Perhosen Synty

Perhosen Synty.

Kirjoittanut Pietari Ticklén


Perhonen pieni elävä,
Tuulen kukka,
Lännen lehti,
Ilon ihana itikka,
Kukan kaunis kanneltava!
Mistä syntysi, sukusi,
Kuka siipesi kuvasi,
Lentimesi levitteli,
Pyhki huulilles hunajan,
Pani mettä mielehesi?
Tiiänpä sinun sukusi,
Selvitänpä syntymäsi:
Valo ijästä yleni,
Ilo lännestä läheni.
Tuoll’ olit tuliset vaunut,
Tällä vehriät venehet;
Tuoll’ olit valosat varsat,
Tällä purjehet punaiset.
Valon varsat valjahisa
Laukkasit linnun ratoa,
Samoisit tulista tietä.
Tuli pyöristä tuhisi,
Liekki lensi kavioista,
Mennesä idän Isännän,
Kuninkahan kulkeisa.
Kuulu kumina kylihin,
Näky pitkäinen pihohin
Ilkiäin imehnolaisten
Alaisihin asunnoihin.
Ilo illon hallihtia,
Iloinen ihana Neiti,
Laski selkeä sumuista,
Kulki pilven kukkuloita.
Eivät kukkulat kumoa’
Venettä tuulen vesillä,
Eikä alusta ajele’
Sumu suunnalta hyvältä.
Nauru nakotti peräsä,
Leikki liehu purjehisa.
Sieltä kuumotti kujille,
Kuusikoille, kankahille
Iltaisen punanen purje,
Neijon poski nauru-suisen.
Tuonne nousit taivahalle,
Silkkisillä siivillänsä,
Vahtisilla varsoillansa,
Keskellä kesäistä yötä,
Ajalla tähettömällä
Pitkän Pohjolan perällä.
Siellä suuta suihkasivat. –

Tuosakos vähä valahti
Mettä suusta Morsiamen,
Tuosa rahtu rakkautta
Suusta Sulhaisen putosi;
Siihen pikkuinen punoa
Poskipäästä ilon immen
Oivallisen oikiasta;
Siihen vähäinen valoa
Valtavan valon Isännän
Näkimestä vasemmasta.
Nuotpa pyörit pisarana
Yhtehen yhistyneinä
Sitten neitosen nisillä;
Siinä siinti sinervälle.
Siitä valahti välitte
Valon vyölle vaskiselle,
Kultaselle kupehelle,
Siitä sai kultaisen kuoren,
Suojan kiiltävän sivalsi.
Sitten sinkosi etemmä
Läpi laajan ilman kannen;
Kukan kuppihin putosi.
Siinä viipy viikon päivät,
Puolen toista tuuvitteli.
Eipä tuota tuoksi luultu,
Arvattu arvolliseksi,
Ennenkuin elävä lintu
Valmis puhkesi valohon.
Siinä suori siipiänsä,
Levitti lentimiänsä.
Nuihin oli kuu kuvattu;
Se on rahtu rakkautta.
Nuisa paisto päivän muoto;
Se on vähäinen valoa.
Nuisa punoista punotti;
Se on iltaisen iloa.
Nuisa kuulti kulta suomut;
Se on aamun antimia.
Tuosta lähti lentämähän
Kukkaisesta kukkaisehen;
Maisto mettä, söi simoa,
Löysi toisen, tuon omansa
Rakastivat, raukesivat,
Uupuvat iku-unehen,
Vaipuvat varattomiksi,
Olon tietämättömiksi.

– – ?


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerta 1832, 26. toukokuuta s. 3–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 27.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1832. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1832_rdf.xml.