Pihlajanmarjat

Pihlajanmarjat.

Kirjoittanut Arvid Genetz


Metsäss’ seisovi mullen mieluhinen
             pihlaja sorja,
Juuret kiinsi se Suomen tanterehen,
             latva sen norja
Huojuin pyrkielee päin tai vähäsen
             korkoamaan,
Eik’ ole puu tuo ainoankaan
             tarhurin orja.
Kevään tultua taas kun kostuen maa
             nestehen suopi,
Uuden ain’ elon-innon pihlaja saa,
             voimoa juopi,
Rintaa maan imiellen uhkuavaa;
             karttuvi syy
Runkohon uus, puu lehteytyy,
             kukkia tuopi.
Niihin kun kesäpäivän koskevi suu,
             ruskovat marjat,
Kohdakkoin punanaan on yltähän puu;
             lintujen karjat
Kilvoin pihlajan ääreen parveutuu,
             terttuja syö;
Marjoja maistain leikkiä lyö
             lapsien sarjat.
Syyskin vaikka jo saa, vaikk’ inkuvi säät
             maall’ avaralla,
Noit’ ei marjoja haittaa huutehet, jäät,
             ei pane halla:
Kylmäin vasta ne täysin kypsenevät,
             konsa jo on
Kultaiset lehdet pihlajikon
             jäätehen alla.

Niin myös olkohot myöhään raikahuneen
             lauluni teelmät,
Maallein joita ma nöyräst’ tarjoelen,
             virtteni veelmät,
Joihin koottuna kaikk’ on rakkauten’:
             syntymämaan
Nuoriso käyköön poimimahan
             hintelät heelmät!

1889.


Lähde: Jännes, Arvi 1889: Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi. Weilin & Göös’in Osakeyhtiö, Helsinki.