Pienoiset.

Kirjoittanut Frans Mikael Franzén


Kun, isä kulta, kiltisti
mä aamukirkkoon kuljin vasta,
ja loisti valkoharsoni,
mä kävin oikein prinsessasta. –
Sen harson pukki jouluks toi
ja puskea niin uhkaeli,
mä pelkäsin ja huusin: «Voi!»
Vaan pukki oli Väinö veli.
Se harso ynnä nuttunen
punainen oli sangen soma;
ja mummo lausui: «Tyttönen,
olethan armas lapsi oma,
kuin ristin alla istuva
ja itkeväinen Magdaleena» –
ja Piplialla suurella
kiils mummon kyynel pudonneena.
Mua isä näppäs tumpillaan
ja nimitti mun nokkelaksi,
ja Harmi haukkui kummissaan,
mun luuli tuntemattomaksi.
Mun isä itse istumaan
rekehen äidin viereen laski,
ja, hei! sai hepo juoksemaan,
kun Kallu sitä lyödä raski.
«Noh itseäs vain katsotkin;»
niin sanoi äiti. «Istu, Nattu,
suorempaan!» – Pääni kohotin...
Hui! Päästä lensi harsohattu.
Kuin lentää meidän kyyhkynen,
niin ylös, alas sen vei tuuli,
ja kerran viho viimeisen
sen silloin näkevänsä luuli.
Vaan, yks, kaks! näin niin kaunihin,
niin sievän pojan. – Sukkelasti
se pyytämättä kiitikin
kuin Väinön kiekko mäkeen asti.
Se nauhaan kiinni sieppasi
kuin pääskyn siipeen häijy kissa,
kun pääsky kirkuu kiivaasti:
«Äh, piti!» lentäin kierroksissa.
Me hämillämme kumpikin
istuimme niinkuin kaksi kuvaa;
jäi sanomatta kiitoskin,
niin kovin olin ujoksuva.
Olikin omituinen vain
– kuin serkkuni – se nuorukainen;
se sanoi, päänsä paljastain:
«kyll’ lensi se; sain kiinni vainen.»
Kirkossa, kun mä harmiksein
näin reijän sitte harsossani
ja sitä näytin äidillein, –
tuo poika seisoi läsnä ani.
Sen pitkät, kummat kiharat
ne viitan lailla riippui, isä,
ja olivat niin ruskeat
kuin kahvi, johon kermaa lisää.
Hän maidon, marjain värinen
ja seisoi povin paljain aivan
ja kainalossa hattunen
ja takki niinkuin sini taivaan.
Sellaista ketään koskaan en
ma nähnyt – varro! – enkeleistä
yks tosin on sen näköinen
– mä unissa näin monta heistä –.
Vaan kuule, isä! Katsoissain
ja punottaissa poskieni,
putosi penkkiin rasiain
– sokerimurut sinne meni!
Hän oikein kääntyi katsomaan
niin suurin, ihanaisin silmin.
En tiedä, mitä tulikaan
niin kummaa niistä silloin ilmiin.
Se oli hellää, suloista.
Hänt’ toivoin syliin saadakseni;
vaan pappi päätti saarnansa;
mä luulin unta nähneheni.
«Voi, hansikkaani?» kuiskasin.
«Ne kädessäs on, tyttöseni!»
Niin vastas äiti. Häpesin,
kun poika nyökkäs juur’ ja meni.
Kun kotona nyt kadullen
mä katsoin, niin hän kahdeksasti
on käynyt tästä ohitsen,
tervehtäin aina koreasti...
Kas, kello soi! Mun harsoni?
Voi, äiti, käydään kiirehesti!
Nyt iltakirkkoon, isäni,
mä riennän ratki riemuisesti.


Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.