Pettymyksen päivä

Pettymyksen päivä.

Kirjoittanut Emil Lindahl


Aikaisaamun silmäys luo säihkeen ikkunaan.
Sädekimppu kultainen valahtaa huoneeseen
värjäellen välkyllään elävään purppuraan
tuolit, pöydät, pielukset ja naisen vuoteelleen.
Hymyn henkäys kuin veden viri väräjää
huulillansa, sydämellään käsi liikahtaa.
Nyt hän herää, tajuaa: on postipäivä tää! –
Viime viestin mieheltään hän vankilasta saa.
Vielä viisi vuorokautta – sitten ... ah, ei voi
kylliks jälleennäkemisen hetken autuuteen
uskaltaa ... niin pyhältä se tuntuu, unelmoi
odottava nainen onnenaavistuksineen.

Hiukenivat huhtikuisen illan hämärään
huomenhelon herättämät ilonaavisteet;
mustan linnun siivenlyönnit siuhuu päällä pään
silmiin pusertuvat kuumat kyynelpisareet.
– Kallis ... kestä ... kevättä ei meille tullutkaan ...
toinen tuomio – hän kertaa – katsoo kirjeeseen
pettymyksen kouristava kauhu sielussaan, –
siellä tuntuu viritetty kieli katkenneen.
Vapahduksen vihdoin vuolas kyyneltulva tuo.
– Täytyy kestää! Kerran toki portit aukeaa
sullekin, ja silloin ... rakas – kohtalo jos suo –
saamme yhteiselämämme kevään saavuttaa.
Odottavan onnen kilo kuivaa kyyneleet.
Naisen suuren rakkauden hehku väkevöi
hartauden huoneessa: on muistot samonneet
vankikoppiin – kalleimman ne siellä seppelöi.


Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.