Perhosen synty (1870)

Perhosen synty.
(Katolilaisen tarinan mukaan. Mnemosyne 1820.)
Kirjoittanut Abraham Poppius


Neitsyt Maria emonen
Kerran käyskeli kesällä
Niitun nurmella ihanan;
Kävi tuulta tuntemassa,
Ilmoja ihailemassa,
Pienen poikansa keralla.
Viimein lehdossa levähti,
Pimennossa pihlajaisen,
Tuomen kukkivan kuvassa.
Poika pienoinen sylihin,
Kultakukkia kuletti,
Sitoi niistä seppeleisen,
Kruunun ruusuista rakensi,
Sillä solmesi somasti
Äitin päätä päärlytöntä,
Kulmia kullattomia.
Mutta muistipa Maria,
Emo kaunis ennustuksen,
Koska siunaten Simeon,
Sylin pienoista pidellen,
Oli julki julistanut:
”Sinun sielusi lävitse,
Pitää kerran miekan käymän
Tämän tähden lapsukaisen!”
Silmistä sinertävistä
Siitä kyynelet sirahti.
Mutta poikanen poloista,
Maammon maallista sydäntä,
Käsin kaulahan karaten,
Lohdutteli lempeästi.
Äsken tuosta äiti tunsi
Itse taivasten isännän
Asuskelevan alaalla,
Köyhän syntisen sevässä.
Maiden, merten kauhistukset
Katosivat kaikkinensa,
Taivas täytti yksinänsä
Äitin synkeän sydämen.
Suru suli silmäsistä
Kiehuviksi kyyneliksi,
Kyynelkarpaleet tipahti
Nurmikolle nukkaiselle.
Henki heinihin heräsi,
Sydän syttyi kukkasihin;
Perhosina pienoisina,
Sinervinä, siintävinä
Kirjavina, kiiltävinä
Lehahtivat lentämähän,
Kiertäin päätä päärlytöintä.


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. I. 1870. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.