Pieni punaorpo

Pieni punaorpo. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

Ei taaton silmä hälle hymyillyt

kun syntyi. Kertoa näin viesti ties:

Hän taistotantereelle kylmennyt

on äsken, pirstottuna kotilies.

Mut äidin kai, öin, päivin hellivän

saa pitää? – Ei, hän vainon uhri on,

pois karkotetaan, viedään tyrmähän,

jää avutonna pieni kehtohon.

Pois eno, sukunsa muut ehommat,

tie pakolaisen heillä osanaan.

Vain mummo, lasta kaksi, ainoat

nää tulva säästi hyökyaalloiltaan.

Mut niinkuin nousee ruoho kulomaan,

pien orpo kasvaa kera siskojen,

on tähtisilmä kirkas loistossaan

ja taivahinen säihky kutrien.

Sä kysyt, miksi viattomuus näin

on vihattu, pois kukka juuriltaan?

– En tiedä! – Ristikkojen hämäräin

takana nuori äiti yhä vaan.

Tää lapset muistaa; kasvot kaunihit

siks kalpenee, on sydän tuskassaan.

Oi äidin luolassa jos näkisit,

pyhimyshohde kuin on kasvoillaan.

”Ken julma tuhon toi”, sä kyselet,

”vei ison, emon, pesän hajotti,

ja tuuleen syöksi pienet lintuset,

puun jätti, vanhuuttaan mi vapisi?”

– Ma vastaan toiste. – Katso, suloinen

on lapsi, vesana se putkahtain

maan mahlaa juo ja tiellä myrskyjen

kuin ihmeen suojaamana säilyy vain.

Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.