Pettymyksen päivä

Pettymyksen päivä. Kirjoittanut Emil Lindahl

Aikaisaamun silmäys luo säihkeen ikkunaan.

Sädekimppu kultainen valahtaa huoneeseen

värjäellen välkyllään elävään purppuraan

tuolit, pöydät, pielukset ja naisen vuoteelleen.

Hymyn henkäys kuin veden viri väräjää

huulillansa, sydämellään käsi liikahtaa.

Nyt hän herää, tajuaa: on postipäivä tää! –

Viime viestin mieheltään hän vankilasta saa.

Vielä viisi vuorokautta – sitten ... ah, ei voi

kylliks jälleennäkemisen hetken autuuteen

uskaltaa ... niin pyhältä se tuntuu, unelmoi

odottava nainen onnenaavistuksineen.

---

Hiukenivat huhtikuisen illan hämärään

huomenhelon herättämät ilonaavisteet;

mustan linnun siivenlyönnit siuhuu päällä pään

silmiin pusertuvat kuumat kyynelpisareet.

– Kallis ... kestä ... kevättä ei meille tullutkaan ...

toinen tuomio – hän kertaa – katsoo kirjeeseen

pettymyksen kouristava kauhu sielussaan, –

siellä tuntuu viritetty kieli katkenneen.

Vapahduksen vihdoin vuolas kyyneltulva tuo.

– Täytyy kestää! Kerran toki portit aukeaa

sullekin, ja silloin ... rakas – kohtalo jos suo –

saamme yhteiselämämme kevään saavuttaa.

Odottavan onnen kilo kuivaa kyyneleet.

Naisen suuren rakkauden hehku väkevöi

hartauden huoneessa: on muistot samonneet

vankikoppiin – kalleimman ne siellä seppelöi.

Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.