Piilopirtti

Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen


Kammioni siniseinät vitkaan tummenee,
kuvastin jo niinkuin rimpi musta.
Tuoko kukaan, uksi kuten korvin kuuntelee,
yksinäisen tupaan lohdutusta?
Kuten käärinliinat ruutuin ylle pudonneet,
tuuli sydänmaata sankkaa kulkee,
sinitumman pilven pitenevät riekaleet
tähden vilkkusilmiä jo sulkee.
Ei, ei tuttavaa luo eksy yhtä ainoaa,
osu piiloon ees ei vainon nuoli.
Ovelle jos joku kolkuttaa – ja kolkuttaa! –
lienee puute vain tai toinen huoli.
Peitot pimeän jo kietoo seinää, lattiaa,
sydänmaa jo synkkyyteensä nukkuu.
Tiedän, kohta minun vieraani ne tupaan saa,
konsa viime tuike pilveen hukkuu.
Kuten kädet havunlehvät kourii ikkunaan,
Kammo katsoo kohti ruudun takaa,
tuonut on se kalmankarvaisessa viitassaan
salaa sen, mi muuten unta makaa.
Peräseinän istuimiin käy suuret suruni,
hartioillaan hytyrät niin harmaat.
Vaisuin hymyin hämynurkan toisen valtasi
haamut ystäväin jo, häälyin armaat.
Lepopankolle myös valahtanut varjo on,
uskottoman lemmen hahmo hauras.
Kultasilmä on nyt peikkomaisen eloton,
kerta vuokseen olin onnen vauras.
Olkaa, rakkaat, jääkää! Jälkiänne muistakaa!
Seuranne jo kestän, kaipailenkin.
Sydämeni pitkän välirauhan rakentaa
kera menevän ja mennehenkin.
Kammo viipyy ikkunassa – miksi? Tiedä se,
kera enkelin jo painin ammoin!
Tiedä, Jaakob-paini se jos pakko uudistaa,
ennen erkanimme samoin vammoin!
Yhä Gorgon-kasvot lasiin kiinni juuttuvat,
hillitön on kulmaluillaan uhka.
Mistä vielä vihat, outo otus? Viihtyvät
luonani vain enää aaveet, tuhka,
Kipu, Nälkäkuningas ja Kunniattomuus,
ystäväin ja lemmen puute ikään.
Työltä nuoruusilo vietiin, meni menestys, –
vanhaa vain, ei äkkimuutos mikään.
Lasi yössä kirskuu! Hyinen haudan henkäys
sielun jäätää uumeniinsa asti.
Ethän, kurja, Rakkaintani tarkoita!
huulin hytyilen mä katkerasti.
Kammo kelminsilmin pälyy ruudun rei’istä,
ikenillään inha iva, julma:
– Jos niin monet solmut Aleksanterin sä löit,
mikä lienee viimeiseskään pulma!
Taivaan puoleen käänny, sanot! Mustan taivaanko?
Voi, ei taivas vastaa kirkkaanakaan!
Ihmisten jos viisaimman ma mistä löytäisin, –
ajan viisaat varmaan sikiunta makaa.
Hädän alla eikö auta pyhät mietelmät,
hurskaat aatteet, koetellut, hyvät,
rakkauden kuiskeet, lintuin lailla lähteneet,
rukoukset, hetket hiljentyvät –
Sen jo tiedän: pitkäksi en piilopirttiin jää,
vielä kerran ulos maailmansotaan!
Voi, myös vihollista voittamaanko? Jokaiseen
nuoleen vastaamaan ja myrkkyotaan?
Iäksikö häipyy autuus yksinäisyyden,
luovan unet, aamut ihmeelliset? –
Tarhan kukat heitä, lintukullat, aallot, puut,
– Rakkaintasi vaanii turmahiset!


Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.