Perhosen sielu

Perhosen sielu. Kirjoittanut Saima Harmaja

Kun sinivuokot untuvaisin lehdin

sulavan hangen alta nosti pään,

ma keltaperhon tiellä nähdä ehdin,

ja päivä paistoi siipeen heleään.

– Se sydämeni on, ma virkoin sulle,

kun vangitsit sen kätees lämpimään,

min sille teit, on kevät tehnyt mulle! –

Mut taivaanvärein väikkyi märkä tie,

ja viidat punersivat huikaistulle.

Niin liian varhain suvi tullut lie.

– On kuollut perho, sanoit murhemiellä,

se ruusupensaan alle hautaan vie.

– Oi ei, ma huusin, ei, se elää vielä!

Sen hautasit sa käsi vavisten.

Ma itkin yhä: ei, se elää siellä!

Mut armas, jälkeen talven myrskyjen

jo tuoksuu metsä, ilmat helenevät,

ja valoon aukes hauta pienoinen.

Säteissä kultasiivet värisevät.

Se onko perho, sielu perhosen,

vai lemmen kimmel vain – vai itse kevät?

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.