Parahin maan.

Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen


Kun aamulla ma havahdin
sain luokse akkunain,
niin mieluisasti vavahdin
ja olin innossain:
       kohusi omieni aamun koi,
       hohtonsa entehen loi.
Kuin enkelisen haamusen
oil muoto tenhosa.
Kuin lumi kevätaamusen
oil valku verhonsa.
       Enkeli kaunihin olla hän vois,
       jospa lian taivaassa ois.
Vain pihan oil hän takana
mut aivan kohdallain.
Se verhonsa oil lakana
tai puhdas paita vain.
       Mutta ne kutriset kiemuja loi,
       silmyet säihkyjä soi.
Ja niistä niinä vavahdin,
ja niistä huumennuin.
Kun huumehista havahdin,
niin kovin kumeksuin:
       impi – hän kadonnut oli pois
       keiju kuin ollunna ois!
Mut usein vielä vilkasen
taa tylyn pihamaan
ja enkeliä aattelen
ja valkoverhoaan.
       Miksi niin arkana säikkyi hän pois,
       luonani olla kun vois!
Niin minä olen yksistäin
      kuin talon viirissä kukko.
Ei tule henttuni tänne näin,
      ei ratise oven lukko.
Vingutan, uikutan itseksein
      kuin rajutuulessa viiri.
Eipä se kuulu kullallein,
      ei ymmärrä mua Siiri.
Tuolla se pieni ja punanen
      vaan leijaa ulkosalla.
Tullata lulla – laulelen –:
      on akkunani alla!
Hitto! hän somasti silmäilee,
      on totinen kuin nukki.
Hellalletta! – kuuntelee,
      vaik’ ilo jo ääneni tukki.
Hellelletta – huulissaan
      on hymy hiton soma.
Tullos luo niin suudellaan,
      ja minun olet oma.
Tullos luo! – hän hyppäs pois
      ja vilkuu vauhkoellen.
Tunnustus jos katse ois –
      ois voi se sydämellen.
Minä Elukkatarhassa käyskelen.
Sydän käpyäni haen. En löydä, en.
Minä katseeni sinne ja tänne luon.
Sydänkäpyseni näen: luona on tuon!
Toisen luonako hän ... käpy tuskaa tuo.
Jumal auta, en hänelle silmäystä suo!
Käännyn kotia. – Pääsen kun Helsinkiin,
menen Dahlbergin paperiputiikkiin.
Ostan mustetta, ruminta mustinta,
sydänkävylle piirustan passinsa.
Vedän variksen varpaita viisi ja kuus...
Hitto vie – siellä Siiri mun nimeni huus...
Se jo soikohon!.. Tässäpä tiedä ei,
mikä pentele poijan sen Siiriltä vei.
Vaikka hitto veis ... sopiihan viivähtää,
luonnon helmassa hukata elämää.
Minkä ajassa ahkera kadottaa,
senpä terveyttä luonnosta takaisin saa.
Siis mä laskeun lomahan mättäiden.
Jumaliste ... kun Siiri käy lähellen...
Siitä viis, sillä lehvät kun laulelee,
silmäluomeni lauhasti alenee.
Mielin unessa maailman unhottaa.
Sydän rauhassa huolensa pumpata saa.
Tosin puskassa tuolla on rahinaa,
madon loikaret siellä kun longertaa.
Mutta niistäpä viis, sillä ihmisten
seura ilkeempi usein kuin käärmehen.
Eihän käärme se pistänyt Aatamiin:
hänet Eevansa vietteli rikoksiin!
Hitto! – Ptyi ... kun longerti huulillein
mato – lämmin, sen tunsin kummaksein.
Heti silmäni sallein aueta:
Siiri suukkoa jatkaa naurulla.
Kyllä naurukin pistokset parantaa,
siksi koitan jos Siirini kutiaa.
Häntä »veli» kun kummulla viivytti,
nyt on minulta entistä kiireempi.
Heti kukkaset kaunihit rintahan saan –
Siiri sentään parahin impi on maan.

–[Valpa]s.


Lähde: Työmies 4.10.1901.