Pikajuna valtameren yli
| Pikajuna valtameren yli. Kirjoittanut Jules Verne |
Katsokaa! – huusi oppaani: – tuolla on portaat.
Minä laskeuduin varovasti niitä myöten ja hetken kuluttua olin suuressa häikäisevän sähkövalon valaisemassa salissa, jossa ainoastaan meidän astuntamme häiritsi kuolon hiljaisuutta.
Missä minä olen? Mikä saattoi minut tänne? Kuka on minun salaperäinen oppaani? – kysymyksiä, joihin en löytänyt vastausta. Pitkä tie yön pimeydessä, rautaiset portit, loppumattomat portaat, jotka näyttivät pyrkivän maan keskipisteeseen – siinä kaikki mitä jaksoin muistaa.
Muuten ei minulla ollut aikaa miettiä tätä.
Te tahdotte tietää kuka minä oikeastaan olen? – kysyi oppaani, – Övesti Pirs nöyrin palvelianne.
Mistäkö te olette? – Bostonissa, Amerikassa, asemahuoneella.
– Millä asemalla?
– Boston Liverpool linjan ilmayhtiön asemalla.
Översti näytti minulle kaksi pitkää puolentoista metrin vahvuista rautasilinteriä, jotka olivat meistä muutaman askeleen päässä.
Minä katselin näitä silinteriä – ne päättyivät oikealla puolella äärettömän suureen rakennukseen, vasemmalla taas olivat ne suunnattomien metallista tehtyjen säiliöiden kanssa, joissa kohosi sadottain savupiippuja.
Nyt minä ymmärsin kaikki. Minä olin hiljattain lukenut eräästä amerikalaisessa sanomalehdessä kirjoituksen tästä tavattomasta yrityksestä. – Aikomus oli nimittäin yhdistää Europa Amerikan kanssa kahdella vedenalaisella jättiläisputkella. Suunnitelman esittäjä otti sen toimeenpannakseen. Tämä nerokas mies oli översti Pirs, joka nyt seisoi vieressäni.
Mieleeni johtui kustannusarvio, jossa tarkkaan selitettiin tämän yrityksen kaikki erikoiskohdat.
Sen toteuttamiseksi tarvittiin 16 milj. metriä rautatorvea, jonka paino teki 1,300,000 tonnia. Tämän aine paljouden kulettamiseen tarvittiin 200, 2,000 tonnin kantavaa laivaa, joista jokaisen täytyi tehdä 33 matkaa edestakaisin.
Nämä putket yhdistettiin sitte vedenalla toisiinsa; jokainen niistä oli kolmen metrin pituinen ja peitetty kolmenkertaisella rautaverkolla, jota vielä verhosi talikääre. Liike näissä torvissa saatiin aikaan äärettömällä ilmanpainolla.
Vaunut matkustajilleen kulkivat toisesta maanosasta toiseen aivan samalla tapaa kuin suurissa kaupungeissa kuljetetaan kirjeitä.
Lopuksi verrattiin kirjoituksessa nykyisiä rautateitä tähän uuteen, innostunut tekijä piti paljon parempana tätä rohkeata järjestelmää.
Matkustajat eivät tunne näissä vaunuissa mitään kiusallisin sysäyksiä, sillä torvet ovat sisäpuolelta peitetyt tahotulla teräksellä. Lämpömäärä pysyy muuttumatta; vielä voi sitä järjestää vuodenaikojen mukaan. Ja helpoksi tulisi tämmöinen matka, sillä rakennuskustannukset ovat vähäpätöiset.
Keksijä vakuutti, että junat nopeutensa tähden tulevat kulkemaan hyvin tasaisesti yli kaikkien maanpinnan epätasaisuuksien, eikä matkustajat huomaa muuta kuin aivan hiljaista hankaamista torven pinnalla. Tästä hän päätti että torvet tulisivat kestämään ikuisesti. Minä muistin nyt selvään koko kertomuksen sisällön. – Tämä mielikuvitus oli sitten muuttunut todellisuudeksi. –
– Kaksi rautaista silinteriä jotka alkoivat aivan jalkaini vierestä laskeutuivat Atlantin valtameren alle tullakseen ilmoille Englannin rannoilla. Että torvet olivat asetetut paikoilleen – se näytti kyllä mahdolliselta; mutta että ihmiset todella käyttäisivät hyväkseen tämmöistä kulkuneuvoa – ei, sitä en uskonut.
Minä toin peittelemättä esiin ajatukseni.
– Ei ole mahdollista saada niin suurta ilman painoa, että se riittäisi näin pitkälle välimatkalle – huomautin minä.
Kuitenkin on se aivan helppo – huomautti översti. Sitä varten tarvitaan ainoastaan suuri joukko höyrypalkeita, samannäköisiä kuin olette pajoista nähneet. Ne työntävät ilmaa äärettömällä voimalla; saavutetaan niin voimakas ilmavirta, että voidaan kulkea 1,800 kilometriä tunnissa, – s. o. yhtä suuri nopeus kuin kanuunan kuula, – ja vaunumme matkustajineen kiitävät 2 tunnissa 40 minuutissa 4,000 kilometriä, matkan joka on Bostonin ja Liverpolin välillä.
