Papin tytär: XXI luku

XX luku

XXI luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho

Papin tytär

Maisterin kanssa täytyi Ellin olla yhdessä niinkuin aina ennenkin, ja kun maisteri ei enää koskaan pyrkinyt häntä aluksi puhuttelemaan ja kun hän, jos sattuivat kahden kesken joutumaan, aina lähti pois jonnekin, niin Elli vähitellen tähän tilaansa tottui. Illalla oli hän kyllä usein aivan varma siitä, että hän huomenna aamulla sen sanoo, mutta aamun tultua oli niin valoisaa, että pelkäsi punastuvan ja hämmentyvän, ja kaikki kävisi silloin niin kankeasti ja ehkä loukkaavastikin. Ja niin ei hän olisi tahtonut sitä sanoa ... vaan hienosti, varovaisesti ja lempeästi, mutta samalla varmasti ja päättäväisesti pitäisi sen tapahtua. Sillä maisteri oli tullut surullisemmaksi ja muuttunut ikäänkuin hienommaksi. Niin että Ellin tuli häntä välistä melkein kuin säälikin, kun tapasi hänet istumassa pää käsiin painettuna; ja katse oli silloin arka ja pelkäävä, miltei nöyräkin, kun hän päänsä nosti. Eikä Elli olisi mitään niin sydämestään suonut, kuin että hän olisi tullut onnelliseksi ja tyytyväiseksi – jonkun toisen kanssa.

Eräänä pyhänä oli Elli ehtoollisella, ja maisteri piti rippipuheen. Elli häntä tarkasteli koko ajan. Oli siinä hänen mielestään jotain vakavaa ja juhlallistakin, kun hän seisoi musta kauhtana päällä vasten valkeaa alttariliinaa.

Ja kun hän ehtoollista jakoi, kulki arvokkaasti ja sivulleen katsomatta miehestä mieheen ja sanoi jakamissanat kullekin rippivieraalle syvällä rintaäänellä, niin vaimot Ellin kahden puolen ääneensä itkivät, ja hänelle itselleenkin tietämättään ilmaantui kyynel silmään. Ja sillä kertaa näytti maisterista kadonneen tuo tavallinen jokapäiväisyys, joka hänessä Elliä eniten kaikesta vaivasi.

Päivällistä syödessä samana pyhänä tarjosi Elli hänelle yht’äkkiä leipäkorin. Maisteri katsahti häneen ikäänkuin kummastuen, ja Elli hämmästyi ja punastui siitä.

Tähän asti hän oli aina koettanut osoittaa niin vähän ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta kuin suinkin.

Isä sen sijaan kantoi melkein käsillään maisteria. Ja nimitteli heitä toisilleen ja kohteli niinkuin puoleksi kihlatuita. Juotti heillä sinun-maljankin. Maisteri kutsui sen jälkeen Elliä nimeltä ja Elli koetti välttää kutsumasta maisteria miksikään.

Talvi tuli, tuli lunta, pakkasta ja helisevä keli. Isä oli ostanut kauniin hevosen ja mukavan reen ja toimitti maisterin ja Ellin kahden kesken ajamaan. Elli meni ajamaan, mutta kummasteli joka kerta, kuinka hän todellakin oli voinut mennä. Mutta niin se aina tapahtui, ettei hän isän mieltä pahoittamatta ja ikävyyksiä aikaan saamatta olisi voinut kieltää. He ajoivat hauskaa maantietä, jonka molemmin puolin levisi sileät hanget ja kohosivat huurteiset koivut. He ajelivat pitkät matkat, ja silloin oli pakko jotain puhella. Matkan varrella olevien esineiden ympärillä se kuitenkin vain liikkui, koski taloja, hevosta ja vastaan tulevia ihmisiä.

