Pettu

Pettu Kirjoittanut Hilja Pärssinen

Se saapuu

läpi kolkon korven,

yli huuruisten soiden,

ei soidessa torven,

vaan hiljaa kuin aave,

luurankona ilkamoiden,

yön kuutamokenttiä kulkein

ja katsehin julkein,

elonvirrat hyytäen,

tuhat tuskaa syytäen,

kunis kuolee toivojen kukka

ja sammuu haave

ja kaiken, kaiken on hukka.

Se saapuu

sydänmaille loitos,

kussa kurjat on majat,

elo vaikea koitos

ja ankeat ajat.

Kita ammollaan

se uhreja halaa,

lumihärmänsä vaan

kuin myrkyn se valaa

yli laihojen lauhkeain.

Läpi himmeäin ikkunain

käy kiinni hentoihin lapsihin

ja vanhoihin, harmaahapsihin.

Lyö isää, mi kaskea viersi,

monet turmat kiersi

ja äidin valjuksi saa.

Se saapuu

kuin entisaikojen ilmestys.

– Jo ammoin kertoivat taatot:

käy kuolon saatot

sen kintereillä,

ja kyyneltulvat sen teillä

luo kärsimys.

Se saapuu.

Jo vapisee ilma, sä kuuletko,

kuin huokaukset sois?

Sydänmaa on uhmaton, autio,

kuin hauta se ois.

Puut säikähtyy,

ja arka kyy

pian piilohon painaltaa;

ja vienon

pää painuu lintusen pienon,

puron pulputus taukoaa.

Syys koittaa.

On eessä talven tulo;

meni riemut ja elämän sulo.

Jo kylmenee onnen haave:

kotilies.

Nälän nousee armoton aave

kuin kuoleman viikatemies.

Lähde: Käy eespäin: valikoima suomalaista työväenrunoutta. 1957. Toimituskunta Hilkka Ahmala – Toivo S. Järvinen – Vihtori Laurila – Arvo Paasivuori – Raoul Palmgren – Maija Savutie – Olavi Siippainen – Arvo Turtiainen – Heikki Välisalmi. Tammi, Helsinki.