Perus-, huippu- ja lepoluonteesta
| III. Sivukolmisoinnuista | IV. Perus-, huippu- ja lepoluonteesta Kirjoittanut Aksel Törnudd |
V. Psykologisesta analysista |
| Yläotsikolta Musiikinopetus ja Koululaulu ja -soitto. |
Edellisessä kirjoituksessani olen käyttänyt ylläolevia, tohtori I. Krohnin sepittämiä, psykologisesti erittäin valaisevia nimityksiä sävelistä ja soinnuista. Niiden käyttöä on kuitenkin syytä laajentaa myös sävellajikäsitteisiin ja muoto-oppiin, koska ne niilläkin aloilla ovat omansa mitä paraiten valaisemaan musikin elimistöä sekä psykologisesti että teknillisesti.
Tarkatkaamme ensiksikin niiden vastaavaisuutta sävellajisuhteissa. Huippusävel on = ylikvintti. Huippusointu (ylikvintin sointu) vaikuttaa kiihottavasti. Modulatio huippusävellajiin (ylikvintin sävellajiin) on myös kiihottava, maasta irtinostava. Huippumediantin (yliterssin) sävellaji on myös kiihottava, kirkastava.[1] Leposävel on alikvintti. Leposointu on rauhottava. Leposävellaji (alikvintin sävellaji) on myös rauhottava, raskas. Lepomediantin (aliterssin) sävellaji samoin.
Missä siis säveltäjä kuvaa kiihotusta, nousua, kirkastusta, siinä hän siirtyy huippusävellajeihin (ylikvintin ja yliterssin sävellajeihin), missä hän tavottaa lamautumista, murtumista, rauhoitusta ja raskautta, siinä hän siirtyy leposävellajeihin (alikvintin ja aliterssin sävellajeihin). Duurin ja mollin vastakohtaisuuksia hän myös voi käyttää hyväkseen joko yhdistyneenä edellisiin ilmiöihin tahi sinänsä (koska C-duuri vaikuttaa kiihottavasti, kirkastavasti c-molliin liittyessään, c-molli taas raskaasti C-duuriin verraten, mollin sameamman soinnun takia).
Muoto-opissa tapaamme tarkalleen saman ilmiön Teema, joka on huippusävellajissa (tahi huippumediantin sävellajissa) on luonteeltaan kiihkoisa tahi kirkas. Leposävellajeissa oleva teema taas on (jo sävellajinsa takia) rauhottava tahi raskas. Näiden teemojen luonne ja tarkotus ilmenee siis oivallisesti jo nimistäkin, jos annamme niille nimet „huipputeema” ja „lepoteema””. Sen mukaisesti nimitettäköön myös perussävellajissa olevaa pääteemaa „perusteemaksi”.
Kaikissa sävellyksissä, jotka ovat alkeismuotoja laajemmat, on jonkinlainen kolmijako vallalla.
Ensimäisessä osastossa tapaamme enimmäkseen kiihotusta, intoa: modulatioita huippusävellajeihin.
Keskimäinen osasto taas on säännöllisesti rauhottava: leposävellajeissa.
Kolmas osasto on joko samanlainen kuin ensimäinen, tahi (vielä useammin) kokonaan perussävellajissa.
Otan muutamia esimerkkejä tavallisimmista muodoista. Laulumuodossa trioineen perusteema kohoaa huippusävellajiin, moduloi usein rauhattomasti ja laskee takaisin perussävellajiin. Trio on täydellinen lepoteema (siis leposävellajissa). Kolmas osa on sama kuin ensimäinen.
Toiseksi esimerkiksi otan n. s. 4:nen rondomuodon: Ensimäisen osaston muodostaa 1) perusteema, 2) huipputeema (= n. s. 1:nen sivuteema) ja 3) perusteema. Keskimäisen osaston muodostaa lepoteema (= n. s. 2:nen sivuteema). Kolmas osasto on samanlainen kuin ensimäinen, sillä erotuksella, että siinä (kiihotuksen välttämiseksi) pysytellään perussävellajissa, lopulla usein (rauhottavan loppuvaikutuksen aikaansaamiseksi) poiketen leposävellajeihin.
Lienee syytä vielä erityisesti painostaa, että huipputeema ei suinkaan aina ole kiihkeä, vaikka se on kiihottavassa sävellajissa. Useimmiten huippusävellaji antaa tälle teemalle ennemmin intoisuuden tahi kirkkauden leiman.
Luulen, että tämänsuuntainen (psykologisesti perusteltu ja nimitetty) esittely on omansa opiskelijalle selventämään sävellyksen ääriviivat, sen rakenteen ja vielä sävellystavankin (antaen siis analyysissä viittauksia synteesiinkin), niin että teoksen arkkitehtoninen rakenne, jännitys- ja painosuhteet ilmenevät erikoisluonteensa ja tarkotuksensa mukaisesti paremmin, kuin käytellen vanhaa jaottelua ja varsinkin vanhoja nimityksiä (kuten niin ja niin mones sivuteema y. m. sellaista). Ei liene myöskään toisarvoiseksi katsottava sitä ilmiöiden ja nimitysten yhtenäisyyttä, joka saavutetaan, kun sama nimi (sävelestä teemaan asti) aina ilmaisee samanluonteista asiaa. (Esim. huippusävel, huippusointu, huippusävellaji ja huipputeema, jotka kaikki viittaavat ylikvinttiin, kiihotukseen, intoon ja kirkkauteen).
- ↑ Sibeliuksen 5:nessä, Es-duurisinfoniassa on kolmas osa yliterssin sävellajissa, G-duurissa, joka pääsävellajiin nähden on kirkas, kohoava. (Huom! Es-duurin tumman b:n ja es:in sijalle tulevat kirkkaat h ja e!)
Lähde: Aksel Törnudd: IV. Perus-, huippu- ja lepoluonteesta. Uusi Säveletär, 1916, nro 7–8, s. 139–140. Kansalliskirjasto.