Mutta pinnistys ja jäykkyys Ellin puolelta sen johdosta kuitenkin vähitellen poistui. Ja reen liukuessa eteenpäin ja aisakellon hauskasti helistessä tuli hetkellinen reippaus mieleen, niin että melkein halusi jotain ratkaisevaa saadakseen heittäytyä tuohon elämään, joka luultavasti kuitenkin kerran tulisi elettäväksi ja jota välistä ikäänkuin odotti saadakseen nähdä, mimmoista se olisi. Tulla yht’äkkiä rouvaksi, papin rouvaksi, ehkä ruustinnaksikin, sitä hän silloin tällöin hassuuden vuoksi kuvitteli, ja suukin meni sitä ajatellessa hymyyn.

Mutta ei maisteri suoraan tästä asiasta koskaan puhunut, välistä vain kaukaisesti viittaamalla. Eikä kukaan muukaan puhunut. Mutta kaikista kuitenkin näkyi, että he hänen suhteensa pitivät jotain ikäänkuin päätettynä asiana. Vastaantulijatkin tervehtiessään hymyilivät merkitsevästi.

Ja kun tultiin kotiin sellaisilta retkiltä, hymyili isä salaperäisesti ja kyseli, missä he olivat olleet ja oliko heillä ollut hauska.

Kun Elli tuon otti mitään virkkamatta vastaan, tuntui siltä, että häneltä päivä päivältä katosi oikeus kieltää, jos häneltä jotain vielä vaadittaisiin.

Tuollaisina kirkkaina talvi-aamupäivinä, kun sitten noin oli ajelemasta tultu ja astuttu ruokasaliin, jossa kahvipöytä odotti hauskoine valkoisine kattimineen ja jossa isä tyytyväisenä keinutuolissaan istuen piippuaan poltti ja äitikin miltei iloisen näköisenä sukkaa kuteli, semmoisina hetkinä herahti mieli yht’äkkiä helläksi ja rakastavaiseksi. Hän tarjosi iloisesti kahvia kaikille ja istuutui huolettomasti pienen sohvan toiseen nurkkaan, jonka toisessa nurkassa istui maisteri.

Mutta päivällisen jälkeen ja illan alkaessa riutua surulliseksi ja ikäväksi täytti kalvava suru rinnan. Oli kuin olisi ollut ikäänkuin kala kierrettynä suureen apajaan, joka hyvin hiljalleen supistui yhä ahtaammaksi. Olisi pitänyt hypätä yli jostain, mutta kun alkoi etsiä sitä kohtaa, mistä mennä, ei rajaa näkynyt, eikä tiennyt, mistä hypätä...£

Semmoisina iltapäivinä istui Elli pitkät hetket kamarinsa ikkunassa ja katseli ulos kylmään ilmaan, jokin kirja lukemattomana polvellaan. Paljon oli lunta puutarhassa, ja sieltä täältä harrotti vain muutamia karviaismarjapensaiden ja vatun varsia hangen alta. Venheet oli pantu kumolleen nuottakodan kupeelle, vahva nietos päällään. Salmella ajaa kituutteli joku viluinen matkamies. Päivä pilkotteli laskemaisillaan, ja kylmän keltainen puna jäi siitä vähäksi aikaa etelään, yhä heiketen. Sitä vastaan kuusien latvat toisella puolen salmen näyttivät mustilta ja jäätyneiltä. Ylempänä taivaalla harhaili yksinään joku kylmän haalakka pilvi, jota laskeva päivä vielä valaisi. Semmoisia pilviä Ellin silmä aina etsi, ja niitä hän katseli, kunnes pimeni.

Eikä hän juuri mitään ajatellut eikä mitään tuntenut. Koko olennon valtasi herpoontuminen ja välinpitämättömyys kaikesta siitä, mikä oli ollut ja aikoi tulla. Olisi voinut ottaa vastaan mitä hyvänsä ... kun ei kuitenkaan elämässä tainnut toinen olla toistaan. parempaa.

