kodissa. Mutta tavat muuttuivat ja työtä alkoi työhuoneessa olla niukasti. Kaupungin varattomat naiset rupesivat yhä enemmän harjoittamaan naistenräätälin virkaa, he tekivät työnsä kolmanteen osaan räätälin hinnasta, ja ihmiset siirtyivät heidän puoleensa. Yhä vähemmän tuotiin työtä meidän työhuoneeseemme, yhä useampia työmiehiä täytyi erottaa, eikä isällänikään lopuksi ollut juuri muuta työtä kuin »nurkkamestarien» ahdistamista, kuten hän nimitti näitä naispuolisia vihamiehiään.
Yhä katkerammaksi kävi hänen mielensä, ja yhä ilottomammaksi muuttui koti, mikäli »nurkkamestarit» edelleen tunkeutuivat »hänen alueelleen». Kaikkea naisen nimellistä hän enää kutsui vain »vaimoväeksi», pannen halveksivan korotuksen osalle »vaimo». Minä olin nyt jo iso tyttö ja ymmärtämättömyydessäni pyysin isääni opettamaan minua neulomaan vaatteita. Nyt ukko meni suunniltaan: »Sinusta, joka olet omaa lihaa ja vertani, tulisi tuollainen kirottu mestari! Ehei. Niin paljo valtaa minulla toki on, ettei ainakaan minun omasta talostani lähde mitään vaimoväkeä tunkeutumaan miesten toimiin. Pysy sinä vaimoväen tavoissa ja vaimo väen töissä, letukka. Ompele sinä liinaompeluasi, saatpa lähteä rouva Danetin kouluun ja saat oppia ranskaa ja häiveompelua ja mitenkä tuota kaikkea vaimoväen törkyä kutsutaan, mutta pysy sinä poissa miesten toimista.»
Tästä kovin arastuneena rohkenin kuitenkin huomauttaa, että minä en voisi ansaita leipääni tuolla kouluopilla.
»Mitä, ansaita leipääsi? Sen kai sinä, hiisi vieköön, saatkin jättää tekemättä. Sinä menet naimisiin, tulet kunnialliseksi puolisoksi ja hoidat lapsia ja taloutta etkä ansaitse leipääsi.»
»Mutta, isä hyvä, entä ellei kukaan tahdo ottaa minua?»
»Älä viisastele, mamsseli. Ellet voi toimia niin, että saat miehen, joka pitää sinusta huolen, niin on oma syysi, jos saat nähdä nälkää.»
Nyt ei ollut enempää sanomista. Minä jouduin kouluun, opin ranskaa, se on: opin sanomaan »oui madame» ja »Dieu vous bénisse», ompelin koko vuoden, minkä siellä kävin, häiveompelutaulua, jossa seisoi mamsseli, jota koulurouva nimitti Lotaksi, ja hän itki haudalla, joka kuului olevan hänen rakastajansa, Werther oli hänen nimensä ollut, ja hän kuivasi silmiään vaatteella, joka varmaankin oli lakana, sillä se ulottui hänen jalkoihinsa asti, ja sitä paitsi oli taulussa muutamia nelijalkaisia eläimiä, mutta mitä niiden oli määrä esittää, sitä minä en tiedä.
Ehkä minä koulussa saavuttamillani täydellisyyksillä ja perinnöllä, joka oli tuleva osakseni, olisin voinut saada miehen, mutta onnettomuudekseni oli isäni, siihen aikaan kun minä päätin koulunkäyntini, erityisellä innolla vainonnut kolmea sisarusta, jotka yhä enemmässä määrässä olivat saavuttaneet Turun naisten luottamuksen naisten räätälintöissä. Välttääkseen ikävyyksiä olivat he viimein panneet paperit senaattiin ja anoneet, että he suosiosta ja armosta saisivat luvan ansaita elatuksensa valmistamalla naisten vaatteita, ja he todella saivatkin pyytämänsä luvan.
Isäni oli ihan vimmoissaan. »Jos vaimoväki aikoo tunkea meidät pois, niin tahdonpa minäkin näyttää heille, että vielä on maassa laki ja oikeus.» Pian näin, mitä hän todella tarkoitti. Hän osti nimittäin maatilan, jotta hänen lapsensa saisivat perintönsä maalain mukaan ja jotta minun kolme veljeäni saisivat hänen omaisuudestaan kuusi osaa ja minä seitsemännen.
Ah, mitä hän olisikaan sanonut, jos olisi elänyt tähän aikaan, jolloin ainoastaan naiset valmistavat naistenvaatteita ja maailma kuitenkin seisoo! Kyllä hän olisi ennen uskonut sen häviävän, kuin sellaisen epäjärjestyksen voivan pysyä.