– 1,800 kilometriä tunnissa! – huusin minä.
– Aivan niin. Laskekaapa nyt seuraukset tämmöisestä nopeudesta.
Liverpolissa ovat kellot neljä tuntia 14 minuttia edellä meidän kellojamme. Siis matkustaja, joka lähtee Bostonista kello 1 aamulla, saapuu Englantiin kello 3 ja 54 minuuttia j. pp. Eikö ole vauhti nopea? Ottakaa vielä huomioon että vaunumme tällä leveysasteella kulkevat tunnissa päälle 900 kilometriä nopeammin kuin aurinko ja matkustajat voittavat siis koko joukon aikaa kun lähtevät esim. Liverpolista puolenpäivän aikaan ja kello 9,34 samana aamuna ovat Bostonin asemahuoneella – s. o. 2 1/2 tuntia aikaisemmin kun matkalle lähtivät. Nähkääs mikä pirullinen keksintö! Voitteko enään vaatia nopeampaa kulkua, kun että saavutte perille ennenkuin matkalle lähditte.
En tiennyt, mitä olisin ajatellut!
Seisoinko minä tällä hetkellä mielipuolen edessä? Saatoinko usko tätä satumaista kertomusta, kun järkeni pani siihen jyrkän vastalauseen.
– Hyvä, sanoin minä – minä olen valmis myöntämään, että löytyy moisia, jotka ovat valmiit tekemään tuommoisen järjettömän matkan, ja että te voitte saavuttaa von uskomattoman nopeuden; mutta miten saatte hiljennetyksi vaunun kulkua? Sehän lentää määrän päässä pirstaleiksi.
Översti kohotti olkapäitään.
– Eipä niinkään; meidän torvemme – joissa toisessa kuljetetaan vastaiseen suuntaan – ovat kummankin maanosan rannoilla yhdistetyt toisiinsa. Heti kun juna lähenee määränsä päätä, lähtee siitä sähkökipinä, se lentää Englantiin ja tasoittaa liikevoiman. Saatuaan semmoisen nopeuden jatkaisi vaunu yhä matkaansa; mutta me emme tarvitse muuta, kuin panemme liikkeeseen yhden läpän jotta vastainen torvi alkaa toimintansa joka alinomaa hiljentää vaunun kulkua ja vihdoin kokonaan pysäyttää sen ja tekee mahdottomaksi särkymisen. Vaan miksi kuunnella kaikkia näitä selityksiä? Sata kertaa parempi on itse kokea...
Odottamatta minulta vastausta, painoi översti Pirs äkkiä erästä metallinappia, joka kiilsi toisessa torvessa. Ovet liukuivat rautakiskoilla ja siten syntyneestä aukeamasta näin minä pitkän rivin penkkejä, joista jokaisella saattoi mukavasti istua 2 henkeä. Översti huusi:
– Tässä on vaunu, nopeammin! tulkaa sisään!
Minä olin tahtoa vailla ja annoin viedä itseni vaunuun; ovet sulkeutuivat jälkeemme.
Katossa riippui Edisonin lamppu, sen valossa katselin uteliaisuudella ympärilleni.
Ei mikään olisi voinut olla yksinkertaisempaa. Pitkä silinteri yhteenjuotetuista torvista, jonka sisällä oli 50 paria nojatuolia, 25 rivissä. Kummassakin päässä oli läppä ilman painon tasoittamista varten; perimmäisestä tuli ilmaa sisään, joka oli hengittämiseksi välttämätöntä, etumainen taas johti sitä ulos vaunusta.
– Koska me vihdoin lähdemme? – kysyin minä.
Översti nauroi kohti kurkkuaan. – Johan me kuljemme!
Onko se mahdollista? Ilman vähintäkään jyrinää?
Minä kuuntelin tarkkaan. Olisin halunnut kuulla edes pientä huminaa tullakseni vakuutetuksi. Jos me todella olemme matkalla ja ellei översti valehdellut, sanoessaan kuljettavan 1,800 kilometriä tunnissa, niin täytyi meidän jo olla kaukana mantereesta, syvällä valtameren alla.
Meidän päällämme lainehti siis meri ja kenties juuri tällä hetkellä valaskalat pieksivät pyrstöillään rautaista vankihuonettamme luullen sitä jättiläiskäärmeeksi.
Minä kuuntelin – mutta en kuullut muuta kuin heikkoa rapinaa, jonka varmaankin synnytti torveamme vastaan sattuneet kivet.
Rajattoman hämmästyksen valtaamana en voinut uskoa todeksi kaikkia, mikä minua on kohdannut. Minä olin ääneti – mutta aika kului.
Kului tunti, – kun äkkiä tunsin kosteiksi kasvoni. Minä kosketin kädellä kasvojani – kokonaan märkänä.
Märkänä!... Mutta millä tavalla?.....
Torvet olivat haljenneet ... äärettömästä vedenpainosta. Vesi tunkeutui sisään ja...
Kauhistus valtasi minut; epätoivossa tahdoin huutaa apua, huusin ... ja heräsin.
Minä istuin puutarhassani, rankka sade oli alkanut, suuret pisarat keskeyttivät uneni.
Lähde: Kansan Lehti 29.7.1899.