Pieni mierolainen

Pieni mierolainen Kirjoittanut Uno von Schrowe

Armas päivä paistaa, kohta

Lämpimäks jo muuttuu sää,

Hanki loisteessansa hohtaa,

Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan

Saloss’ yksin kuljeksii.

Hongat, kuuset huminallaan

Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina

Yhä rientää eteenpäin,

Eipä murhe mieltä paina,

Rallatellen laulaa näin:

»Hopsis, jalat! Väsymystä

Tunnetteko? Talohon

Kohta päästään, siellä kystä

Minulleki kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani

Tahdotteko tietää te?

Kuulkaa, tässä kulkeissani

Nyt mä teille kerron ne!

Aina muistan riemuin vielä

Isän armaan mökkiä,

Viisi meit’ ol’ lasta siellä,

Vanhin niistä olin mä.

Muistan, kuinka kotikaski

Tähkäpäin jo kellerti;

Noro hallan irti laski,

Julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä,

Petäjäistä syötihin –

Äitiin tarttui tauti, veipä

Hänet kohta hautaankin.

Häntä multaan saatoin, itkin

Haudallaan ma hetkisen,

Kyynel poskipäätä pitkin

Vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut

Olen mieron tietä ain’...

Jopa sulle kertoellut

Olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo

Muuten yövyn korpehen.

Varjot synkät lankeaa jo,

Tuolla päivä laskeiksen.» –

Yhä kiitää, vaan ei vielä

Ihmis-asuntoa näy.

Metsän haamut poikaa tiellä

Uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo

Syttyy taivahalle jo,

Leimuelee pohjanpalo,

Huokaa jynkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa

Öinen jylhyys häviää –

Vaan, ken tuolla kinoksessa

Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä

Lepoon vaipui viimeiseen,

Jäätyneenä kiiltää vielä

Kyynel silmän murtuneen.

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.