Se kiivas suuttumus, jossa hän oli enimmäkseen elänyt viime aikoina, lyhensi hänen elämäänsä, ja hän kuoli pian sen jälkeen. Äitini oli jo kauan ollut kuollut. Veljet olivat kaikki lukeneet ja kuluttaneet hyvin runsaasti rahoja, myöskin matkojensa kautta, ja vihdoin talosille asettuneet. Paljoa ei sentähden ollut perittävänä. Veljet eivät sitä tarvinneetkaan, he olivat kaikki jo virkamiehiä, mutta minä tuskin saatoin elää 800 riksilläni. Silmäni olivat heikot eivätkä kestäneet silmiä rasittavaa liinaompelua, joka siihen aikaan vaati niin herkeämätöntä ahkeruutta, jos tahtoi sillä jotakin ansaita. Ranskallani ja häiveompelullani kykenin vielä vähemmin ansaitsemaan jotakin. Eikä minulla liioin ollut voimia piiaksikaan rupeamaan, vaikka minä nyt olinkin tässä asemassa holhoojani luona. Minä nureksin enkä tyytynyt onneeni, vaan valitin hengessäni, ja kun minulle tuli kosija, niin minä menin naimisiin, vaikka en suinkaan hänestä pitänyt. Mutta minä olin oppinut, että naisen välttämättömästi täytyy joutua naimisiin.
Mieheni oli lasimestarina eräässä maamme pienimmistä kaupungeista. Niin kauan kun minun 800 riksiäni riittivät – niiden tähden hän olikin ottanut minut – voimme me kylläkin hyvin. Mieheni ei ollut niin arka ammatiltaan kuin isäni, ja pian minä osasin sen varsin hyvin. Minä hoidin nyt liikettä ja toisinaan miehenikin pani paikoilleen jonkun ruudun; mutta vähitellen hän antautui väkijuomahimolleen eikä levittänyt kittiä enää ainoallekaan ruudulle. Minä olin silloin sitä ahkerampi, ja kyllä asiat sentään olisivat menneet, ellei hän vain olisi niin useasti rikkonut ruutuja tullessaan kotiin pää sekavana. Se oli hyvin vaikeata. Eikä mieleni myöskään ollut niin nöyrä ja nurkumaton kuin sen olisi tullut olla, minä itkin usein salaa, ja silloin hän näki että silmäni olivat punaiset, ja yltyi pahemmin.
Perintöni oli aikoja sitten loppunut, lapset alkoivat kasvaa ja heidän tarpeensa lisääntyivät myöskin. Mieheni makasi nyttemmin vain sängyssään, mutta tyttöni osasi jo auttaa minua sekä työhuoneessa että hoitamassa pienempiä lapsia, ja meillä oli sentään vaatimaton leipämme, vaikka mieheni menot veivät verrattain ison osan tuloistamme. Mutta hän kuoli, ja sitten vasta vaikeus alkoi.
Nainen kun olin, en saanut jatkaa lasimestarin ammattia ilman mestarisälliä, eikä kukaan tahtonut ottaa työhuonetta pienempää maksua vastaan kuin mitä se nipinnapin voi tuottaa pienessä kaupungissamme. Silloin minä taaskin olin ymmärtämätön ja lankesin epätoivoon ja olisin tahtonut kuolla, jos vain olisin saanut lapset mukaani. Mutta Jumala ei ollut vielä hyljännyt minua. Muuan armelias ihminen neuvoi minut erään vanhanlasimestarinkisällin tykö, joka renttuili maaseudulla kerjäten. Minä puhut telin häntä, ja hän suostui mielellään edustamaan työhuonetta, jos vain saisi ruokaa, vähän yksinkertaisia vaatteita ja pari ryyppyä päivässä. Ja niin hän sai renttuilla ja olla toimeton kuin ennenkin, mutta hänellä oli mestarisällin nimi ja minä sain kenenkään moittimatta harjoittaa ammattia niinkuin ennenkin. Niin meni monias vuosi.
Mutta vielä tuli koettelemuksen aika. Kisälli kuoli, enkä nyt tiennyt mitään neuvoa. Vanhin poikani oli jo 12 vuoden vanha ja osasi kylläkin hyvin panna ruutuja paikalleen, varsinkin kun minä autoin häntä, mutta hän ei sentään ollut kisälli. Mutta niin peräti hyviä ja kilttejä olivat pormestari ja raatimiehet, että he antoivat hänen sittenkin vastata työhuoneesta mestarikisällinä, kun kaupungissa ei ollut ketään muuta lasimestaria, joka olisi voinut valittaa siitä, ja poika oli, Jumala häntä siunatkoon, niin kerrassaan siivo minua ja siskojansa kohtaan, että antoi meidän kaikkien elää sillä, mitä ansaitsimme työhuoneessa, ja nyt meillä oli niin paljon työtä, kun kaupunki rakennettiin uudelleen palon jälkeen, että meillä kaikilla oli tekemistä yllin kyllin.
Tässä takavuosina perin hieman veljeni jälkeen, joka kuoli lapsettomana. Yksinäinen ihminen tarvitsee niin vähän, lapset ovat kaikki turvatussa asemassa, ja minun elämäni sujuu nyt varsin hyvin, vaikka minä näen huonosti.
Rouvat ovat olleet niin hyviä minua, vähäpätöistä käsityöläisvaimoa kohtaan, enkä tahtonut kieltäytyä osottamasta kiitollisuuttani kertomalla mitättömistä vaiheistani. Ne ovat olleet aivan yksinkertaiset ja tavalliset, vaikka toisinaan on saattanut tuntua kylläkin raskaalta, kun ei ole ollut annettavana lapsille, mitä he ovat tarvinneet.
Lähde: Koti ja yhteiskunta 15.1.1907.