Hipumalla hipui mieleen kuitenkin tunne siitä, että jos hän olisi täällä, tuo, jonka matkat eivät tänne toista kertaa osuneet ja joka jossain riensi, missä lienee rientänyt, jos hän sattumalta tulisi ja ilmaantuisi! – niin vaikkei hän välittäisikään sen enempää ... niinkuin tietysti ei välittänytkään ... mutta kunhan vain saisi nähdä hänet, niin pelastuisi...

Eräänä sellaisena iltana tuli isä ruokalevoltaan ja kertoi haukotellen tietävänsä uutisen.

– Minkä uutisen? kysyi Elli edelleen ulos katsellen.

– Sanomissa seisoo, että se ylioppilas Kalm ... joka täällä kävi mennä kesänä ... että se on matkustanut useammiksi vuosiksi ulkomaille.

Elli ei kysynyt, minne eikä mitä varten? Vapiseva, pidätetty huokaus pusersi vain rintaa, ja pari kertaa kierrähti kyynel silmässä ja kuivi siihen. Tuntui, kuin olisi pitänyt äärettömästi itkeä, mutta että kyyneliä puuttui.

Eikö sitten häntä kukaan ajattele eikä hänestä välitä? Eikö kukaan koko avarassa maailmassa?

Isä oli kävellä köpästellyt takaisin muihin huoneisiin. Jonkun ajan kuluttua kuuluivat maisterin askeleet isän huoneessa liikkuvan ja sieltä lähenevän salin yli Ellin kamarin ovea kohti... Elli ne kuuli ja tunsi ne eikä noussut ylös. Oli, kuin olisi hän melkein niitä odottanut...

Muita kun maisteri avasi oven, liikahti mielessä lyhyeksi hetkeksi ajatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt, ettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua.

Se ajatus katosi kuitenkin samassa kuin tulikin.

Mutta kun tuo asia oli tapahtunut, ilmaantui sama ajatus uudelleen siinä muodossa, että nyt oli antautuminen tapahtunut. Eikä se ajatus tahtonut niinkään pian kulua tuntumattomaksi.

Vähän päästä tuli siihen äiti. Maisteri oli mennyt, ja Elli istui yhä entisellä sijallaan.

– Täällä oli maisteri ... oliko puhetta siitä?

– Oli.

– Uudistiko hän siis kysymyksensä?

– Uudisti...

– Ja mitäs sinä?

– Minä suostuin.

– Vaan rakastatko sinä häntä siis todellakin oikein? kysyi äiti arasti.

– Tehän sanoitte, äiti, kerran, että tytön täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää...

Äiti loi tyttäreensä pitkän tutkivan katseen. Olikohan noissa hänen sanoissaan jotain ivaa? Äidistä tuntui, että niissä ainakin oli joku salainen syytös häntä kohtaan. Hän aikoi kysyä, oliko tyttö ottanut nuo hänen sanansa silloin todeksi, vai suottako hän ne vain nyt kertoi. Ei hän kuitenkaan saanut mitään kysytyksi.

Mutta ovessa mennessä häntä omatunto löi jostain hämärästä synnistä. Vaan samassa sanoi toinen ääni, että ehkä niin kuitenkin on parasta, kuin on. Jos vain olisi tiennyt, mikä oli oikein. Mutta siitähän hän ei koskaan pääse selville.

Ehkä Elli itse sen sentään parhaiten tietää, mikä hänelle on onnellisinta. Hän onkin viime aikoina niin muuttunut ... tullut aivan aikaihmiseksi. Tuo oli äidin viimeinen lohdutus. Vaikka se tuntui hyvin horjuvalta.

Äidin mentyä jäi Elli yhä edelleen istumaan entiselle sijalleen.

Istui kauan ja katseli eteensä lattiaan...

Mitä hän miettii? – Kuka sen tietää, mitä ihminen silloin miettii, kun hän kädet helmaan hervonneina ilman mitään määrää eteensä yhteen kohti tuijottaa. Vaikea on sitä toisen tietää. Ei hän sitä aina itsekään tiedä.