Papin tytär: XVIII luku
| XVII luku | XVIII luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho |
XIX luku |
Niinä päivinä, kun ylioppilas Kalm oli pappilassa, oli ikäänkuin uusi tuores nuoruuden puuska olisi puhaltanut koko tuon vanhan talon läpi. Ja niin oli, kuin olisi taivaskin siltä kohdalta kohonnut tavallistaan korkeammaksi, ilma raitistunut ja maailman rajat laajenneet.
Mutta kun ylioppilas oli pihasta ajanut ja viimeinen pöly maantiellä asettunut entisille aloilleen, laskeutui kaikki taas vanhoilleen, painautui kokoon entistään alemmaksi ja ummehtui tavalliseen ahtaaseen piiriinsä...
Illalla samana päivänä pakeni Elli koivikkolehtoon, joka kasvoi vähän matkaa pihasta järven rannalla niemessä.
Pohjatuuli puhalteli hiljalleen tummansinistä selkää pitkin ja huokaili viileästi ja puhtaasti ruohoissa ja lehvissä. Oli kuin olisi yhä valkeammaksi huuhdellut koivujen valkeita runkoja, joihin päivä levollisesti laskevalta taivaalta paistoi. Kaikki oli kiihkotonta ja välinpitämätöntä, eniten kaikista tuo verkalleen tulevien laineiden ontonkolea loiskina rantakivillä.
Elli istui kaatuneen puun rungolla lähellä rantaa. Ei jaksanut pitkään aikaan ajatella mitään eikä jännittää mieltään mihinkään. Oli itkenyt silmänsä tulehduksiin ja poskensa polttaviksi. Täällä sai tuuli niitä valtoineen viihdytellä. Tietämättä tahtomatta näki hän vain sinisen pinnan ja mustanvihreät saaret.
Mutta pohjoistuuli teki tehtävätään ja huuhteli vähitellen hänen mielialansa ympäristön sointuun. Ja hän heräsi ajattelemaan ja huomaamaan sitä mukaa kuin tuuli jäähdytteli silmät ja posket. Silmä alkoi seurata venhettä, joka saaren takaa ilmestyi ja pyrki toista saarta kohti. Se katosi sen taa, eikä muita venheitä näkynyt. Mutta muurahaisia kiipeili ylös ja alas sen koivun valkoista pintaa pitkin, jonka juurella Elli istui. Hän kulki silmällään muutamien mukana, jotka kuljettivat itseään monta vertaa suurempaa kuormaa. Katseli sitä ja ajatteli muurahaisten kohtaloa. Tuntui niin omituiselta, että maailmassa on ihmisiä ja että siellä sitten on tuollaisia olennoita, joilla on omat hommansa ja omat muista riippumattomat rientonsa. Mitä vartenhan ne rientävät ja mitä varten puuhaavat? Ja mikähän on niidenkin tarkoitus? Mitä varten ne ovat olemassa?
Mitä varten hän itse on olemassa? – se kysymys tuli sitten. Mutta se ei tullut kiihkoisena kysymyksenä, eikä siihen vastausta tarvittu. Ei tullut pilkalla eikä ivallakaan. Surullisena huokauksena se tällä kertaa tuli, laimeana arveluna pääsi mielestä.
Mutta yht’äkkiä ja melkein säikähdyttävän pian tunki tunkemalla päälle koko hänen olentonsa, tuon, joka vasta oli mennyt. Tulvimalla tulvi vastaan ulkomuoto, puhetapa, pienimmätkin piirteet, hattu, tukka ja silmät... Missä hän nytkin lienee? Mahtaa ajaa kaukana jossain tien käänteessä, iloisesti laulellen ja huolettomasti kärryihin nojaten...
Ja matkustaa suurta maailmaa kohti ... suurta maailmaa kohti, jättäen taaksensa pienen.
Huomaamatta alkoivat siinä kyyneleet vuotaa. Mutta ne eivät päässeet kuin puoliposkeen...
– Ei tämä kelpaa ... täytyyhän minunkin jotain... Toinen menee ja toinen jää ... eikähän siinä ole sen enempää!
Ellillä oli ollut risunkappale kädessään. Hän katkaisi sen kahtia, heitti palaset maahan ja nousi räväkästi ylös.
Nousu tuntui ikäänkuin puolelta päätökseltä. Niinkuin olisi sen tehtyä ollut jotenkin pakko siihen, että täytyy tyytyä elämään, semmoisena kuin se nyt kerran on ... itse jäädä ja antaa niiden nurkumatta mennä, jotka menevät.
Mutta pihaan käydessä oli kuin olisi ollut mielessä jonkinlainen katumus. Tuntui siltä, kuin olisi heittäytynyt alaspäin liukumaan, ennenkuin viimeinen pitelevä sormi oli hervonnut.
Hän tuli pihaan. Kyytipoika oli palannut ja riisui hevosta. Isä häneltä kyseli.
– Veitkö monta väliä?
– Kaksi minä häntä vein.
– Mitäs se tuumaili?
– Ei tuo niin mitään ... lauleli pitkin matkaa.
– Vai niin ... kävelikö törmissä?
– Milloin käveli, milloin retkotti selkä kenossa.
– Vai niin ... antoiko juomarahaa?
– Antoi markan.
– Ähäh! –
Lauleli pitkin matkaa! ajatteli Elli.
Samassa tuli siihen äiti.
– Eikö minulle olisi jotain tekemistä? kysyi Elli.
– Olisi karviaismarjapensaiden siivoilemista puutarhassa, mutta ne taitaa pistellä kovin...
– Ei se tee mitään!