Perhosen haudalla

Perhosen haudalla. Kirjoittanut Saima Harmaja

Kun silmiäsi tänään katselen,

sa, jonka hymyilystä löysin kevään,

ja vierellämme iltaan syvenevään

käy vanhan tuskan varjo suloinen,

kuin tuoksu tuomen, aikaa varisseen,

kuin ammoin haavoittuneen linnun lento,

kuin kevätöinen hohde kullanhento,

mi kauan sitten koski sydämeen.

Oi lumousta kivun voitetun!

Kuun sinihunnun näänkö joskus vielä,

niin ettei varjos seuraisi mua tiellä?

Tää muiston pistos koska jättää mun?

Sun sydämeesi katson suruisaan,

sen hämärästä luen: uusi kevät.

Ma tiedän! Perhossiivet helenevät

tomusta perhosien hautuumaan.

Mut, kallis, vielä rintaa haavoittaa

se että hukkui kaikki hellyytemme,

se että koskaan omistaneet emme,

se ettei prinssi saanut prinsessaa.

Me onnen metsään tuntemattomaan,

poloiset, eksyimme kuin kaksi lasta.

Sen syvyydestä meitä saartavasta

vei polku pois vain halki tuskan maan.

Kun rannatonna ilta sinertää

koemme murheen: olla viimein vapaa.

Vain tuulen humun siipi hellä tapaa,

vain tuoksun tunnen, mut en kukkaa nää.

Nyt sylis avaa kerran viimeisen!

Maan päällä vielä on se kallein syli.

Kuu paistaa niinkuin ennen olkas yli.

Mua suutele! Vain kerran viimeisen!

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.